The Kill Order

Takakansi:

They thought the end came in a flash.

Before WICKED was formed, before the Glade was built, before Thomas entered the Maze, sun flares hit the earth, killing most of the population.

The worst is yet to come.

Mark and Trina were there when it happened. They survived. But now a virus is spreading. A virus that fills humans with murderous rage.

There is no cure. No escape.

They're convinced that there's a way to save those who are left - if they can stay alive. Because in this new, devastated world, every life has a price. And to some you're worth more dead than alive.

The end is only the beginning.

--

Hyvää uutta vuotta! Ja sitten pari sanaa tästä kirjasta...

Tässä sitä oltiin, 13 vuotta ennen The Maze Runnerin tapahtumia, valmiina ottamaan selvää kaikesta mikä oli jäänyt auki.

Vaikka pitihän se arvata, ettei tästä paljoa irronnut. Tällä kertaa lähdetään Markin matkaan. Vuosi sitten Maa kohtasi katastrofin, ja nyt Mark kumppaneineen todistaa kuinka tappava virus päästetään valloilleen tekemään selvän jäljelle jääneistä ihmisistä.

Kirjasta ei tule sitä tuntua, että se kuuluisi samaan sarjaan varsinaisen trilogian kanssa. Toki samoja termejä heitellään (The Flare, berg, flat trans...), ja Dashnerin kirjoitustyylin tunnistaa, mutta olisin toivonut selkeämpää yhteyttä. Perusteellisempaa syventymistä. Kirjassa kerrotaan, kuinka Teresa päätyi WICKEDin kynsiin, mutta olisin toivonut enemmän muiden henkilöiden taustoista. Olisin mielelläni lukenut jotain vaikka Arisiin tai Minhoon liittyvää. Toivoin suorastaan, että kirjassa kerrotaan Chuckin vanhemmista, jotka Thomas lupasi etsiä, mutta mitä ei koskaan tapahtunut. Esiosana se kertoi kyllä tarinan - tarinan leviävästä viruksesta, mutta entäs korventava aurinko? Miten ihmiset elivät katastofin jälkeen? Mikä muuttui, mikä oli melkein kuin ennen?

En saanut uusista hahmoista mitää irti. Minulle he olivat vain nimiä jotka veivät tarinaa jotenkuten eteenpäin. En tiedä miltä Mark ja Trina näyttivät, saatika sitten millaisia ihmisiä he olivat, tai olivat olleet. Ainoa minkä sain selville oli heidän perusluonteensa. Olisin kaivannut hahmoihin, jälleen, lisää syvyyttä. Valitettavasti esiosan hahmot olivat vielä ohuempia kuin varsinaisen trilogian.

Kirjaan oli ajoin hankala keskittyä. Johtuneiko se siitä että tämä oli kolmas tätä sarjaa putkeen, vaiko alenevasta kiinnostuksesta, mutta minusta tuntui ettei Dashner osannut kertoa tarinaansa. Hänellä oli kaikki ainekset, kaikki potentiaali, mutta sielu tuntui puuttuvan. Teksti oli kamalan puhdasta ja kaavamaista, siitä oli vaikea saada otetta. Vääränlaisiin asioihin keskityttiin. Kolme lukua Markista kamppailemassa henkensä puolesta oli puuduttavaa. Jossain vaiheessa oli luettava väkipakolla eteenpäin jotta pääsisin jossain vaiheessa taas raiteille. Ei hyvä merkki.

Tämän sarjan ollessa nyt takana voin todeta, että ehkä tämä ei ollut aivan minua varten. Ei sytyttänyt. Pidin ensimmäsestä kirjasta, toisestakin hieman, kolmannesta muodollisesti. Tämä oli niitti arkkuun. Ideana sarja on kiehtova, vaikkakin tusinadystopia, mutta silti. Harmitta sarjan fanien puolesta että sisältö on kovin ohutta, vaikka tarina onkin paikoin sykähdyttävä. 

Enpä keksi muuta enää sanottavaa. Tämä oli nyt tässä, en luultavimmin tutustu Dashnerin tuotantoon tämän enempää. Nyt jätetään tämä masentava maailma taakse ja siirrytään upouusiin seikkailuhin jonnekin muualle...

--

"My Head! My head! My head!"

"Darnell," Mark whispered, knowing there was no way he could talk to his friend now. And despite how guilty and sick it made him feel, Mark also knew he couldn't possibly go in there to try and help. It would be beyond stupid.

"My heeeeeeaaaaaad!" Darnell shouted in one long, drawn-out wail of such ferocity that Mark stepped back again. He didn't know if he could bear to look anymore.

There was the sound of movement inside, the shuffling of feet. Then a loud thunk against the door. Then another. And another.

Thunk. Thunk. Thunk.

Mark closed his eyes. He knew what that horrible sound was. Trina was suddenly there, pulling him into her arms, squeezing him tightly as she shook with sobs. Alec protested but only halfheartedly. It was too late now.

There were a few more thunks, and then a last, long, piercing scream that ended it a wet, gurgly burst. After that, Mark heard Darnell slump to the floor with an exhale of breath.

He was ashamed of himself, but all Mark felt in that quiet moment was relief that the ordeal had finally ended. And that it hadn't been Trina.

s. 61

--

Kirjan nimi: The Kill Order

Kirjoittaja: James Dashner

Julkaisuvuosi: 2012

Kustantaja: Delacorte Press

Sivumäärä: 327

Luettu loppuun: 28.12.2015

Mistä kirja: Suomalainen kirjakauppa

Arvosana: ✩✩

The Death Cure

Takakansi:

It's the end of the line.

WICKED has taken everything from Thomas: his life, his memories, and now his only friends - the Gladers. But it's finally over. The trials are complete, after one final test.

Will anyone survive?

What WICKED doesn't know is that Thomas remembers far more than they think. And it's enough to prove that he can't believe a word of what they say.

The truth will be terrifying.

Thomas beat the Maze. He survived the Scorch. He'll risk anything to save his friends. But the truth might be what ends it all.

The time for lies is over.

--

Tässä oli The Maze Runner -sarjan huipennus. Edelleenkin, jatkamme Thomasin ja kumppaneiden matkassa. Thomas saa mahdollisuuden saada muistonsa takaisin, mutta hän muutaman ystävänsä kera, kieltäytyy siitä ja pakenee WICKEDin kynsistä uuteen epämiellyttävään seikkailuun.

Vaikka olen aikaisemmin sanonut sarjan hahmojen sieluttomuudesta, Thomas, Newt ja Minho jotenkin vain ovat onnistuneet kasvamaan kiinni vaikkei heissä varsinaisesti mitään erityistä olekaan. Varsinkin kiinostus Thomasia kohtaan kehittyi lisää tämän kirjan aikana, mutta valitettavasti Thomas ei vieläkään muistanut kaikkea, joten moni asia jäi ilman suoraa vastausta. Toivottavasti tämän sarjan esiosasta selviäisi vielä jotain, sillä The Death Cureen oli kamalan vaikea tyytyä. 

Kaipasin tähän kirjaan hieman malttia. Hieman lisää aikaa hahmoille vielä kasvaa. Vielä tarkempaa miljööseen tutustuttamista. Millaista elämä kaikkien katastrofien jälkeen Maapallolla oikein enää oli? Mistä kaiken kaikkiaan koostui WICKED? Kuka on Chancellor Paige? Selviääkö tämä kaikki tosiaan vasta esiosassa The Kill Order vai oliko se tarkoitus jättää niin moni asia epäselväksi? 

The Death Cure eteni kamalan nopeasti. Miljöö vaihtui heti kun edelliseen ehti hieman tutustua. Hahmoja tuli ja meni, uudet niistä eivät jääneet edes mieleen ja jotkin vanhat hahmot sysättiin vain syrjään. Teresa, jonka harteille oli viritelty isoakin roolia edellisissä kirjoissa, jäi tässäkin hyödyntämättä. Mutta olihan Thomasilla Brenda korvaamassa Teresan poissaoloa... 

Odotin tältä kirjalta enemmän. Edellisten osien perusteella en tietenkään paljoa, mutta edes jotain WOW-momenttia olisin yhä kaivannut. Odotin sellaista pitkälle viimeisille sivuille, mutta mitään kovin nerokasta tai mullistavaa ei tapahtunut. Pidin silti loppuratkaisusta. (SPOILER) Pidin siitä, että parannuksen etsiminen luovutettiin ja immuunit ihmiset siirrettiin turvaan aloittamaan uutta elämää. Se oli omalla tavallaan yllättävä ja sopiva ratkaisu, mutta ei ehkä sellainen mitä olisin kaivannut.

Olen ja aloittanut lukemaan The Kill Orderia, jonka tapahtumat sijoittuvat 13 vuotta ennen The Maze Runneria. Katsotaan mitä Dashnerilla on vielä hihassa tähän dystopiamaailmaan.

--

He didn't care anymore. Whatever happened, happened. He knew that for the rest of his life he'd be haunted by what he'd seen. Chuck gasping for air while he bled to death, and now Newt screaming at him with raw, terrifying madness. And that last moment of sanity, eyes begging for mercy.

Thomas closed his own, and the images were still there. It took a long time for him to fall asleep.

s. 252

--

Kirjan nimi: The Death Cure

Kirjoittaja: James Dashner

Julkaisuvuosi: 2011

Kustantaja: Delacorte Press

Sivumäärä: 324

Luettu loppuun: 24.12.2015

Mistä kirja: Suomalainen kirjakauppa

Arvosana: ✩✩½

The Scorch Trials

Takakansi:

Solving the Maze was supposed to be the end.

Thomas was sure that escape from the Maze would mean freedom for him and the Gladers. But WICKED isn't done yet. Phase Two has just begun. The Scorch.

There are no rules. There is no help. You either make it or you die.

The Gladers have two weeks to cross the Scorch - the most burned-out section of the world. And WICKED has been sure to adjust the variables and stack the odds against them.

Friendships will be tested. Loyalties will be broken. All bets are off.

There are others now. Their survival depends on the Gladers' destruction - and they're determined to survive.

Never stop running.

--

The Scorch Trials jatkaa siitä mihin The Maze Runner jäi. Thomas ja kumppanit eivät olekaan turvassa, vaan heillä on uusi koetus edellä. Pakkaa sekotetaan paljastamalla, että he eivät olleetkaan ainoa ryhmä joiden täytyi selviytyä sokkelosta. 

Thomasin ja kumppaneilla on vain yksi vaihtoehto: ehtiä perille kahdessa viikossa. Tällöin he saavat parannuksen sairauteen, joka heihin kaikkiin on tartutettu. Pitkä matka alkaa, mutta kirjan lyhyyden vuoksi se tuntuu yllättävän... lyhyeltä.

The Scorch Trials on tyypillinen trilogia keskiosa. Siinä ei tapahdu mitään varsinaista yllättävää, se ei ole kovinkaan mieleenpainuva ja luultavasti harvan suosikkiosa. Muutamia uusia hahmoa edetellään. Vanhat hahmot kasvavat sen minkä voivat. Siinä ei ole varsinaista huipennusta, millainen on pakosti ensimmäisessä ja viimeisessä osassa. Loppujen lopuksi The Scorch Trials on pakollinen liima, joka yhdistää The Maze Runnerin ja The Death Curen.

The Scorch Trials koostuu lähinnä Thomasin pyrkimyksistä päästä turvapaikkaan. Jälleen tulee huomattua, kuinka ärsyttävän kätevä Thomas on hahmona. Hän potee vieläkin muistinmenetystä, vaikka menneisyys alkaa palata hänelle pala palalta. Hän kuitenkin tuntuu olleen yksi keskeisimmistä hahmosta kokeiden suhteen. Thomas ei ole ryhmän varsinainen johtaja, mutta hän käyttäytyy kuin johtaja. Thomasin oikea tehtävä on tulla tapetuksi - mutta sitä ei tapahdukaan, ja hän pelastuu. The Scorch Trials jättää vielä paljon aukkoja Dashnerin dystopiseen maailmaan, vaikka kokonaiskuva alkaakin piirtyä. Jäin toivomaan, että maailmaa olisi jaksettu syventää ja enemmän mysteereitä olisi paljastunut. Nyt kaikki jännite on pakkautunut viimeisen osan kohdalle. Toisaalta se voi tehdä siitä varsin vaikuttavan. 

Ideana kaikki toimii. Kaikki on jännittävää ja kaikesta haluaa lukea, mutta hahmot ovat kovin onttoja. Ja miksi tähänkin oli pakko kirjoittaa väkisin romantiikkaa? Eivätkö Thomas ja Teresa voineet olla vaan ystäviä? Mielestäni heidän suhteensa toimi erinomaisesti ja uniikisti nimenomaan ystävyyssuhteena. Romanttiset tunteet tekevät suhteesta yhtäkkiä kamalan tavanomaisen. Toisaalta, onhan Thomas vain teinipoika, ja kiinnostuihan hän hieman uudesta uudesta tytöstä. 

Voin sanoa, että pidin The Scorch Trialsista, mutta olen lukenut paljon paremminkin kirjoitettuja keskiosia, että The Scorch Trials valitettavasti kalpenee ja jää vain yhdistäväksi sillaksi, vielä melko heikoksi sellaiseksi. 

--

"I think I know," Aris said, so quietly Thomas wasn't sure he'd heard him correctly.

"Huh?"

"I think I know. Why there were two groups. Are two groups."

Thomas looked over at him, could barely see the surprising look of calm on his face. "You do? What then?"

Aris still didn't seem very winded. "Well, actually I have two ideas. One is I think these people - WICKED, whoever they are - are trying to weed out the best of both groups to use us somehow. Maybe even breed us or something like that."

"What?" Thomas was so surprised he almost forgot about the screaming. He couldn't believe anyone would be so sick. "Breed us? Come on."

"After going through the Maze and what we just saw happen in that tunnel, you think breeding is far-fetched? Give me a break."

"Good that." Thomas had to admit that the kid had a point. "Okay, so what was your other theory?" As he asked it Thomas could feel the weariness brought on by the run settling in; his throat felt like someone had poured a glassful of sand down his gullet.

"Kind of the opposite," Aris responded. "That instead of wanting survivor from both groups, they want one group to live through to the end. So they're either weeding out people from the guys and the girls, or an entire group altogether. Either way, it's the only explanation I can think of."

s. 109-110

--

Kirjan nimi: The Scorch Trials

Kirjoittaja: James Dashner

Julkaisuvuosi: 2010

Kustantaja: Delacorte Press

Sivumäärä: 360

Luettu loppuun: 11.12.2015

Mistä kirja: Suomalainen kirjakauppa

Arvosana: ✩✩½

The Sword of Summer

Takakansi:

Magnus Chase has seen his share of trouble. Ever since that terrible night two years ago when his mother told him to run, he has lived alone on the streets of Boston, surviving by his wits, staying one step ahead of the police and truant officers.

One day, Magnus learns that someone else is trying to track him down - his Uncle Randolph, a man his mother had always warned him about. When Magnus tries to outmaneuver his uncle, he falls right into his clutches. Randolph starts rambling about Norse history and Magnus's birthright: a weapon that has been lost for thousands years.

The more Randolph talks, the more puzzle pieces fall into place. Stories about the gods of Asgard, wolves, and Doomsday bubble up from Magnus's memory. But he doesn't have time to consider it all before a fire giant attacks the city, forcing him to choose between his own safety and the lives of hundreds of innocents...

Sometimes, the only way to start a new life is to die.

--

Oli paras idea ostaa tämä kirja jo nyt. Ikinä.

Voin sanoa, että luin Riordania parhaimmillaan. Lieneekö se johtua kielenvaihdosta, sitä en tiedä, mutta The Sword of Summer oli älyttömän hyvä. Kaikki tuntui vaan loksahtavan kohdalleen - henkilöhahmot, juoni, ja tietenkin Riordanin tyypillinen mytologian hyödyntäminen sekä huumori.

Tällä kertaa liikutaan norjalaisen mytologian parissa, mutta meno on hieman erilaista kuin Marvelin Thor-elokuvissa. Parempaa. Vaikka norjalaisilta löytyy kaikki vastineet kreikkalaisille, on Riordan onnistunut luomaan niille omat juttunsa. Kirjassa on toki paljon toistoa, ikään kuin kaikuja Percy Jacksonista, mutta mitään kopiota tästä ei ole ruvettu tekemään. 

Ihastuin täysin hahmoihin. Magnus kiipesi suoraan lempipäähenkilökseni Riordanin kastissa, eivätkä sivuhenkilöt jää kauas. He ovat monitasoisia, kiinnostavia ja uniikkeja, siis sellaisia hahmoja joista jaksaa lukea useammankin kirjan. Joista itse asiassa haluaa lukea ja tietää enemmän. Magnusin ystävät eivät ole vain tukemassa ja seuraamassa Magnusia - heillä on myös omat päämääränsä ja ongelmansa.

The Sword of Summer tuntuu etenevän pehmeästi. Yleensä Riordan kirjoittaa todella vauhdikkaasta, mutta tämän kohdalla oli jarruteltu. Vaikka koko ajan oli tapahtuma päällä, siihen käytettiin kuitenkin rauhassa aikansa ja väliin mahtui rauhallisempiakin hetkiä. Ja joillekin jutuille ei voinut vaan olla nauramatta. Itsekin nauroin äänen lukiessani tätä terveyskeskuksessa...

Kirjan loputtua tuli kamala ikävä. Vaikka 491 sivua on paksu erityisesti Riordanin kirjaksi, toivoin että se olisi jatkunut hiukkasen pidempään... Seuraava kirja olisi tulossa kai ensi vuoden syksyllä, joten sitä odetellessa... Onneksi maailmasta eivät kirja loput. Mielenkiinnolla odotan, mihin tässä sarjassa oikein päädytään.

Tuntuu että pelkästään ylistin tätä kirjaa, mutta jotkut ovat vaan sellaisia.

--

I couldn't breathe. The pain was so intense I felt every cell in my body explode in a chain reaction.

Despite that, a strange sort of calm fell over me: I was dying. I wasn't coming back from this. Part of me thought, All right. Make it count.

My vision dimmed. The sword hummed and tugged at my hand, but I could barely feel my arms. 

Surt studied me, a smile on his ruined face.

He wants the sword, I told myself. He can't have it. If I'm going out, he's going with me.

Weakly, I  raised my free hand. I flipped him a gesture that he wouldn't need to know sign language to understand.

He roared and charged.

Just as he reached me, my sword leaped up and ran him through. I used the last of my strength to grapple him as his momentum carried us both over the railing.

"No!" He fought to free himself, bursting into flames, kicking and gouging, but I held on as we plummeted toward the Charles River, my sword still embedded in his stomach, my own organs burning away from the molten tar in my gut. The sky flashed in and out of view. I caught a glimpse of the smoky apparition - the girl on the horse diving toward me at a full gallop, her hand outstreched.

FLOOM! I hit the water.

Then I died. The end.

s. 46-47

--

Kirjan nimi: The Sword of Summer

Kirjoittaja: Rick Riordan

Julkaisuvuosi: 2015

Kustantaja: Disney Hyperion

Sivumäärä: 491

Luettu loppuun: 26.11.2015

Mistä kirja: CDON

Arvosana: ✩✩✩✩✩

A Knight of the Seven Kingdoms

Takakansi:

Almost a century before A Game of Thrones two unlikely heroes wandered Westeros...

Before Tyrion Lannister and Podrick Payne there was Dunk and Egg.

A young, naïve but courageous hedge knight, Ser Duncan the Tall towers above his rivals - in stature if not experience. Tagging along with him is his diminutive squire, a boy called Egg - whose true identity must be hidden from all he and Dunk encounter: for in reality he is Aegon Targaryen, and one day he will be king. Improbable heroes though they be, great destinies lie ahead for Dunk and Egg; as do powerful foes, royal intrigue and outrageous exploits.

--

A Knight of the Seven Kingdoms sijoittuu Tulen ja jään laulun maailmaan, noin sata vuotta ennen kyseisen sarjan tapahtumia. Kirja koostuu kolmesta pitkästä novellista, jotka on julkaistu aikaisemmin kokoelmateoksissa. Novellit eivät jatku suoraan toistensa perässä, vaan niiden välillä kulkee jonkin verran aikaa.

Kirja oli ihana katsaus lohikäärmekuninkaiden aikaan. Helposti tunsi olevansa tutussa Westerosissa tuttujen paikkojen ja sukujen nimien vilistessä tekstissä. Isoin ero Tulen ja jään lauluun oli nopea eteneminen. Novellien tuleekin olla joutuisia, ja vaikka Martin kirjoitti omalla tunnistettavalla tyylillään, pitkät juonittelut ja hahmojen seikkailut omissa ajatuksissaan olivat vähemmällä. Näkökulmahahmojakin oli vain yksi, Ser Duncan, tai todellisuudessa siis Dunk. 

Dunk oli varsinkin aluksi hellyttävin hahmo, jonka olin pitkään aikaan kohdannut. Novellien edetessä Dunkin naiivius suli hiljalleen pois, mutta hänen perusluonteensa ei muuttunut. Dunk on niitä kunnon ritareita jotka toimivat valojensa mukaan, joiden olemassaoloa Jaime Lannister pohtii Tulen ja jään laulussa. Sarjan syventyneimmät lukijat tietävät Dunkin ja Eggin kohtalot etukäteen ja novelleissa oli monia ennakoiva hetkiä. Dunk esimerksi naureskelee, että hänestä ei koskaan voi tulla Kuninkaankaarrin komentajaa. Kuinka käykään... Dunkista voi luke lisää vaikka täältä.

Novellit olivat mukavia ja selkeitä, ja niissä oli oikeastaan selkeät juonet, mitä Tulen ja jään laulusta on vaikeampi löytää. Pidin eniten ensimmäisestä novellista (The Hedge Knight), jossa Dunk pelastaa viattoman neidon väkivaltaisen prinssin pahoinpitelyltä ja joutuu kohtaamaan seuraukset. Se myös toimi parhaiten erillisenä teoksena ja olisi hyvin luettavissa ilman kontekstia. Viimeisestä novellista pidin vähiten, sillä se oli vähemmän selkeä ja siinä tapahtui niin kauheasti. Asioista piti oikeastaan olla aika hyvinkin perillä.

Vaikka kirjassa oli jännittäviä hetkiä ja hieman raakuutta Tulen ja jään laulun tapaan, jäi siitä hyvä mieli. Dunk ja Egg parivaljakkona olivat viihdyttäviä, varsinkin Eggin kommentit ottaen huomioon pojan taustan. Opin kirjasta myös hieman jotain uutta Tulen ja jään laulun maailmasta. Vain hieman, sillä olen kova lueskelemaan asioita etukäteen netistä... Tiedänpähän nyt ainakin miten Fossowayn suvun toinen haara on saanut alkunsa...

Jos on ihastunut Tulen ja jään lauluun, tätä ei kannata missata. Novelleja on tulossa lisää, mutta vasta kun Martin on saanut varsinaista teostaan eteenpäin. Toivottavasti näitä suomennellaankin jossain vaiheessa jotta kotimaisella kielellä lukevat pääsevät nauttimaan. Ja miksei kirjaan tarttuisi myös jos ei Tulen ja jään laulua ole lukenutkaan? Koska tapahtumat sijoittuvat sarjan menneisyyten, ainakaan ei ole vaaraa juonenpaljastuksille... 

--

"Your rim was old, cheap steel, brittle and rusted," he said. "I've made you a new one, twice as thick, and put some bands across the back. It will be heavier now, but stronger too. The girl did the paint."

She had made a better job of it than he could ever have hoped for. Even by lanternlight, the sunset colors were rich and bright, the tree tall and strong and noble. The falling star was bright slash of paint across the oaken sky. Yet now that Dunk held it in his hands, it seemed all wrong. The star was falling, what sort of sigil was that? Would he fall just as fast? And sunset heralds night. "I should have stayed with the chalice," he said miserably. "It had wings, at least, to fly away, and Ser Arlan said the cup was full of faith and fellowship and good things to drink. This shield is all painted up like death."

"The elm's alive," Pate pointed out. "See how green the leaves are? Summer leaves, for certain. And I've seen shields blazoned with skulls and wolves and ravens, even hanged men and bloody heads. They served well enough, and so will this. You know the old shield rhyme? Oak and iron guard me well..."

"...or else I'm dead, and doomed to hell," Dunk finished. He had not thought of that rhyme in years.

s. 91

--

Kirjan nimi: A Knight of Seven Kingdoms

Kirjoittaja: George R. R. Martin (mukana Gary Giannin kuvitukset)

Julkaisuvuosi: 2015 (novellit alunperin vuosina 1998, 2004 ja 2010)

Kustantaja: Harper Voyager

Sivumäärä: 355

Luettu loppuun: 17.11.2015

Mistä kirja: CDON

Arvosana:  ✩✩✩✩

The Maze Runner

Takakansi:

If you ain't scared, you ain't human.

When Thomas wakes up in the lift, the only thing he can remember is his name. He's surrounded by strangers - boys whose memories are also gone.

Nice to meet ya, shank. Welcome to the Glade.

Outside the towering stone walls that surround the Glade is a limitless, ever-changing maze. It's the only way out - and no one's ever made it through alive.

Everything is going to change.

Then a girl arrives. The first girl ever.

And the message she delivers is terrifying.

Remember. Survive. Run.


--


Kirja oli mielenkiintoinen. Se oli kokonaisuudessa hyvä, ja silti jostain syystä luin sen etanavauhdilla. Jokin magia jäi uupumaan. Tuli mieleen Nälkäpeli, tosin Nälkäpeliä oli vaikeampi laskea käsistä. 

Näkökulmahahmona on Thomas, joka ei muista mitään, joka on täysin pihalla vieraassa paikassa vieraiden joukossa. Paperi on alussa puhdas, ja lukija ja päähenkilö lähtevät samalta viivalta. Asioita opitaan sitä mukaan kuin Thomas oppii. Kirja on jämpti ja tapahtumat etenevät sutjakkaasti. 

Silti jotkin asiat kirjassa tuntuivat epärealistiltä tai hätiköidyiltä, ikään kuin joidenkin ajatusten ei vaan ollut annettu kypsyä tarpeeksi. Olen hieman kyllästynyt siihen, että päähenkilö on ratkaisu kaikkeen ja hänen annetaan tehdä mitä hän haluaa. Telepaattiset kyvyt tuntuivat päälleliimatuilta ja oliko ainoan tytön, Teresan, pitäminen koomassa suurimman osan kirjaa tarpeellista vai vain kätevä keino pitää hänet poissa tieltä ennen kuin hän on oli tarpeellinen? Jotkut asiat tapahtuivat liian nopeasti. Kirjan loppu tuntui hätiköidyltä, ihan kuin kirjailija oli kovasti halunnut päästä kirjoittamaan jo jatko-osaa. Jos kirja aiemmin oli edennyt sopivaa tahtia, loppupuolella joku oli painanut kelausnappia. Tai ehkä tapahtuvat olivat vaan niin intensiiviset. 

Pidin miljööstä, miten se oli kuvailtu ja millainen tunnelma sieltä huokui. Pienen googlettamisen jälkeen huomasin, että kirjaa on joissain määrin verrattu Kärpästen herraan. Tilanne on aikalailla sama - ryhmä nuoria poika hylättynä jossain ilman aikuisia, mutta The Maze Runnerissa tilanne ei ollut kärjistynyt niin pahaksi. Thomas saapuu paikkaan, jossa yhtenäisellä ryhmällä on selkeät säännöt ja johtajat. Jokaisella on oma paikkansa ja jos sääntöjä rikkoo, rangaistus on välttämätön. Paitsi tietenkin Thomasin kohdalla. Kun Thomas rikkoo sääntöjä, hänelle ei käykään kuinkaan. Mitä? 

Sokkelo aukean ympärillä on kirjan pahaa huokuva mysteeri. Se muuttuu joka ilta oviaukkojen sulkeutuessa ja siellä vaeltavat hirviöt. Kukaan ei ole selvinnyt yötä hengissä. Sokkeloa tutkivat päivisin juoksijat, jotka käyvät sen läpi karttaa piirtäen ja palaavat sitten vertailemaan tuloksiaan. Heidän työntä on käytännössä turhaa, sillä sokkelo vain toistaa itseään, mutta toivosta ei saa luopua. Thomas haluaa heti päästä juoksijaksi. Hän on varma, että hänet on tarkoitettu hommaan. Hän romantisoi ajatusta, pitää sitä päämääränä, eikä välitä sen mukana tulevista rasituksista tai vaaroista. Sokkelo kiehtoo Thomasia - ja tätä kautta myös lukijaa, mutta kun Thomas lopulta pääsee juoksijaksi, ei se olekaan sellaista miksi sen on kuvitellut. Osa sokkelon jännittävyydestä sulaa pois ja alkaa vaikuttaa jopa tylsältä.

Vaikka The Maze Runner ei ehkä täysin koukuttanut, jätti se silti janon tarttua seuraavaan osaan. Niin monta asiaa jäi vielä auki, niin että tämä tuntui pelkältä pintaraapaisulta. Niinhän ensimmäiset osat yleensä ovatkin: maailma, hahmot ja konflikti esitellään, sitten pieni loppuhuipennus, mutta kaikki ei suinkaa tule olemaan ohi vielä pitkään aikaan. Kirjan epilogi varmisti, että asiat eivät olleet miltä ne olivat hetken näyttäneet.


--


A couple of hours later, the doors having reopened, rumbling and grumbling and shaking the ground until they were finished, Thomas sat at a worn, tilted picnic table outside the Homestead. All he could think about was the Grievers, what their purpose could be, what they did out there during the night. What it would be like to be attacked by something so terrible.

He tired to get the image out of his head, move on to something else. The Runners. They'd just left without saying a word to anybody, bolting into the Maze at full speed and disappearing around corners. He pictured them in his mind as he picked at his eggs and bacon with a fork, speaking to no one, not even Chuck, who ate silently next to him. The poor guy had exhausted himself trying to start a conversation with Thomas, who'd refused to respond.All he wanted was to be left alone. 

He just didn't get it; his brain was on overload trying to compute the sheer impossibility of the situation. How could a maze, with walls so massive and tall, be so big that dozens of kids hadn't been able to solve it after who knew how long trying? How could such a structure exist? And more importantly, why? What could possibly be the purpose of such a thing? Why were they all there? How long had they been there? 

Try as he might to avoid it, his mind still kept wandering back to the image of the vicious Griever. Its phantom brother seemed to leap at him every time he blinked or rubbed his eyes.

Thomas knew he was a smart kid - he somehow felt it in his bones. But nothing about this place made any sense. Except for one thing. He was supposed to be a Runner. Why did he feel that so strongly? And even now, after seeing what lived in the maze?

s. 40


--


Kirjan nimi: The Maze Runner
Kirjoittaja: James Dashner
Julkaisuvuosi: 2009
Kustantaja: Delacorte Press
Sivumäärä: 374

Luettu loppuun: 2.11.2015
Mistä kirja: Suomalainen kirjakauppa

Arvosana: ✩✩✩½

Hupsis

Minun piti päivitellä täällä aikaisemmin, mutta olen ollut kipeänä maanantaista asti ja olen itseasiassa vieläkin, mutta koko ajan parempaan päin menossa. Myös lukeminen on jäi taka-alalle, varsinkin kuin tiistaina en pystynyt tekemään muuta kuin makaamaan sängynpohjalla, vaikka sinnikkäästi yritin ottaa kirjaa käteen, en päässyt muutamaa sivua pidemmälle. Älkää lukeko huimauksessa, tulee vain paha olo ja tekstin unohtaa välittömästi...

Hupsis. Tilasin kirjoja kaksin kappalein. Tosin Martinin kirjaa olen odottanut kesästä saakka, mutta Riordanin The Sword of Summer nyt vain lähti mukaan kun kirjailijasta taas innostuin. Ensi vuonna alkaa taas uusi sarja, The Trials of Apollo, joka jatkuu epäsuorasti Olympoksen sankareista, vaikka keskittyykin jumala Apolloon. En ole siis vieläkään vapaa näistä kuvioista...

Nämä kirjat ilmestyivät tismalleen samana päivänä. Millä todennäköisyydellä? Nämä lähtevät sitten lukuun The Maze Runnerin jälkeen. Vieläkin päässä heittää, joten lukemisessa voi mennä hetki.

Olen myös lukenut Riordanin Percy Jackson -sarjaa uudelleen ja tänään aloitin neljännen osan. Sen jälkeen luen vielä perään Olympoksen sankarit. Näistä uusintakierroksista en ainakaan toistaiseksi ajatellut kirjoitella mitään ellen keksi mitään huomioitavaa. Tulee kauhea nostalgiaryöppy näistä kirjoista kun muistelee mitkä fiilikset on ollut ekoilla lukukerroilla. Eivätkä kirjat minun osaltani ole menettäneet hohtoaan vaikka nuoremmille ovatkin suunnatut.

Tämän hetken keskeneräiset sattuvat olemaan sokkeloteemaisia...

Ainiin, en yleensä lue näin paljon englanniksi. Näitä kirjoja on vain tullut ostettua ja niitä on kasaantunut... 

Shades of Earth

Takakansi:

Fueled by lies. Ruled by chaos. Almost home.

Amy and Elder have finally left the oppressive walls of the spaceship Godspeed behind. They're ready to start afresh - to build a home - on Centauri-Earth, the planet that Amy had traveled 25 trillion miles across the universe to experience.

But this new Earth isn't the paradise that Amy has been hoping for. There are giant pterodactyl-like birds, purple flowers with mind-numbing toxins, and mysterious, unexplained ruins that hold more secrets than their stone wall first let on. The biggest secret of all? Godspeed's former passengers aren't alone in this planet. And if they're going to stay, they'll have to fight.

Amy and Elder must race to uncover who - or what - else is out there if they are to have any hope of saving their struggling colony and building a future together. They will have to look inward to the very core of what makes them human on this their most harrowing journey yet. Because if the colony collapses? Then everything they have sacrificed - friends, family, life on Earth - will have been for nothing.

--

Tuntui hyvältä lukea vaihteeksi scifiä, varsinkin sellaista joka ei varsinaisesti edusta dystopia-alalajia, joka ainakin pari vuotta sitten oli suosionsa huipulla. Olin ihastunut tämän trilogian aikaisempiin osiin silloin kun ne ilmestyivät suomeksi. Kauniit kannet ja idea avaruusaluksesta tapahtumapaikkana houkuttelivat minua. Tämä päätösosa kuitenkin kalpeni aikaisempien rinnalla. Oliko syynä kielen vaihdos (tätä kirjaa ei ole suomennettu ainakaan toistaiseksi, mikä on hölmöä, sillä kaksi edellistä kuitenkin on), tapahtumapaikan vaihdos vaiko se, että olen alkanut kasvaa ulos nuoriso/ya-kirjoista? 

Kirjaa kuvaa parhaiten sana jännittävä. Sain koko ajan 'pureskella kynsiäni' kun tapahtumat vyöryivät ja mysteereitä kerääntyi. Ja kun mysteerit pikkuhiljaa ratkesivat, uusia tuli tilalle. Mietin monta kertaa miten kirjailija lopulta ratkaisee kaiken ja millainen loppu kirjassa on. Monta kertaa teki mieli kuikuilla viimeisille sivulle ja spoilata kaikki.

Pidin enemmän sarjasta, kun kaikki tapahtui avaruusalus Godspeedin (suom. Varjelus) sisällä. Hassua, sillä muistan kuinka lukiessani edellisiä osia toivoin koko ajan, että päästäisiin planeetalle. Sitä haluaa mitä ei voi saada. Lisäksi planeetalle elo osoittautui kovanluokan scifitoimintaleffan kaltaiseksi, kun hahmoille ja lukijalle vieraat olennot listivät salakavalasti porukkaa minkä kerkeävät samalla kuin porukka on jakaantunut maasyntyisten ja alussyntyisten kesken. Kumpikaan ryhmä ei luota toiseen. Epärealistista tässä oli, että vain nimetyt hahmot tuntuivat kuolevan. Ensin jompikumpi päähenkilöitä kiinnittää huomita johonkin henkilöön ja parin luvun päästä hän onkin ruumis maassa. Yhdenkään hahmon nimi ei selvinnyt vasta hänen kuoltua, vaan kaikki olivat jo ennestään tuttuja.

Kun pääsin kirjan loppua kohti, aloin ajatella, että tässä ei mitenkään voi olla onnellista loppua. Kaikki tuntui sortuvan käsiin. Punoin pääni sisällä ratkaisuja ja yritin selvittää mysteerejä, samalla ihmetellen miten kaikki lopulta tulee olemaan. Jotkin juonenkäänteet oli odotettavissa. Jotkin yllättivät puun takaa. Loppuratkaisua en arvannut etukäteen, mutta olin siihen tyytyväinen. Oliko loppu onnellinen? Joiltain osin. Mahdollisesti.

Vaikka juonensa puolesta kirja olikin kovan luokan scifiä, siitä paistoi tyypilliset ya-piirteet läpi. Romantiikkaa ei tässä sarjassa ole ollut niin paljon kuin takakannet ovat antaneet ymmärtää. Amyn ja Elderin romanssi ei tuntunut elämää suuremmalta rakkaustarinalta, vaikka he toisiinsa kovasti olivatkin kiintyneet. Heidän suhteensa tuntui keskeneräiseltä, mikä toisaalta on loogista, sillä he ovat tunteneet toisensa vasta noin kolme kuukautta. Valitettavasti tähänkin kirjaan ilmestyi kuin taikaiskusta kolmiodraaman siemen, kun erikoiset siniset silmät (tämän kirjan Tšehovin ase) omaava Chris selvästi osoitti kiinnostustaan Amyyn. Ärsyynnyin koko juttuun, mutta lopulta Chris onnistui yllättämään. 

Loppujen lopuksi en osaa sanoa, oliko päätösosa hyvä vai ei. Kokonaisuutena kirja ehkä toimi, mutta tietyt yksityiskohdat joihin edellä tartuin tuntuivat latistavan sitä, tekevän siitä vähemmän älykästä kirjallisuutta. Ja aiva lopullinen loppuratkaisu oli ehkä klisee, mutta toimiva sellainen. Kliseitä ei tarvitse aina vältellä, niitä on vain käytettävä oikein. Ja voiko ya-kirjoissa oikeastaan ollakaan täysin onnetonta loppua? Ehkä katkeransuloisia, mutta toivoa on jäätävä.

--

"I'm not just going to hand my people over to you," I say, turning away from him and toward the door that leads into the shuttle. A wind from the planet swirls through my hair, making me feel stronger.

"I'm not suggesting that, son."

"Quit calling me son." I am no man's son.

"Elder." Colonel Martin says my name as if it leaves a bitter taste in his mouth. "This is about more than you or me. We can't let egos get in the way."

"I'm not letting my ego control me," I say. "Don't let yours. I may be younger than you, but are one thousand four hundred and fifty-six people inside that shuttle who stand behind me."

Colonel Martin stands up and lets the chair whip around. "I know that," he says, the kind edge gone from his voice. "I just thought I could reason with you -"

"You can," I say simply. "You're right - it hasn't been easy. And I'm very well aware that I am not in the best position." How could I not be aware of that, given the way Bartie rebelled? The way people would rather stay on the ship than follow me off it? The way three of my people have died already just because they trusted me?

"I'm not against you," I add. "But I don't think that it needs to be just me of you. I'm willing to let you guide us, but I'm not going to tell my people to blindly obey you."

"But you'll stand behind me? Support my orders?"

"If I find them reasonable, yes. I will stand beside you."

s. 52-53

--

Kirjan nimi: Shades of Earth

Kirjoittaja: Beth Revis

Julkaisuvuosi: 2013

Kustantaja: Razor Bill

Sivumäärä: 441

Luettu loppuun: 12.10.2015

Mistä kirja: CDON

Arvosana: ✩✩✩