Sininen herttuatar

Takakansi:

Ranska 1430. Kuvankaunis nuori Jacquetta on lähetetty Luxemburgiin isotätinsä lady Jehannen oppiin. Vierailun aikana hän ystävystyy linnan vankityrmässä viruvan Jeanne d’Arcin kanssa. Vasta kun tämä poltetaan roviolla, Jacquetta murtuu täysin ja ymmärtää, kuinka paljon yhteistä heillä olikaan.

Jacquetta palaa kotiin, ja hänet naitetaan Bedfordin herttualle. Hänestä tulee vaikutusvaltainen ja rikas herttuatar, mutta selviää että herttua ei suinkaan nainut häntä kauneuden tai älyn tähden. Ja silloin kohtalo puuttuu peliin.

--

Pidän historiallisista romaaneista, ja eritoten minua kiinnostaa Englannin kuningassuku ja heidän koukeronsa. Aikaisemmin tänä vuonna luin Conn Igguldenin Myrskylinnun, joka myös kartoittaa samaa aikakautta ja kattaa samoja tapahtumia, tosin eri painolla. Jacquettan tarina ulottuu laajemmalle aikavälille. Myrskylinnusta en niin pitänyt, mutta Sininen herttuatar tempasi yllättäen mukaansa Jacquettan elämään. Pidin Gregoryn lähestymistavasta yhtenäisellä naisnäkökulmana ja tekstin rikkaudesta, kun taas Iggulden kirjoitti pirstaleisesti ja puuduttavasti.

Gregory oli onnistunut luomaan Jacquettasta pidettävän äänen tarinaansa. Historialliset romaanit ovat varmasti vaikeimmasta päästä kirjoittaa, mutta Gregory kirjoittaa uskottavasti. Pidänkin historiallisista romaaneista erityisesti sen takia kuinka ne opettavat tosiasioista, vaikka sisältävätkin paljon tulkintaa ja fiktiota. Sininen herttuatar kattoi tapahtumia yli kolmenkymmenen vuoden ajalta, joten aikamoinen oppitunti tämäkin oli.

Kirjassa yksi keskeisimmistä teemoista oli noituus, sekä naisen asema. Se, kuinka helposti voimakkaaksi noussutta naista saattoi syyttää noituudesta. Kirja esittelee Jacquettalle yliluonnollisia kykyjä, sillä hän pystyy näkemään vilauksia tulevasta ja kuulee jumalataresiäitinsä laulun, kun kuolema lähestyy hänen perhettään. Yliluonnolliset elementit toivat tarinaan tietysti oman mausteensa, mutta söivät hieman uskottavuutta. Lisäksi Jacquetta tykkäsi puuhastella yrttien, amulettien ja pelikorttien kanssa, vaikka olikin varovainen, sillä kiinnijääminen olisi ollut kohtalokasta. Jacquetta oli hienovaraisella tavalla ovela, ja ehdottomasti kunnianhimoinen, näkihän sen siinä kuinka hän vaihtoi puolta ja hylkäsi ystävänsä kuningattaren. Samalla Jacquetta osasi olla myös lempeä ja pehmoinen, sekä ymmärtäväinen.

Kuningatar Margareeta oli toinen naishahmo, joka oli vahvasti esillä. Pidinkin Gregoryn Margareetasta enemmän kuin Igguldenin, sillä Igguldenin hahmokehitys hieman ontui. Margareeta oli suorastaan pelkkää pippuria! Aivan riemastuttava hahmo, joka ei keinoja karttanut (*sydänsilmät*). Jacquettan ja Margareetan ystävyys oli kirjan parhaita anteja, harmi vain että se päättyi ikävästi. Toinen Jacquettan tärkeä ihmissuhde oli hänen toinen aviomiehensä Richard Woodville. Heillä oli oikein perinteinen kielletty romanssi, ja kirjailija oli kirjoittanut heidän rakkautensa syväksi ja uupumattomaksi. Lapsiakin syntyi yhteensä neljätoista.

Sen jälkeen kun kuningatar Margareeta esiteltiin kirjassa, kirja hieman väsähti. Tuntui että siinä kuljettiin samaa pyörää – Jacquetta kulkee Hovin ja lapsivuoteen välillä, kuningatar on tuohduksissaan milloin mistäkin, ja kuningas ei saa mitään aikaiseksi, Jacquetta kaipaa Richardia ja niin edelleen. Aivan lopussa tietenkin kohottiin loppuhuipentumaan, mutta kirjan ensimmäinen kolmannes oli sen parasta antia. Olin odottanut myös, että kirjassa olisi enemmän Jeanne d’Arcista, mutta häntä käytettiinkin vain kirjan alussa Jacquetta ’heräämisen’ laukaisevana tekijänä. Lisäksi myöhemmin elämässään Jacquetta tuntui unohtaneen Jeannen tyystin, hänen mainittiin myöhemmin vain muutaman kerran.

Vielä yksi asia, mikä kirjassa oli varsin herkullista, oli ennakointi. Tulevista tapahtumista jonkin verran selvillä oleva lukija huomaa Jacquettan ennustuksissa tutuilta kuulostavia piirteitä, tai sitten Jacquetta ihan huomaamattaan viittaa ajatuksissaan tulevaa. Sininen herttuatar on kolmas osa Philippa Gregoryn Ruusujen sota –sarjaa, jonka jokaisessa osassa on taas yksi historian unohtama nainen äänessä. Jälkisanoissaan kirjailija valottaa hieman todellista Jacquettaa, josta sain mielestäni vielä häikäilemättömämmän kuvan. Sääli että patriarkaalinen maailma unohtaa juuri Jacquettan kaltaisivat naisvaikuttajat, mutta onneksi tämä kirja tarjosi tilaisuuden tutustua häneen. Kirjan edelliset osat sijoittuvat jälkeen Sinisen herttuattaren, joten siksi tutustuin Jacquettaan ensin. Aion aivan varmasti lukea lisää tätä sarjaa.

--

Puren hammasta ja huomaan, että täti on tarttunut tiukasti käteeni. ”Älä vain pyörry”, hän suhisee. ”Sinun täytyy pysyä pystyssä.” Seisomme käsikkäin ilmeettömin kasvoin, niin kuin emme olisikaan keskellä painajaista, joka kertoo minulle kuin tulikirjaimin kirjoitettuna millainen loppua tyttöä odottaa, jos hän uhmaa miesten sääntöjä ja luulee että voi itse määrätä kohtalonsa. En ole täällä vain todistamassa, mitä kerettiläiselle tapahtuu. Olen todistamassa, mitä tapahtuu naiselle, joka luulee tietävänsä enemmän kuin miehet.

Vilkaisen rovion savuharson läpi linnanikkunaan, joka kuuluu meille, ja näen Elizabethin katselevan aukiolla. Hän huomaa minut, ja kauhusta tyhjät katseemme kohtaavat. Hitaasti hän ojentaa kätensä ja tekee merkin, jonka Jeanne meille näytti vallihaudan äärellä kuumassa auringonpaisteessa. Elizabeth piirtää etusormellaan ilmaan ympyrän, kohtalonpyörän, joka voi nostaa naisen niin korkealle, että hän komentaa kuningasta, tai langettaa hänet näin alas: häpeälliseen ja tuskalliseen kuolemaan.

s. 50

--

Kirjan nimi: Sininen herttuatar (alkuperäinen The Lady of the Rivers)

Kirjoittaja: Philippa Gregory (kääntäjä Natasha Vilokkinen)

Julkaisuvuosi: 2011

Kustantaja: Bazar

Sivumäärä: 554

Luettu loppuun: 10.4.2016

Mistä kirja: Suomalainen kirjakauppa

Arvosana: ✩✩✩½