Takakansi:
Aluksi suru tuntuu yhdistävän äitinsä menettäneen Ethan Waten ja Macon-enoaan kaipaavan Lena Duchannesin muun maailman pikkumaisuuksia vastaan. Lena oli joka tapauksessa Ethanin unelmien tyttö, jota ilman hän ei edes osaa kuvitella elävänsä. Pian enonsa hautajaisten jälkeen Lena kuitenkin alkaa yllättäen käyttäytyä oudosti ja vetäytyä Ethanin rakkauden ulottuvilta.
Samaan aikaan omituiset näyt piinaavat Ethania, joka ajautuu yhä syvemmälle kotikaupunkinsa Gatlinin menneisyydestä kumpuaviin salaperäisyyksiin. Veistä haavassa kääntelee myös enkelikasvoinen harrikkakundi John, jonka seuraa Lena ei näytä kohta enää haluavankaan vastustaa.
Kun Lena katoaa, häntä epätoivoisesti etsivä Ethan saa vastaansa verenhimoisten inkubusten armeijan. Mutta olisiko tavallisen kuolevaisen pojan ja yliluonnollisuuksiin yltävän loihtijatytön rakkaustarina sittenkään edes ollut mahdollinen?
--
Kirjasarjan ykkösosasta tehtiin leffa pari vuotta takaperin, jonka kävin katsomassa itseasiassa ennen kirjan lukemista. Pidin kirjasta Lumoava kirous itse asiassa todella paljon, ottaen tosiaan huomioon, että leffa tuli nähtyä ensin ja tiesin jo tapahtumat. Muistan kirjassa lumonneen eritoten sen tunnelma, mutta ihmettelen kuitenkin kirjasarjan suosiota, sillä en ole nähnyt tästä koskaan mitään hehkutusta - missään. Ilman tuota leffaa en tietäisi tästä mitään.
Jos en ykkösosasta niin aikoinaan olisi pitänyt, tämä kakkososa olisi saattanut jäädä lukematta, varsinkin kun aikaa välissä on kulunut melko paljon ja tapahtumat ovat hieman hämärän peitossa, vaikka leffan visuaalisuus muistamisessa auttoikin. Sarjan kakkos- ja kolmososat löytyivät tässä hiljattain kirpputorilta, joten päätin tehdä heräteostoksen.
Ensimmäisenä kirjaa aloittaessani ajattelin, että luen tätä väärään vuodenaikaan. Tämähän on ilmiselvä kesäkirja, ei kevään. Joistakin kirjoista vain tulee tällaisia tuntemuksia, ihan ilman syytäkin. Tunnelma oli jotakuinkin kohdallaan, mutta kirja ei imaissut mukaansa, ja huomasin pian harmikseni, ettei tämä ollut olllenkaan enää niin lumoavaa luettavaa.
Kirja on kerrottu minäkertojana Ethanin näkökulmasta, mikä on rajallista, mutta virkistävää, sillä nykyään kirjoihin tupataan tunkea vaikka ketä kertojiksi. Ainoastaan epilogi oli Lenan serkun Ridleyn näkökulmasta. Ethan on tuikitavallinen poika - paitsi että hänen äitinsä on kuollut, hän elää näkijän kanssa, hän saa itsekin kummallisia näkyjä ja hänen tyttöystävänsä on voimakas loihtija... Ethan on ihan mukava hahmo, mutta hieman lattea niinkuin päähenkilöillä on joskus tapana. Kyllä sympatiat ovat hänen puolellaan, eikä hän raivostuta, mutta ei myöskään herätä muunlaisia reaktioita.
Lena puolestaan... sanotaanko että en pitänyt siitä millaiselle polulle hänen kohdalla tässä kirjassa oltiin lähdetty. Sellainen vetäytyminen ja salailu ja angsti vain raivostutti minua ja tuntuu että vastaavasta on luettu aivan liian monessa ya-romanssikirjassa. Lisäksi tässäkin oli kolmiodramaa, itseasiassa oikein neliödramaa. Tuntui että kirjanpitäjäopiskelija Liv oltiin esitelty kirjaan vain suhdesekoilujen vuoksi, paikka myöhemmin hän kyllä sai kunnollisemman roolin. Silti, Liv ei oikein napannut, hän oli ärsyttävä enkä pitänyt siitä kuinka Ethan vertasi häntä jatkuvasti Lenaan. Jos Lena on Ethanin unelmien tyttö, miksi pitää haikailla Livin perään? Pidin kyllä joistakin hahmoista, mainittakoon Link, Ridley ja Amma. Siitä mistä en myöskään pitänyt, oli Ethanin ja Lenan 'parempi kuin muut -asenne' koulun stereotyyppisiä primadonnia kohtaan. Eikö voisi keksiä jo jotain uutta, ja luoda hahmoille ulottuvuuksia?
Juoni sentään kirjassa kulki jotenkin sujuvasti, ja juuri sopivaan tahtiin, vaikka loppuasetelma muistutti liikaa ensimmäisen kirjan vastaavaa. Loihtijoiden maailma on oikein kiehtova, ja huomasi että kirjailijat olivat panneet siihen vaivaa ja ajatusta eikä häiritseviä porsaanreikiä, joita huomaa jopa paljon suosituimpien kirjailijoiden sarjoissa (esim. J. K. Rowling) alinomaa, jäänyt. Vaikka hieman kyllä häiritsi inkubusten vampyyrimäisyys - really? Lisäksi en pitänyt jälleen eräästä stereotypiasta - pahiksista, jotka olivat a) Lenalle sukua, b) yksiuloitteisia ja c) muuten vain stereotyyppisiä. Alkaa pistäkö pahiksia 'nauramaan kimakasti/pahaenteisesti/maanisesti', tulee vain myötähäpeän tunteita ja hahmolta menee täysin uskottavuus...
Tämä sarja taitaa taas olla niitä, joista on kasvanut ulos. Näin kirjassa kaiken, josta pidin, mutta en loppujen lopuksi niinkään pitänyt kirjasta. Koska kolmososa tuli ostettua, luen nyt vielä ainakin sen. Itseasiassa pidin miten asiat selvisivät tämän kirjan lopussa, varsinkin parista juonenkäänteestä. Toivon hartaasti että kolmanteen osaa on keksitty jotain omaperäisempää, hahmot kehittyvät eikä sama rumba jatku - ja että pahikset saavat ulottuvuuksia, ja stereotypiat jätetään vähemmälle. Ja John Breedistä haluan tietää lisää, hahmo jäi niin sivuun vaikka hänet jo takakannessa mainittiinkiin.
--
Kumarruin nostamaan korun, ja käteni tärisivät holtittomasti. En ollut kertaakaan nähnyt Lenaa ilman tuota kaulakorua. En koskaan. Hopeinen nappi kiilteli hiekan läpi, klemmaritähti oli juuttunut silmukkaan, johon Leno oli sitonut punaisen narunpätkän. Nämä eivät olleet pelkästään Lenan muistoja. Ne olivat meidän yhteisiä muistojamme; muistoja kaikesta siitä, mitä olimme yhdessä tehneet. Todisteita jokaisesta onnellisesta hetkestä Lenan elämässä. Paiskattuna syrjään niin kuin kaikki rikkonaisten simpukankuorien palaset ja sotkuiset levät, jotka olivat huuhtoutuneet rannalle.
Tämä oli jonkinlainen merkki, eikä se luvannut hyvää.
s. 392
--
Kirjan nimi: Lumoava pimeys (alkuperäinen Beautiful Darkness)
Kirjoittaja: Kami Garcia, Margaret Stohl (kääntäjä Aila Herronen)
Julkaisuvuosi: 2010
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 469
Luettu loppuun: 3.4.2016
Mistä kirja: kirpputori
Arvosana: ✩✩½
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti