Takakansi:
Go west. Capture Apollo before he can find the next oracle.
If you cannot bring him to me alive, kill him.
Those were the orders my old enemy Nero had given to Meg McCaffrey. But why would an ancient Roman emperor zero on Indianapolis? And now that I have made it here (till in the embarrassing form of Lester Papadopoulos), where is Meg?
Meg, my demigod master, is a cantankerous street urchin. She betrayed me to Nero back at Camp Half-Blood. And while I'm mortal, she can order me to do anything... even kill myself. Despite all this, if I have a chance of prying her away from her villainous stepfather, I have to try.
But I'm new to this heroic-quest business, and my father, Zeus, stripped me of all my godly powers. Oh, the indignities and pain I have already suffered! Untold humiliation, impossible time limits, life-threatening danger... Shouldn't there be a reward at the end of each completed task? Not just more deadly quests?
I vow that if I ever regain my godhood, I will never again send a poor mortal on a quest. Unless it is really important. And unless I am sure the mortal can handle it. And unless I am pressed for time... or I really just don't feel like doing it myself. I will be much kinder and more generous than everyone is being to me - especially that sorceress Calypso. What does Leo see in her, anyway?
--
Muutaman sanan tästäkin kirjasta päätin raapustaa.
Muistan kun aikoinani kuulin tästä sarjasta, ja olin hypätä kattoon. Olin nimittäin juuri saanut luettua kirjan Olympoksen veri ja hyvästeltyä Percy Jacksonin maailman. Olin valmis siihen, että tämä oli nyt tässä ja odotin innolla Riordanin Magnus Chase -sarjaa ja mihin se minut veisi. Sitten kuulin, että Riordan kirjoittaa viisiosaisen sarjan jumala Apollosta, ja tuntui kuin joku olisi herättänyt minut väkisin koomasta. Odotin sarjalta paljon. Ensimmäinen osa olikin todella hyvä.
Jotenkin kuitenkin eksyin tämän toisen osan kohdalla. Aloin lukea sitä samalla palolla kuin mitä tahansa muuta Riordanin teosta, ja Riordan on minulle niitä kirjailijoita, joiden kirjat vievät mennessään niin että menetän ajantajun. Mukavahan tätä kirjaa oli lukea, rakastin siinä lähes kaikkea, mutta se kävi kamalan takkuisesti. Toisaalta olin juuri toipumassa valtavasta lukujumista, joten en tiedä oliko vika sitten minussa vai Riordanissa.
Käydään ensin negatiiviset alta ja yritän hieman pukea sanoiksi mikä minun mielestä mättäsi. Voin myöntää, että Apollo hahmona alkoi ärsyttää. Hän on niin... aaaaahh, no, hänellä on paljon opittavaa. Luulisi että hän pikkuhiljaa hahmona alkaisi kehittyä, mutta silti, hän käyttäytyi kuin mikäkin pölvästi. Toisaalta, minulla oli ongelmia muidenkin hahmojen kanssa. En ollut melkein tunnistaa Leoa ja Calypsoa, vaikka he olivat minulle rakkaita ja ennestään tuttuja. Leo ei ollut yhtä räiskyvä ja Calypsosta en saanut paljon mitään irti. Toisaalta pohdin myös, saattoiko Apollon näkökulma vaikuttaa asiaan... Kirjan juonestakin oli vaikea saada kiinni, mutta pistän tämän lukujumin piikkiin.
Positiivista! Sillä eihän mikään Riordanin teos täysin huono voi olla, sen verran rakas kirjailija minulle kyseessä. Kirjassa kukki Riordanille tyypillinnen huumori (tosin myönnetään ettei se ollut parhaimmillaan). Ja Waystation! Mikä loistava tapahtumapaikka, ja mikä yhteisöllisyyden henki siitä uhkui. Pidin uusista hahmoista kuin vanhoista tutuistakin. Mutta parhainta kirjassa oli Apollon ja Meg McCaffreyn välinen side. Kuinka he esittävät halveksivansa toisiaan, mutta oikeasti välittävät ja tahtovat suojella toisiaan. Meg on ihanan "Pikku Myymäinen" hahmo.
Sanotaan näin: kokonaisuuten kuin kirjan melko heikoksi. Mutta tämä on vasta sarjan osa nro 2, joten paljon ehtii vielä tapahtua. Odotan mielenkiinnolla, mitä Meg vielä keksii Apollon pään menoksi, ja mihin suuntaan hahmot kehittyvät. Ja seuraavassa kirjassa on Grover! Vanha tuttu Percy Jackson -sarjasta, jota ehti jo ikävöidä sillä hän ei esiintynyt Olympoksen sankareissa. Ilmeisesti Apollo suuntaa kohti Jupiterin leiriä, joten vanhoja tuttuja kohdataan sielläkin... Kiehtovaa, että tähän asti kukaan muista jumalista ei ole vielä esiintynyt. Olen varma, että tälle on syynsä, mutta toivoisin ainakin Demeterin, Haadeksen, Zeuksen, Artemiksen ja Hermesin vielä esiintyvän tässä sarjassa.
Minusta tuntuu, että luin tämän kirjan väärässä mielentilassa. Ehkä reread olisi paikallaan, kun aika tuntuu oikealta? Tekisi oikeastaan enemmän mieli lukaista uudestaan tuo sarjan ensimmäinen osa ensin. Näin tiivistettynä: ei huono kirja, ei vain juuri sitä mitä olin odottanut.
Kumpa osaisi vain olla nostatamatta millekään kirjalle mitään odotuksia...
--
"She is precious to you," said the Oracle. "Would you give your life in exchange for hers?"
I had trouble processing that question. Give up my life? At any point n my four thousand years of existence, my answer would've been an emphatic No! Are you crazy! One should never give up one's life. One's life is important! The whole point of my quests in the mortal world, finding and securing all these ancient Oracles, was to regain immortality so I wouldn't have to ponder such awful questions!
And yet... I thought of Emmie and Josephine renouncing immortality for each other. I thought of Calypso giving up her home, her powers, and eternal life for a chance to roam the world, experience love, and possible enjoy the wonder of high school in Indiana.
"Yes," I found myself saying. "Yes, I would die to save Meg McCaffrey.
s. 329
--
Kirjan nimi: The Dark Prophecy
Kirjoittaja: Rick Riordan
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Disney Hyperion
Sivumäärä: 401
Luettu loppuun: 5.6.2016
Mistä kirja: Adlibris
Arvosana: ✩✩✩½
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti