Falling Kingdoms

--

Takakansi:

In a land where magic has been forgotten and peace has reigned for centuries, unrest is simmering.

Three kingdoms battle for power...

A princess must journey into enemy territory in search of magic long thought extinct.

A rebel becomes the leader of a bloody revolution.

A sorceress discovers the truth about the supernatural legacy she is destined to wield.

It's the eve of war. Each must choose a side.

Kingdoms will fall.

--

Olisin niin tahtonut tämän olevan hyvä. Olisin niin halunnut uuden eepisen fantasiasarjan johon koukuttua. Sen sijaan... no, en voi väittää etteikö kirja olisi ollut koukuttava. Mutta sillä tavalla miten saippuasarjat ovat koukuttavia. Tunnistat, että se on hieman hutaisten tehtyä viihdettä mutta jokin siinä pitää otteessaan. Herättää jopa tunteita.

Kun sain tämän kirjan luettua, makasin kymmenen minuuttia paikoillani ja tajusin, kuinka älyttömän huono tämä kirja oli. Sitten kyseenalaistin kaiken. En yleensä lue huonoa kirjaa kolmessa päivässä, siihen saattaa mennä viikkoja. Goodreadskin näytti kirjan jatko-osien arvosanojen keskiarvoiksi yli neljää, mikä on jo hyvä, mutta sitten tajusin, että jatko-osia olivat luultavasti päätyneet lukemaan sarjan tosifanit, jotka olivat pitäneet jo ensimmäisestä osasta. Oikeastaan säälin heitä.

Ensinnäkin, hyvän fantasiakirjan pohjalla on aina perusteellinen ja omaperäinen maailmanrakennus. Okei, sen ei edes tarvitse olla omaperäinen, pelkästään perusteellinen riittää (esim. Eragon). Falling Kingdoms oli kaukana omaperäisestä. Itseasiassa sen näkee jo ensimmäiseltä sivulta. Sen näkee jo hahmojen nimistä, jotka olivat kuin suoraan fantasy name generatorista. Morgan Rhodes ei ollut rakentanut maailmaansa ollenkaan, uskallan väittää. Ei riitä, että maailmaa kehitetään vasta myöhemmissä osissa. 

Maailmanrakennus ei ole ainoa asia, joka häiritsi kirjassa. Hahmotkin olivat hieman niin ja näin. Tavallaan pidin heistä, tavallaan tunnistin, että nekin olivat hyvin alikehittyneitä. Tosin hahmonkehityshän on tärkeitä pointteja kirjasarjoissa mutta nämä hahmot... yikes. Tuntuu, että Rhodes ei rakastanut heitä. Kamalan tuulestatemmatun oloisia. Lisäksi hän tappoi hahmon, jossa oli ehkä eniten potentiaalia. Great.

Ajattelin hetken, että saan tästä itselleni hyvän guilty pleasure -sarjan. Mutta ei. Huono on huonoa, oli se kuinka koukuttavaa, ja en ajatellut kiduttaa itseäni viidellä seuraavalla osalla. Kirja oli jopa huonosti kirjoitettu, tekstissä ei ollut mitään väriä taikka eloa. Ainoa asia, mikä piti tarinan hengissä, oli potentiaali. Kirjassa oli paljon juonenkäänteitä, mutta valitettavasti arvasin jokaisen niistä ennalta. Aluksi se oli tyydyttävä, mutta loppua kohden tajuttoman ärsyttävää. Itse kirjoittana tämä on juuri sellasta, jota en missään tapauksessa tahtoisi tekstini olevan.

Kirjan kannessa Falling Kingdomsia verrataan Game of Thronesiin. Toivottavasti tässä ei tarkoiteta upeaa kirjasarjaa, vaan varsinkin nyt laadulta huononpaa ja enemmän viihteellistä TV-sarjaa, missä tapauksessa voin allekirjoittaa että kyllä. Ihan samasta puusta veistetyt. 

Miksi haukuin tämän pystyyn, mutta annan silti suhteellisen hyvän arvosanan? Mene ja tiedä...

--

"You did this, didn't you, daughter?" His voice was soft, but never before had it sounded so dangerous.

"No, it was me," Magnus said,raising his chin higher. "I killed her."

"Liar. It was Lucia." The king moved toward them and gripped Lucia's arm, lurching her up to her feet and away from Magnus. "You killed Sabina, didn't you? Answer me!"

She opened her mouth, but nothing came out for a moment. Her throat was nearly too tight to speak. "I'm so sorry."

Magnus sprang to his feet. "Sabina was going to kill me."

"And you saved him with your magic." The king shook Lucia. "Didn't you?"

All Lucia could do was nod, her gaze moving to the floor, hot tears streaking down her cheeks.

The king grasped her chin and forced her to look into his face. His grim expression was now mixed with something else.

Victory.

A hawk took flight from its perch on the edge of the balcony as the king said, "I couldn't be more proud of you than I am right now."

s. 237

--

Kirjan nimi: Falling Kingdoms

Kirjoittaja: Morgan Rhodes

Julkaisuvuosi: 2012

Kustantaja: Penguin Books

Sivumäärä: 412

Luettu loppuun: 8.6.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩

The Dark Prophecy

Takakansi:

Go west. Capture Apollo before he can find the next oracle. 

If you cannot bring him to me alive, kill him.

Those were the orders my old enemy Nero had given to Meg McCaffrey. But why would an ancient Roman emperor zero on Indianapolis? And now that I have made it here (till in the embarrassing form of Lester Papadopoulos), where is Meg? 

Meg, my demigod master, is a cantankerous street urchin. She betrayed me to Nero back at Camp Half-Blood. And while I'm mortal, she can order me to do anything... even kill myself. Despite all this, if I have a chance of prying her away from her villainous stepfather, I have to try.

But I'm new to this heroic-quest business, and my father, Zeus, stripped me of all my godly powers. Oh, the indignities and pain I have already suffered! Untold humiliation, impossible time limits, life-threatening danger... Shouldn't there be a reward at the end of each completed task? Not just more deadly quests?

I vow that if I ever regain my godhood, I will never again send a poor mortal on a quest. Unless it is really important. And unless I am sure the mortal can handle it. And unless I am pressed for time... or I really just don't feel like doing it myself. I will be much kinder and more generous than everyone is being to me - especially that sorceress Calypso. What does Leo see in her, anyway?

--

Muutaman sanan tästäkin kirjasta päätin raapustaa.

Muistan kun aikoinani kuulin tästä sarjasta, ja olin hypätä kattoon. Olin nimittäin juuri saanut luettua kirjan Olympoksen veri ja hyvästeltyä Percy Jacksonin maailman. Olin valmis siihen, että tämä oli nyt tässä ja odotin innolla Riordanin Magnus Chase -sarjaa ja mihin se minut veisi. Sitten kuulin, että Riordan kirjoittaa viisiosaisen sarjan jumala Apollosta, ja tuntui kuin joku olisi herättänyt minut väkisin koomasta. Odotin sarjalta paljon. Ensimmäinen osa olikin todella hyvä.

Jotenkin kuitenkin eksyin tämän toisen osan kohdalla. Aloin lukea sitä samalla palolla kuin mitä tahansa muuta Riordanin teosta, ja Riordan on minulle niitä kirjailijoita, joiden kirjat vievät mennessään niin että menetän ajantajun. Mukavahan tätä kirjaa oli lukea, rakastin siinä lähes kaikkea, mutta se kävi kamalan takkuisesti. Toisaalta olin juuri toipumassa valtavasta lukujumista, joten en tiedä oliko vika sitten minussa vai Riordanissa.

Käydään ensin negatiiviset alta ja yritän hieman pukea sanoiksi mikä minun mielestä mättäsi. Voin myöntää, että Apollo hahmona alkoi ärsyttää. Hän on niin... aaaaahh, no, hänellä on paljon opittavaa. Luulisi että hän pikkuhiljaa hahmona alkaisi kehittyä, mutta silti, hän käyttäytyi kuin mikäkin pölvästi. Toisaalta, minulla oli ongelmia muidenkin hahmojen kanssa. En ollut melkein tunnistaa Leoa ja Calypsoa, vaikka he olivat minulle rakkaita ja ennestään tuttuja. Leo ei ollut yhtä räiskyvä ja Calypsosta en saanut paljon mitään irti. Toisaalta pohdin myös, saattoiko Apollon näkökulma vaikuttaa asiaan... Kirjan juonestakin oli vaikea saada kiinni, mutta pistän tämän lukujumin piikkiin.

Positiivista! Sillä eihän mikään Riordanin teos täysin huono voi olla, sen verran rakas kirjailija minulle kyseessä. Kirjassa kukki Riordanille tyypillinnen huumori (tosin myönnetään ettei se ollut parhaimmillaan). Ja Waystation! Mikä loistava tapahtumapaikka, ja mikä yhteisöllisyyden henki siitä uhkui. Pidin uusista hahmoista kuin vanhoista tutuistakin. Mutta parhainta kirjassa oli Apollon ja Meg McCaffreyn välinen side. Kuinka he esittävät halveksivansa toisiaan, mutta oikeasti välittävät ja tahtovat suojella toisiaan. Meg on ihanan "Pikku Myymäinen" hahmo. 

Sanotaan näin: kokonaisuuten kuin kirjan melko heikoksi. Mutta tämä on vasta sarjan osa nro 2, joten paljon ehtii vielä tapahtua. Odotan mielenkiinnolla, mitä Meg vielä keksii Apollon pään menoksi, ja mihin suuntaan hahmot kehittyvät. Ja seuraavassa kirjassa on Grover! Vanha tuttu Percy Jackson -sarjasta, jota ehti jo ikävöidä sillä hän ei esiintynyt Olympoksen sankareissa. Ilmeisesti Apollo suuntaa kohti Jupiterin leiriä, joten vanhoja tuttuja kohdataan sielläkin... Kiehtovaa, että tähän asti kukaan muista jumalista ei ole vielä esiintynyt. Olen varma, että tälle on syynsä, mutta toivoisin ainakin Demeterin, Haadeksen, Zeuksen, Artemiksen ja Hermesin vielä esiintyvän tässä sarjassa.

Minusta tuntuu, että luin tämän kirjan väärässä mielentilassa. Ehkä reread olisi paikallaan, kun aika tuntuu oikealta? Tekisi oikeastaan enemmän mieli lukaista uudestaan tuo sarjan ensimmäinen osa ensin. Näin tiivistettynä: ei huono kirja, ei vain juuri sitä mitä olin odottanut.

Kumpa osaisi vain olla nostatamatta millekään kirjalle mitään odotuksia...

--

"She is precious to you," said the Oracle. "Would you give your life in exchange for hers?"

I had trouble processing that question. Give up my life? At any point n my four thousand years of existence, my answer would've been an emphatic No! Are you crazy! One should never give up one's life. One's life is important! The whole point of my quests in the mortal world, finding and securing all these ancient Oracles, was to regain immortality so I wouldn't have to ponder such awful questions!

And yet... I thought of Emmie and Josephine renouncing immortality for each other. I thought of Calypso giving up her home, her powers, and eternal life for a chance to roam the world, experience love, and possible enjoy the wonder of high school in Indiana.

"Yes," I found myself saying. "Yes, I would die to save Meg McCaffrey.

s. 329

--

Kirjan nimi: The Dark Prophecy

Kirjoittaja: Rick Riordan

Julkaisuvuosi: 2017

Kustantaja: Disney Hyperion

Sivumäärä: 401

Luettu loppuun: 5.6.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩½

Lord of Shadows

Takakansi:

A Shadowshunter's life is bound by duty. Constrained by honor. The word of a Shadowhunter is a solemn pledge, and no vow is more sacred than the vow that binds parabatai, warrior partners - sworn to fight together, die together, but to never fall in love.

Emma Carstairs has learned that the love she shares with her parabatai, Julian Blackthorn, isn't just forbidden - it could destroy them both. She knows she should run from him. But how can she when the Blackthorns are threatened by enemies on all sides?

Their only hope is the Black Volume of the Dead, a spell book of terrible power. Everyone wants it. Only the Blackthorns can find it. Spurred on by a dark bargain with the Seelie Queen, Emma; her best friend, Cristina; and Mark and Julian Blackthorn journey into the Courts of Faerie, where glittering revels hide bloody danger and no promise can be trusted. Meanwhile, risin g tension between Shadowhunters and Downworlders has produced the Cohort, an extremist group of Shadowhunters dedicated to registering Downworlders and "unsuitable" Nephilim. They'll do anything in their power to expose Julian's secrets and take the Los Angeles Institute for their own.

When Downworlders turn against the Clave, a new threat rises in the form of the Lord of Shadows - the Unseelie King, who sends his greatest warriors to slaughter those with Blackthorn blood and seize the Black Volume. As dangers close in, Julian devises a risky scheme that depends on the cooperation of an unpredictable enemy. But success may come with a price he and Emma cannot even imagine, one that will bring with it a reckoning of blood that could have repercussions for everyone and everything they hold dear.

--

Takakansi kertookin kaiken oleellisen muttei kaikkea. Tässä kirjassa nimittäin tapahtuu - ja paljon. Ja lukija jää vain suu auki tuijottamaan juonen tiivistyessä ja tiivistyessä.

Oletteko koskaan lukeneet kirjaa, jonka jälkeen jää pysäyttävät fiilikset? Ette saa kirjaa mielestänne, käytte tapahtumia uudelleen ja uudelleen läpi. Tahdotte palata kirjan maailmaan, mutta tiedätte että on liian aikaista. Haava on vielä tuore. Olette viettäneet aikainne - tässä minun tapauksessa kolme päivää - kirjan matkassa, lukien sitä yhteen asti yöllä. Kolme ikuisuudelta tuntunutta päivää, ja nyt se on ohi, ettekä voi kun vain odottaa seuraavaa osaa. Kirja on ehkä satuttanut teitä, vaikuttanut teihin, saanut teidät tuntemaan jokaista mahdollista tunnetta - ja kiitätte tästä kirjaa ja kirjalijaa, vaikka tunne on kuin sielunne olisi tulessa.

Lord of Shadows oli minulle tällainen kirja. Rakaistun jo kirjan edeltäjäosaa, Lady Midnightiin, noin vuosi sitten saatuani sen luettua. Cassandra Clare on niitä kirjailijoita, joka paranee teos teokselta. Olen aikaisemmin sanonut, että luen Claren yksityiskohtaista tekstiä varsin hitaasti. Lady Midnightissa meni parikin viikkoa, mutta Lord of Shadows kulutti vain muutaman päivän. Halusin kirjan kestävän ikuisuuden, mutta samaan aikaan toivoin pystyväni pikakelaamaan sen loppuun. Niin paljon juoni vei mukanaan.

Ja se juoni - no, kirjassahan seurattiin usean hahmon tarinaa, ja olin uppoutunut niihin kaikkiin. Clare oli kirjoittanut teoksensa nokkelasti - hän jätti usein lukujen loppuihin cliffhangereita, joihin palattiin vasta parin luvun päästä. Siinä välissä keskityttiin toisen hahmon seikkailuhin. Jännitys pysyi yllä, ja sivut lensivät. Tapahtui paljon! Tuskin sai hengähtää! Tältäkö hahmoista tuntui kun he kiisivät vaarasta toiseen?

Hahmoista - aivan ihania! Mukana oli Lady Midnightista tuttu hahmokaarti, kuten myös The Mortal Instrumentsin hahmoja, sekä tietysti pari uutta tuttavuutta. Lempihahmojani olivat Kit, Mark ja Kieran, mutta pidin kaikista ns. "hyviksistä". Zara Dearborn oli kuvottava kapeine ajatusmaailmoineen. Voin kyllä sanoa että pääjuoni, eli tuo Emma ja Julian -kuvio kiinnosti vähiten, mutta rakastan kyllä heitäkin. Enkä yhtään uskalla sanoa miten heille käy! Kahden vuoden tuskainen odotus edessä... Saisinpa tähän väliin jonkin muun yhtä rakkautta nostattavan sarjan... The Dark Artifices on kyllä noussut suosikiksi heti Tulen ja jään laulun jälkeen.

Kirjan loppu nostatti palan kurkkuun, vaikka olin siitä osan jo (puolivahingossa) itselleni spoilannut... Mutta aina kun Clare asettaa tapahtumapaikaksi Alicanten, tiedän että jotain suurta ja järkyttävää tulee tapahtumaan. Sydämeni tykytti kurkussa koko viimeisen luvun ajan.

Kerrankin trilogian keskimmäinen osa, joka ei tuntunut pelkältä venytykseltä ja pakkopullalta! Kerrankin keskimmäinen osa, jossa sattui ja tapahtui ja josta nautti jopa enemmän kuin ensimmäisestä.

Tästä tekstistä tuli näköjään enemmän ylistysteksti, kun mitenkään kriittinen teksti. Mutta juuri nyt ajatukseni sinkoilevat edestakaisin enkä voi kun vaan rakastaan tätä kirjaa täydestä sydämestäni.

--

"You are not like the other Blackthorns," said Kieran after a moment. "Your eyes are blue, but not like the ocean's blue. More of an ordinary sky."

Kit felt obscurely insulted. "I'm not a Blackthorn," he said. "I'm a Herondale. Christopher Herondale."

He waited. The name Herondale seemed to produce an explosive reaction in most denizens of the supernatural world. The boy with the ocean hair, though, didn't bat an eye. "Then what are you doing here, if you are not family?" he asked.

Kit shrugged. "I don't know. I don't belong, that's for sure." 

Kieran smiled a sideways faerie smile. "That makes two of us."

s. 306-307

Toinen lainaus vielä, koska tämä kirja, ja tämä lainaus menee yhteen tuon edellisen kanssa. Tosin olisin voinut laittaa lainauksia vaikka kuinka monesta kohdasta...

"Just words I like," he said. "If I say them to myself, it makes my mind - quieter. Does it bother you?"

"No!" Kit said quickly. "I was just curious what words you liked."

Ty bit his lip. For a moment, Kit thought he wasn't going to say anything at all. "It's not the meaning, just the sound," he said. "Glass, twin, apple, whisper, stars, crystal, shadow, lilt." He glanced away from Kit, a shivering figure in his too-large hoodie, his black hair absorbing moonlight, giving none of it back.

"Whisper would be one of mine, too," said Kit. He took a step toward Ty, touched his shoulder gently. "Cloud, secret, highway, hurricane, mirror, castle, thorns."

"Blackthorns," said Ty, with a dazzling smile, and Kit knew, in that instant, that whatever he'd been telling himself about running away for the past few days had been a lie. And maybe it had been that lie that Livvy had been responding to, when she'd snapped at him outside the magic store that day - the kernel inside his own heart that had told him he might still be leaving.

But he knew now that he could reassure her. He wasn't leaving the Shadowhunters. He wasn't going anywhere. Because where the Blackthorns were, was his home now.

s. 479

--

Kirjan nimi: Lord of Shadows

Kirjoittaja: Cassandra Clare

Julkaisuvuosi: 2017

Kustantaja: Simon & Schuster

Sivumäärä: 699

Luettu loppuun: 4.6.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩✩

Nostan päätäni

Hello!

Ajattelin tänne nyt kirjoittaa pitkästä aikaa ja ilmoittaa että hengissä ollaan ja kirjojakin luetaan. Itseasissa sen verran energiaa on tullut kerättyä että harkitsen jopa aloittaa taas tänne (semi)aktiivisesti kirjoittamisen.

Elämä on sellasta tahtia vetänyt turpaan että en tosiaan ole tänä vuonna paljoa lukenut. Muutaman satunnaisen teoksen. Kaksi kirjaa Fiction in English -kurssille. Yksin Marsissa jäi kesken. Mutta eilen sain luettua ihan mahtavan kirjan, ja ensireaktioni oli että tahdon kuuluttaa siitä koko maailmalle. Ja ehkä saattekin siitä lukea täältä.

Kun lukemattomia kirjojani katselen, tulee tunne että haluan lukea ne ja haluan kirjoittaa niistä. Ja minä teen niin kuin haluan, joten ehkä on aika täälläkin elpyä.

Katsotaan.

Ja jos kiinnostaa, on minulla muutakin somea:

Instagram: jules_jamie
Goodreads: jjjamie
Tumblr: julesfcasablancas / popularlit

Hyvää kesää!

Terveisin Jamie

Horros

Hei.

Kuten olette saattaneet huomata en ole tänne paljoa tänä vuonna kirjoitellut. En ole myöskään tänä vuonna niin paljoa edes lukenut. Into sekä lukemiseen että tänne kirjoitteluun on aika lopahtanut, joten pidän hyvin ansaittua taukoa. En tiedä kuinka kauan tämä tulee kestämään, mutta jätän blogin kyllä kaikkien nähtäväksi ja luettavaksi. Toivottavasti vielä joku päivä palailen, ehkä jo keväällä jos tästä piristyn. Goodreadsista voi seurata mitä saan luettua ja löytää minut tumblrista. 

Minulla ei vain toistaiseksi ole energiaa ja intoa ylläpitää tätä blogia ja lukea yhtä suurella innolla. Suurin osa energiastani kuluu opintoihini. Toivotan kuitenkin kaikille mukavia lukuhetkiä.

Uskon että teen vielä paluun tähän blogiin ja saatan jopa tehdä hajanaisia päivityksiä. Siihen saattaa tosin kulua vuosia tai ainakin kuukausia.

Terveisin Jamie

Crooked Kingdom

Takakansi:

Kaz Brekker and his crew have just pulled off the most daring heist imaginable.

But instead of divvying up a fat reward, they're fighting for their lives.

Double-crossed and badly weakened, they're low on resources, allies and hope.

While a war rages on the city's streets, the team's fragile loyalties are streched to breaking point.

Kaz and his crew will have to make sure they're on the winning side... not matter what the cost.

--

Crooked Kingdom on jatko-osa kirjalle Six of Crows. Kerrakin kirjailija on malttanut itsensä, ja tällä kertaa kyseessä on duologiasta, eikä trilogiasta millaisena jokainen kirja nykyään tuntuu ilmestyvän. Voin sanoa, että tuntuipa hyvältä palata jälleen tämän maailman pariin. Six of Crows oli kirjana erinomainen - maailma, juoni, hahmot... ja Crooked Kingdom jatkaa samaa rataa. Vie aivan menneessään.

Kirjassa seurataan kuuden hahmon kohtaloa, ja jokaisen näkökulmasta kirjoitetaan runsaasti. Ensimmäisestä kirjasta poiketen nyt myös Wylan on päässyt ääneen. Kaz Brekkeriä voisi luonnehtia jollakin tavalla kirjan päähenkilöksi, sillä kaikki tuntuu pyörivän hänen ympärillään. Ironista, sillä hän oli hahmoista vähiten suosikkini vaikka hänen tarinansa on kiehtova. Hahmokaarti on rikas ja jokainen hahmo tuo tarinaan oman vivahteensa. Sivuhenkilöiden kohdalla Bardugo on onnistunut heikommin.

Crooked Kingdom oli kirja, jonka noukki aina mielellään luettavaksi. Joka kerralla tiesi saavansa sitä mitä lähti hakemaan. Kirja oli toimiva paketti, jonka jokaiset aspektivat tekivät yhteistyötä, mutteivät virheetöntä. Vaikka kirjasta nauttikin, se tuntui käynnistyvän hieman liian hitaasti minun makuuni. Lisäksi yhden hahmon kohtalo jäi harmittamaan. Tästäkin olin tosin jo tietoinen etukäteen ja osasin siihen valmistautua, mutta millä tavalla se oli toteutettu oli kurja.

Six of Crowsissa alkanut hahmokehitys toi sankarit yhä lähemmäs sydäntäni. Kirjan lopussa pystyi huomaamaan, kuinka he olivat oppineet ja kasvaneet ihmisinä. Kukaan ei ollut samanlainen kuin heidät ensi kertaa esitellessä. Vaikka ensimmäinen kirja oli ollut hyvin takaumapainoitteinen, tästä kirjasta löytyi muutama lisää. Takaumat olisi voitu kirjoittaa joukkoon ehkä hieman paremmin, sillä nyt välillä lukiessa unohti kokonaan nykytilan hahmon miettiessä mennyttään.

Sinänsä kurja ajatella, että tämäkin seikkailu on nyt ohi, näin nopeasti, mutta toisaalta on erinomaista kuinka tätä ei oltu lähdetty sen kummemmin venyttämäään. Periaattessahan tämä tarina kokonaisuudessaan olisi riittänyt yhteen pidempään kirjaan, mutta mikäpäs siinä, kaksi kirjaa pitää jännityksen yllä. Leigh Bardugo näyttää pitävän juuri nyt kirjoitustaukoa, mutta katsotaan mitä hän saa vielä aikaan. Crooked Kingdomin jälkeen tekee mieli antaa Bardugon Grisha-sarjalle vielä toinen mahdollisuus, tavattiinhan sarjan hahmoja myös tässä kirjassa.

--

"Where do you think the money went?" he repeated.

"Guns?" asked Jesper.

"Ships?" queried Inej.

"Bombs?" suggested Wylan.

"Political bribes?" offered Nina. They all looked at Matthias. "This is where you tell us how awful we are," she whispered.

He shrugged. "They all seem like practical choices."

s. 159

--

Kirjan nimi: Crooked Kingdom

Kirjoittaja: Leigh Bardugo

Julkaisuvuosi: 2016

Kustantaja: Indigo

Sivumäärä: 536

Luettu loppuun: 3.1.2017

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩

The Fever Code

Takakansi:

Once there was a world's end. The forests burned, the lakes and rivers dried up, and the oceans swelled. Then came a plague, and fever spread across the globe. Families died, violence reigned, and man killed man. Next came WICKED, who were looking for an answer. And then they found the perfect boy. The boy's name was Thomas, and Thomas built a maze. Now there are secrets. There are lies. And there are loyalties history could never have foreseen. This is the story of that boy, Thomas, and how he built a maze that only he could tear down. All will be revealed.

--

Jos nyt rehellisiksi ryhdytään, ajattelin jo olevani done The Maze Runner -sarjan suhteen. Kirja kirjalta se kävi vain huonommaksi, mutta siitä huolimatta onnistuin muodostamaan siihen vahvan siteen. Paitsi ehkä viimeisimpään esiosaan, The Kill Orderiin, joka oli vain huono. Se julkaistiin vuonna 2012 ja tänä vuonna kirjailija James Dashner palasi vanhan maailmansa pariin.

Aluksi, kun tästä tulin tietoiseksi, en ajatellut tarttuvani tähän teokseen. Mutta sitten luin takakannen, ja tajusin, että tämä osa voisi vihdoin tarjota vastauksia kaikkiin niihin kysymyksiin, jotka edelliset jättivät auki. Ehkä se olikin syy miksi tämä kirja kirjoitettiin. En ole ollut tekemisissä muiden lukijoiden kanssa, joten en tiennyt jäivätkö hekin aikoinaan kaipaamaan The Fever Coden kaltaista teosta. Tässä se nyt kuitenkin oli, ja päätin vuoden 2016 kuten vuoden 2015 - The Maze Runnerin parissa.

Jo alussa huomasin, että vihdoinkin ollaan palattu ensimmäisen The Maze Runnerin tasolle. Sama kutkutus oli jälleen messissä - johtuen ehkä siitä, että The Fever Code on aika paljolti toisinto The Maze Runnerista. Seuraamme jälleen Thomasia, jota olin jo huomaamattani alkanut ikävöimään. Kirja kertoo ajasta sairauden jälkeen mutta ennen labyrinttiä - se sijoittuu siis The Kill Orderin ja The Maze Runnerin väliin.

Kirja kattaa pitkän ajan, alkaen siitä kun Thomas on vasta hädintuskin taaperoiän ohittanut ja päättyy siihen kuinka Thomas kuudentoista vanhana astuu labyrinttiin. Thomasin - ja muidenkin hahmojen - kasvua on kiehtova seurata, varsinkin kun lukijana itse on tietoinen heidän tulevaisuudestaan ja tuntee jo heidät. Kirja on varsin rankka eikä lapsia päästetä helpolla. 

En tiedä onko se ihan oma vikani kun en jaksanut keskittyä, mutta en vieläkään oikein ymmärätänyt mitä oikein tapahtui ja päälimmäisenä: miksi? Lisäksi minua hämmensi suuresta aikaharppaukset jotka sotkivat kirjan sujuvuutta, enkä joskus tiennyt kuinka vanhoja hahmot olivat. Dashner kirjoitti lapsista, varsinkin Thomasista ja Teresasta, hieman liian pikkuvahnhoja, tosin pointti taisi olla että he olivat erityisellä tavalla älykkäitä. Parasta kirjassa oli seurata lasten ystävystymistä (esim. Thomasin ja Chuckin side), ja Teresan hahmosta jäi paljon kiinteämpi kuva.

Olen tyytyväinen siitä, että päätin lukea tämän. The Fever Code tuntui pelastavan The Maze Runner -sarjan ainakin minun osaltani, ja siitä tuli suosikkini heti ensimmäisen osan jälkeen. Kirjan lopusta pidin oikein paljon. Tämän osan takia taidan jopa pitää koko sarjan itselläni enkä hankkiudu siitä eroon niin kuin olin suunnitellut.

--

Thomas went along in his weird, boring, sometimes heartbreaking, sometimes uplifting life. Watching his friends tough it out inside the Glade and the Maze. But also watching them prosper, work hard to make it a better place. Rules were established, jobs assigned, routines worked out. The Homestead was three times bigger than when they'd started, and Minho had been named Keeper of the Runners.

All these things and much more happened as the days turned into weeks turned into months. Teresa and Chuck were his constant companions, and he loved having them around. They made his life bearable, even fun at times. But it was hard to get too flippant when the place where you lived constantly reminded you of two things: your friends were in an experiment, and that experiment existed because an awful, hideous disease rampaged in the outside world.

s. 214

--

Kirjan nimi: The Fever Code

Kirjoittaja: James Dashner

Julkaisuvuosi: 2016

Kustantaja: Chicken House

Sivumäärä: 329

Luettu loppuun: 25.12.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩½