Huone

Takakansi:

Huone on riipaiseva kertomus viisivuotiaasta Jackista, joka asuu yhdessä, lukitussa huoneessa äitinsä kanssa. Jack ei tiedä, että Huone on vankila ja että hänen äitinsä on siellä vastoin tahtoaan. Jackille se on koti. Pienen pojan tarina vie mukanaan - vuoroin itkettää, vihastuttaa ja hymyilyttää.

--

Tarina oli koskettava ja upea. Valitettavasti se olisi voinut olla myös täysin totta, sillä tällaisia tapauksia tulee julkisuuteen aina välillä. Saan kylmiä väreitä, kun ajattelen että joku voi olla tälläkin hetkellä samassa tilanteessa, kuin Äiti ja Jack kirjassa. Erittäin rohkeaa kirjailijalta lähteä kirjoittamaan näin kipeästä ja vaikeasta aiheesta. Donoghue on onnistunut siinä hyvin, ja kirja herättää paljon tunteita. En olisi uskonut nauravani tätä kirjaa lukiessa. Lapsen näkökulma tuo kirjaan oman keveytensä, mutta myös synkkyytensä.

Aluksi seuraamme Äidin ja Jackin elämää Huoneessa. Äiti on yrittänyt tehdä elämästä mahdollisimman normaalia. Päivillä on oma rytminsä, ja Äiti ja Jack ovat keksineet monenmoista tekemistä pieneen huoneeseensa. Jackille elämä on normaalia. Hänen on vaikea ymmärtää asioita, joita Äiti hänelle kertoo ulkopuolesta. Huone Jackin maailma, ja ulkopuoli ei kuulu siihen. Kunnes pakosuunnitelma onnistuu, ja Jackin maailma kasvaa. Kirjaa lukiessa tajuaa todella, kuinka valtava maailma on.

Huoneessa kasvaminen on jättänyt Jackiin omat jälkensä. Viiden vuoden ikäisenä, hän on älykäs, osaa lukea, laskea, kirjoittaa, mutta tiettyjen asioiden ymmärtäminen on hänelle vaikeaa. Hän on viettänyt koko elämänsä pelkästään äitinsä seurassa. Äiti ei ole koskaan poistunut hänen luotaan, ja siksi muut ihmiset ja erillään olo Äidistä ovat Jackille hankalaa. Kun Äiti ei yhtäkkiä voikaan niin hyvin, Jack joutuu asumaan Mumminsa luona. Pikkuhiljaa, Jack tottuu ulkopuoleen. Itseasiassa, hämmentävän nopeasti. Lääkäri sanokiin Äidille, että on onni että hän sai Jackin huoneesta suhteellisen nuorena. Kirjassa vihjataan, että ajan kuluessa Jack saattaa unohtaa koko huoneen. Mitä sinä muistat ajasta, kun olit viisivuotias?

Kirjaa lukiessa oli koko ajan muistettava pistää itsensä Jackin tai Äidin asemaan. Vaikka ihmiset kuinka yrittävät, eivät he voi tietää millaista Huoneessa oli asua. Kun vapaus koittaa, Äiti ja Jack eivät maagisesti siirry normaaliin elämään, jossa kaikki on taas hyvin. Huone on jättänyt valtavat jälkensä molempien mieleen. Jack ei ymmärtää maailmasta vain osan, ei osaa puhua muille ihmisille tai aluksi edes kulkea portaita. Äidin kohdalla ihmiset olettavat tietävänsä, miten toimia, miltä hänestä tuntuu, millaisia kysymyksiä saa kysyä, mikä lopulta romahduttaa äidin. Kirjasta huomaa kuinka nälkäisiä ihmiset ovat tällaisten tapausten kohdalla - lehdistö on heti kimpussa ottamassa kuvia, jakamassa groteskeja yksityiskohtia, että ihmiset saisivat kauhistella, sen sijaan että Äidin ja Jackin annettaisiin toipua rauhassa. Jo ensimmäisten päivien jälkeen on mietittävä oikeudenkäyntejä ja televisiohaastatteluja.

Jackin näkökulmaa rajaa tietysti joitain asioita pois. Jack kiinnittää eri asioihin huomiota, kuin aikuinen tekisi. Hän mainitsee joitain asioita, mitä itse ei ymmärrä, mutta mitkä lukija ymmärtää, voi lukea rivien välistä. Hän tekee omia päätelmiään, surullisia ja huvittavia. Äiti on Jackille kaikki kaikessa, jo on pojan ajatuksissa jatkuvasti silloinkin, kun he ovat erillään. Myös Huone aina läsnä, yhä, vaikka sen pitäisi olla jo jäämässä menneeseen. Jackin on vaikea päästää Huoneesta irti, onhan se ainoa koti, jonka Jack on tuntenut, vaikka samalla se oli hänen vankilansa. Jackin ajatusmaailma on kiehtova - Donoghue on onnistunut sen kirjoittamisessa loistavasti, vaikka se aihettaakin turhautumista. Silloin pitää vain taas astua Jackin kenkiin. Jack on koko elämänsä vangittuna ollut pieni lapsi - tottakai hän ei ajattele asioita niin kuin muut.

Kirja jätti jälkeensä uteliasuuden. Mitä sitten tapahtui? Loppujen lopuksi Jack päästi irti Huoneesta, mutta jäikö se kummittelemaan hänelle loppu elämäksi? Millaiseksi ihmiseksi Jack kasvoi? Millainen oli hänen tulevaisuutensa, entä Äidin? Kysymyksiin ei harmi kyllä saa vastausta, sillä kirja päättyi ennen kuin heidän 'normaali' elämänsä pääsi alkamaan. 

--

Kattoikkuna on tänään erilainen kuin ennen. Jostain on tullut musta täplä, joka näyttää silmältä. "Katso, Äiti."

Äiti katsoo ylös ja hymyilee oikeasti. "Ikkunassa on lehti."

"Miksi?"

"Tuuli on varmaan irrottanut sen puusta ja puhaltanut lasin päälle."

"Semmoisesta puustako, joka on todella Ulkopuolella?"

"Joo. Ymmärrätkö sinä? Lehti todistaa minun sanani. Koko maailma on tuolla ulkona."

"Leikitään Pavunvartta. Pannaa minun tuolini tähän Pöydälle..."

Äiti auttaa minua nostamaan tuolini Pöydälle. "Sitten Roskis minun tuolilleni", minä sanon. "Sitten minä kiipeän ylös asti - "

"Se ei ole turvallista."

"Onpas jos sinä seisot Pöydällä ja pitelet Roskista niin etten minä ketku."

"Hmm", sanoo Äiti, se on melkein ei.

"Kokeiltaisiinko nyt, jooko?"

Kaikki sujuu hienosti, minä en edes meinaa pudota. Kun seison Roskiksen päällä pystyn pitämään kiinni Katon korkkireunoista siitä kohtaa, missä ne kääntyy kohti Kattoikkunaa. Näen että lasin pinnalla on jotain, mitä en ole huomannutkaan. "Tässä on hunajakennoa", sanon Äidille ja silitän sitä.

"Se on polykarbonaattiverkkoa", sanoo Äiti. "Se on särkymätöntä. Ennen sinun syntymääsi seisoin usein tässä pöydällä ja katsoin ulos."

"Lehti on ihan musta ja siinä on reikiä."

"Niin, se taitaa olla kuollut lehti viime kesältä."

Lehden ympärillä on sinistä, se on Taivas, ja siinä on valkoisia osia, joita Äiti sanoo pilviksi. Tuijotan verkon läpi tosi kauan mutta näen vain Taivaan. Mitään laivojen tai junien tai hevosten tai tyttöjen tai pilvenpiirtäjien tapaistakaan ei kiidä ohi.

Kun tulen alas Roskiksen ja tuolini päältä, sysään Äidin käden pois.

"Jack - "

Hyppään Lattialle ihan itse. "Sinä ole valepukki. Ulkopuolta ei ole olemassa."

s. 95-96

--

Kirjan nimi: Huone (alkuperäinen Room)

Kirjoittaja: Emma Donoghue (kääntäjä Sari Karhulahti)

Julkaisuvuosi: 2010

Kustantaja: Tammi

Sivumäärä: 323

Luettu loppuun: 27.1.2016

Mistä kirja: Riihimäen kaupunginkirjasto

Arvosana: ✩✩✩✩

Lukeminen ei ole suorittamista

Teki mieli taas purkaa ajatuksia tänne.

Olen ollut innokas lukija sitten Harry Pottereiden. En muista ensimmäisillä luokilla niinkään lukeneeni, mutta kymmenennen ikävuoden täyttyessä olen ollut lähes aina kirja kädessä. Pitkään onnistuin valitsemaan kirjoja, joista oikeasti pidin ja joita jaksoin lukea ilman pakotusta. Luin Runotyttö-sarjan, joka on elämä rakkain lukukokemus. Luin kirjaston lasten- ja nuortenosastolta löytyneitä pitkiä kirjasarjoja, The Baby Sitters Club, Jesse-koira, Replica, Neiti Etsivä... Useasti lomamatkoilla kävi niin, että otin liian vähän kirjoja mukaan. Ne loppuivat kesken ensimmäisten päivien aikana, ja jouduin lainaamaan äidiltä 'aikuisten kirjoja', jotka luin yhtä suurella innolla: dekkareita, jännitysromaaneja, chick lit -hömppää, ja ennen kaikkea Torey Haydenia, jonka melkein kaikki teokset olen lukenut.

Lukeminen oli huoletonta. En ikinä valittanut äidinkielentunneilla määrätyistä teoksista, vaikken niistä aina pitänyt. Ainoa läksykirja, jota en lukenut loppuun oli ala-asteella Aarresaari. Mielestäni vain yksi meidän luokaltamme luki kirjan loppuun. En päässyt edes puoleenväliin. Yläasteella tutustuin Houkutuksen (Twilight), joka oli ensin kaikkien mielestä paras sarja ikinä ja sitten huonoin koskaan. Itse välttelin sitä pitkään, mutta lopulta sekin tuli luettua ja pidin siitä. Vieläkin, siitä herää vain positiivisia muistoja. 

Luin paljon ikäisekseni, mutta en lukenut valtavia määriä. Luin, koska se oli hauskaa. Luin paljon sarjoja, jotka jättivän ikuisen paikan sydämeeni. Sitten, vuonna 2012, samana vuonna kun menin lukioon, löysin netissä googlailtuani kirjablogit. Yhtäkkiä tajusin, kuinka valtava määrä kirjoja maailmassa, ja kuinka monen niistä haluan lukea. Muistan sen päivän, kun menin kotikaupunkini kirjastoon, ja lainasin nuortenosaston scifi/fantasiahyllystä niin monta kiinnostuksen herättänyttä teosta, kuin kehtasin. 

Lukemiselle ei löytynyt rajaa. Hamstrasin kirjoja, luin ahmien, kirja oli aina mukana, tapa josta en päässyt enää eroon. Luin spekulatiivista fiktiota, genreä joka oli pysynyt mukanani kiitos Harry Potterin ja Star Warsin, mutta myös sieltä täältä muita kiinnostavia teoksia. Pahinta oli mennä kirjaston Palautetut-hyllylle, ja kahmia sieltä mukaansa 3-5 teosta. Niitä kerääntyi jonoon lipaston päälle. Parhaimmillaan luku oli lähellä kolmeakymmentä. 

Lukeminen oli yhä hauskaa, mutta se oli menossa vaarallisen lähelle suorittamista. Tuntui pahalta, jos en ollut lukenut jotain kirjaa. Otin niitä liikaa mukaan kirjastosta, sillä muuten pelkäsin, etten ikinä lukisi niitä. Olin kateellinen, jos joku oli lukenut jonkun kirjan ennen minua. Olin kateellinen, jos joku luki enemmän kuin minä, nopeammin kuin minä. Luin jopa kirjoja, joita en halunnut jatkaa. Mielestäni kesken jättäminen oli luovuttamista. Toinen tapa, josta en ole päässyt eroon. Jotenkin luen kaiken loppuun vaikka hampaat irvessä, vaikka parempihan olisi vain siirtyä seuraavan pariin.

Muistan, kuinka kesällä 2014 halusin lukea mahdollisimman paljon. Kesän alussa luin kirjan päivässä. Väkisin. Mikään noista lukukokemuksista ei tuntunut hyvältä, koska se oli pakotettua. Se ei ollut lukemista, se oli suorittamista. Onneksi luovutin, mutta suorittaminen ei jäänyt siihen. Luin yhä edelleen väkipakolla, minulla oli hirveä kiire lukea mahdollisimman paljoan. 100 kirjaa, 30 000 sivua... Tavoitteet eivät täyttyneet. Viimeinen kirja, jonka luin vuonna 2014 oli Stephen Kingin Tohtori Uni, marraskuussa. Seuraavan 'uuden' kirjan luin vasta vuoden 2015 huhtikuussa. Tohtori Unen jälkeen aloitin vielä A Storm of Swordisin, joka jäi kesken.

Jäin vuonen 2015 tammikuussa auton alle. Selvisin pienehköillä vammoilla, mutta sen jälkeen lukeminen ei maistunut. En halunnut enää vain ahmia sivuja, koska ajattelin että niin pitäisi, että se tekisi minusta lukijan. Jätin A Storm of Swordisin kesken, ja aloin lukea vanhoja kirjoja uudestaan. Luin hauskoja Rachel Riley-kirjoja, sekä L. M. Montgomerya. Aloin lukea uudestaan, rauhallisemmalla tahdilla. Sanon, etten lukenut vuonna 2015 paljoa. Luin kuitenkin koko Tulen ja jään laulun, 5 kirjaa, 4669 sivua. Vuoden lopussa päätin elvyttää lukemiseni, ja aloin taas etsiä lisää uusia kirjoja, joista saattaisin pitää. Tein puhelimeeni lukulistan, mutten missään nimessä aio kahmia kakkia. Ne ovat vain ehdotuksia, jos luettavaa ei meinaa löytyä. Jos kirjoja alkaa himoita liikaa, koko homma karkaa käsistä.

Minulla on silti tavoitteita, mutta annan niiden toteutua rauhassa. Tänä vuonna, haluaisin lukea 80 kirjaa ja 30 000 sanaa. Tämä tarkoittaa reilua kuutta kirjaa ja 2500 sanaa kuukaudessa, 82 sanaa päivässä. Haasteet eivät kulje käsi kädessä, sillä kirjan paksuus vaikuttaa asiaan. Odotan kuitenkin mielenkiinnolla, miltä kirjatilasto näyttää loppuvuodesta. Muita lukuhaasteita en aio ottaa. Niissä ei ole mitään vikaa, ne ovat usein hauskoja ja haastavia, mutta minulle ne ovat liian rajoittavia, liikaa suorittamista, vain liikaa.

Tuntuu että tästä tuli enemmän teksi minun lukuhistoriastani kuin oikeasta pointista, jonka halusin tehdä. Kuitenkin, jos tuntuu, että lukeminen vain rasittaa, et nauti siitä tai haluat lukea liikaa, tauon pitäminen ei ole huono asia. Se ei tee sinusta ihmistä joka lukee vähän. Harrastat silti lukemista, vaikka lukisit kirjan kuukaudessa. Kukaan ei tule sanomaan sinulle, että olet 'huono' lukija, jos et lue 100 kirjaa vuodessa. Sinun ei tarvitse hävetä sitä, että et ole lukenut tiettyjä moderneja klassikkoja tai kaikkien hehkuttamaa uuttuutta. Sinun ei tarvitse lukea kirjaa vain siksi, että kaikki muutkin, että sinun pitäisi. Sinä saat jättää kirjan kesken. Saat jättää sen lukematta. Saat pitää tauon kirjan lukemisessa. Saat lukea samaa vanhaa lempikirjaasi jatkuvalla loopilla. 

Älä suorita, lue. Lukemisen harrastuksena ei kuulu aiheuttaa stressia. Sen kuuluu olla pakoreitti uusiin maailmoihin. Ja jos haluat tavoitteita lukemillesi, kaikin mokomin tee niitä, mutta älä anna niiden hallita lukemistasi. Äläkä pety, jos et tavoita niitä. Sillä ei ole mitään väliä kenellekään, paitsi itsellesi. Se ei todista mitään.

-Jamie

Mifongin perintö

Takakansi:

Salaperäinen Rondestanien suku pitää antikvariaattia Sudhaerin maassa, ja kun käy ilmi, että yksi neljästä kuuluisasta Keisarin kirjasta on saatavilla Merontesissa, keskimmäinen veli Dante lähtee tavoittamaan kallisarvoista teosta seurassaan erottamaton kumppaninsa, musta puuma Reu. Merontesissa hän tulee pelastaneeksi hyiseen jokeen pudonneen valtakunnan prinsessan Ardisin, joka on luvattu vaimoksi Belonen ikääntyvälle kuninkaalle. Siitä alkaa uskomattomia käänteitä saava seikkailu, joka vie Danten vankityrmään, merirosvolaivan ruumaan ja lopulta tulivuoren sisällä sijaitsevaan myyttiseen alkuolennon - tulen mifongin - kotiluolaan.

--

On aina jotenkin kiehtovaa lukea suomalaisia fantasiateoksia. Genre on kotimaisessa kirjallisuudessa kasvanut jonkin verran viime vuosina, hyvä että kirjailijat uskaltavat tarttua tähän melko haastavaan (kirjoittamisen osalta) genreen kotisuomessakin.

Mifongin perintö tosin sijoittuu vieraalle planeetalle vieraaseen fantasiamaailmaan, joten ainakin sen osalta se voisi olla ulkomaalaisenkin kirjoittama. Kirjassa käytetyt kielen vivahteet taas osoittavat sen olevan supisuomalaista alkuperää. Vieraskieliset nimet ja termit tuntuvat hieman kömpelöiltä ja väkisinväännetyltä, ikäänkuin kirjailija olisi useimman kohdalla vain tyytynyt ensimmäiseen päähänsä pälkähtäneeseen sanaan maistelematta sitä hetken.

Fantasiamaailma on kovin tavanomainen. Tälläisissä maailmoissa on ennenkin liikuttu: Se on keskiaikainen, keskiössä ovat aateliset, verilinjat ovat tärkeitä ja jotain mystistä on tekeillä, joka ei kosketa tavallisen kansan elämää. Kirjasta puuttui oma uniikki vivahde. Hahmoja on kohtuullinen määrä, ja tässäkin sai kärsiä kaikkitietävästä kerronnasta ja liian monesta näkökulmasta. Joskus vähemmän on enemmän. Hahmot eivät herättäneet minussa sen kummempia tunteita, pidin varsinaisesti vain päähenkilökaksikosta, siis Dantesta ja Ardisista. Ardis alkuun vaikutti nokkavalta ja lellityltä, mutta onneksi hän sai tulta alleen. Myös Danten puuma Reu keräsi piisteet, tuli mieleen Tulen ja jään laulun Starkin perheen hurjasudet.

En yhtään osannut odottaa, että tässä kirjassa tapahtuisi näin paljon! Aikaa kului reilu vuosi, lisäksi alussa oli ärsyttävä pieni aikahyppy. En pidä aikahypyistä, ne saavat kirjailijan näyttämään laiskalta. Tapahtumarikkautta kirjasta ei puuttunut ja ainakaan ei poljettu paikallaan kovin pitkiä aikoja. Silti, kirjan eteneminen oli tasaista ja oli helppo pysyä mukana. Myös lyhyehköt luvut auttoivat siinä. Juonenkääntet olivat parhaimmillaan herkullisia, mutta hieman kävi hermoille hahmojen jatkuvat eroamiset ja jälleennäkemiset. Ikäänkuin kirjailija ei olisi osannut päättää, pitääkö heidät yhdessä vai ei.

Jäin kirjasta hyvin neutraalille mielelle. Se oli loppujen lopuksi hieman kömpelö ja paikoin yliampuva, sivuhahmot jäivät ontoiksi ja rakkaustarinan viritelmän olisi voinut ujuttaa tarinaan paljon paremmin. Ensin se eteni liian nopeasti, ja yhtäkkiä alkoi polkea paikallaan. Danten ja Ardisin kemiat toimivat, heidän välillään oli erityinen side joka piti etäisyydestä huolimatta, ja rakastin hahmojen kanssakäymistä ja mutta loppua kohden se hiipui. 

Mifonki-sarja jäi kiinnostamaan. Sellaiseen seikkailuun minut vietiin, että haluan tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Toivottovasti tarina jatkuu kehittyneempänä.

--

Ardis pudisti päätään. Nosti kätensä otsalleen. "Ei sillä ole väliä." Hänen rinnassaan oli kipeä möykky. Helpotus Danten elossaolosta oli pyyhkäissyt hänen lävitseen liian nopeasti. Dante oli lähetetty kohtaamaan kuolemansa jossain tuntemattomassa, kaukaisessa paikassa. Ardisin oli estettävä se.

"Sillä on hemmetin väliä! Te olette tehneet minusta narrin omassa linnassani!"

"Minne laiva on matkalla, Landis?"

Ilkeä hymy syttyi miehen kasvoille. "Niin kuin minä kertoisin sinulle."

Ardis astui eteenpäin. "Minun täytyy saada tietää."

"Ja mitä sinä sillä tiedolla tekisit? Sinähän olet vain nainen."

"Vain nainen?" Uusi vihan liekki lipaisi Ardisia. "Enkö minä ole sinulle mitään muuta? Vain nainen, joka saattaa raskaaksi, niinkö? Jolle ei tarvitse kertoa mitään, joka ei ymmärrä mitään?"

s. 189-190

--

Kirjan nimi: Mifongin perintö

Kirjoittaja: J. S. Meresmaa 

Julkaisuvuosi: 2012 

Kustantaja: Karisto

Sivumäärä: 470

Luettu loppuun: 24.1.2016

Mistä kirja: Riihimäen kaupunginkirjasto

Arvosana: ✩✩✩

Oneiron

Takakansi:

Seitsemän naista, kukin kotoisin eri maasta. Kuolemanjälkeisessä välitilassa, josta ei voi paeta - paitsi sanojen, kertomusten avulla.

Newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen pääkirjapitäjän Polina, brasialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, marseillelainen hienostorouva Nina, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen Wlbgis, mallintöistä haaveileva senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen teinityttö Ulrike ovat päätyneet valkoiseen tyhjään tilaan. Aika sellaisena kuin me sen ymmärrämme on lakannut olemasta.

Naisten ruumiilliset tarpeet sammuvat vähitellen. Ensin katoaa kyky tuntea kipua ja nautintoa. Pikkuhiljaa koskettaminen ja oman ruumiin aistiminen muuttuvat mahdottomiksi.

Mitä on tapahtunut? Mikä on koitunut naisten kohtaloksi?

--

Oneiron on tarina siitä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Se on tarina tarinoista. Se kertoo seitsemästä uniikista naisesta ja heidän kohtaloistaan, vaikka lukiessani tuntui, että osaa heistä oli tuotu enemmän esiin kuin muita. Oneironissa kuolemanjälkeistä ahdistavaa valkeaa välitilaa kiehtovampaa oli pikkuhiljaa oppia naisten tarinat - millaisia he olivat olleet, mitä he olivat tehneet, miten eläneet, ketkä olivat jääneet kaipaamaan, ja mitä tärkeimpänä - miten he olivat kuolleet?

Lindstedt on onnistunut luomaan hahmoja, joista haluaa tietää lisää heti ensi sivuilta saakka. Hahmot ovat kaikki naisia - eri ikäisiä, kokoisia, eri kulttuureista. Osa heistä on äitejä, osa ei. Kuolema on kohdannut heidät eri tavoin, mutta kukaan heistä ei ole kuollut niin sanottua luonnollista kuolemaa, vanhuuteen. Vaikka kuolema on keskeinen Oneironissa, se on kuitenkin myös tarina elämästä. Jokainen nainen pohtii välitilassaan mitäpä muuta kuin omaa elämäänsä, sen kohokohtia ja pettymyksiä.

Kirja on varsin sirpaleinen, ehkä vaikeakin, mutta Oneironista kaikkea ei tarvitse ymmärtää. Kirjasta saa sen irti, mitä saa ja se riittää varsin hyvin. Uskon että ihmiset kiinnittävät tässä teoksessa eri asioihin huomiota. Kirja kaunis teos rumista asioista, sillä siinä käsitellään muun muassa anoreksiaa, väkivaltaa ja alkoholismia. Naiset ovat joutuneet koville, mutta he eivät luovuta edes kuoleman jälkeen. Ja välitilan jälkeen he joutuvat katsomaan sitä silmästä silmään.

Kyllä minä Oneironista pidin, ja vaikka siinä oli paljon, jäin kaipaamaan hieman lisää. Jään aina kaipaamaan lisää. Kirja keskittyi todella isolta osaa Shlomithin, anorektiseen performanssitaiteilijaa, kertoen hänen koko elämäntarinansa, mutta antaen kuuden muun naisen elämästä vain palasia sieltä täältä. Olihan Shlomith hieno hahmo ja hänen tarinsa mielenkiintoinen ja tärkeä, mutta olisin halunnut tasaisuutta naisten välille. Olisin halunnut tietää kaikista yhtä vähän tai yhtä paljon. Mielenkiintoisinta olivat fiktiiviset lehtileikkeen, joita oli ujutettu kirjan loppuun. Ne kertoivat hienosti miten naisten kuolemat olivat jättäneet jälkeensä.

Kirja jättää haikeuden tunteen ja lähes pakottaa pohtimaan kuolemaa ja sen jälkeistä aikaa. Onko tuonpuoleista? Miten kuolema vaikuttaa ympäröiviin ihmisiin? Mitä ihminen jättää jälkeensä kuoltuaan? Miten monta tapaa onkaan lähteä... 

Oneiron voitti vuoden 2015 Finlandia-palkinnon. Hieno valinta, vaikka en osaakaan sanoa paljoa sillä en muita ehdokkaita ole lukenut. Lindstedt on urakoinut kirjansa parissa useita vuosia, ja huolellinen työ näkyy ja on saanut ansaitsemansa palkinnon.

--

Jos joku olisi jälkikäteen ilmestynyt paikalle, hän olisi nähnyt suuren autiuden keskellä vaatteiden ja kenkien rajaaman suorakaiteen, sen sisällä suuren soopeliturkin ja punahiuksisen peruukin, jota reunusti rypäs pieniä tavaroita. Hän olisi ehkä ruvennut kokoamaan vaatekappaleita yhteen, hän olisi saattanut miettiä mikä pala kuului mihinkin kokonaisuuteen. Millainen tarina niiden sisällä oli joskus ollut, kunnes oli kadonnut, ja osaisiko hän jäljittää sen.

s. 338

--

Kirjan nimi: Oneiron

Kirjoittaja: Laura  Lindstedt

Julkaisuvuosi: 2015

Kustantaja: Teos

Sivumäärä: 429

Luettu loppuun: 18.1.2016

Mistä kirja: Joululahja

Arvosana: ✩✩✩½

Se

Takakansi:

Derry on pieni kaupunki Mainessa, paikka joka tuntuu yhtä tutulta kuin oma kotikaupunki. Mutta sen uumenissa asuu sanoinkuvaamaton paha, joka vainoaa lapsia, houkuttaa heitä klovninkujein, pelottavin hirvittävin painajaisin, raatelee ja tappaa. Jolle ei ole mitään muuta nimeä kuin SE.

Häviäjät on pieni derryläisjengi, seitsemän lasta joita isommat kiusaavat ja pelottelevat. Mutta koettelemukset nostattavat heidän sisunsa, ja yhteisvoimin he uskovat pystyvänsä voittamaan jopa SEN, josta heillä jokaisella on kauhistuttavia kokemuksia. Lopulta SE kääntyy pakosalle ja näyttää verisen taistelun jälkeen jättävän kaupungin rauhaan.

Kuluu 27 vuotta. Entiset Häviäjät näyttävät muuttuneen voittajiksi - menestys on ollut myötä, ehkei onni olekaan. Yhtenä yön he kaikki saavat puhelinsoiton - yksi heistä joka on jäänyt Derryyn kertoo uskomattomista onnettomuuksista ja väkivallanteoista joita siellä on alkanut tapahtua. Silloin he muistavat verivalan, jonka he vannoivat siltä varalta että SE taas näyttäytyisi. Nyt heidän on lunastettava se vala, lähdettävä tekemään lopullisesti selvää tuosta hirviöstä, itse pahan olennoitumasta.

--

Minulla on ollut pitkään viharakkaussuhde Stephen Kingin tuotantoon. Jokainen teos, jonka olen häneltä lukenut, on ollut kiehtova ja lukemisen arvoinen, mutta usein kirjan jatkaminen on vaatinut paljon tahdonvoimaa.

Se on vihdoinkin kirja, johon hurahti hetkessä, jota oikeasti halusi lukea ja josta nautti kaikin voimin. Se iski jonnekin syvälle. Se on hyvä kirja.

King osaa kirjoittaa arkisesta elämästä, ujuttaen sen joukkoon ovelasti jotain hyvin epänormaalia, saaden kuitenkin sen näyttämään uskottavalta. Kingin hahmot ja miljöön oppii tuntemaan pieniä ykstyiskohtia myöten, varsinkin tässä tapauksessa kun kirja on reilu tuhat sivua pitkä. Kirja keskittyy seitsemän henkilön, Häviäjien, ympärille, mutta kirjassa nähdään myös monen muun henkilön näkökulma. King käyttää teoksessaan kaikkitietävää kertojaa, johon kesti hetken tottua. Lisäksi kirjassa hypitään ajassa. Takaumissa on takaumia, ja monesta asiasta kerrotaan ohimennen, vihjaillaan, ennen kuin se varsinaisesti tapahtuu. Tällöin kaikki ei tule yllätyksenä, mutta se sopii kirjan tyyliin. Väliin on myös ujutettu välinäytöksiä, tarinoita jotka tukevat ja rakentavat varsinaista juonta.

Se on kauhutarina, mutta ennen sitä, se on tarina lapsuudesta. Se opettaa, että olemme tosiaan lapsia vain hetken ja aikuistuminen on välttämätöntä. Lapsuuteen ei voi koskaan palata, ja jossakin vaiheessa se haalistuu muistoissa, jättäen silti hyvin syvät jäljet ihmiseen. Vuorotellen lapsuudesta ja aikuisiästä lukiessa mieleen hiipii haikeuden tunne. Kunpa kaikki olisi kuten kesällä 1958! Aivan sama, vaikka Se terrorisoi kaupunkia, ja Häviäjät joutuivat tekemään asioita, joita lasten ei ikinä tulisi joutua tekemään. Mutta ainakin aikuisikä oli vasta edessäpäin. Ainakaa kaikki ei ollut vielä ohi. Kirjassa Se vaikutti eniten lapsiin. Kun jotain kummalista, Sen aiheuttamaa, tapahtui, aikuiset kääntyivät pois, kun eivät olisi huomannetkaan. Kuten Se itse totesi, lasten pelolla on helpompi ruokailla. Myös kontrasti lapsuuden ja aikuisuuden välillä oli kiehtova. Lapsuus ikään kuin kaikui aikuisissa hahmoissa, vaikka he olivatkin sen unohtaneet.

Toinen, mikä kirjassa ihastutti, oli Häviäjien välinen ystävyys. Jokainen hahmo toimi toisen kanssa, mutta parhaimmillaan he toimivat ryhmänä. Vaikka he erosivat toisistaan, Sen aiheuttamat kokemukset pitivät heitä yhdessä ja lujittivat heidän suhteitaan. Hahmoihin ja heidän ystävyyteensä ei voinut olla kiintymättä. Porukan kemia toimi loistavasti.

Lisäksi kuvitteellinen Derryn pikkukaupunki heräsi kirjan sivuilla eroon. King kertoi kaupungista valtavasti; sen maantieteestä, historiasta, rakennuksista, ihmisistä... Kaupunki voisi olla yhtä hyvin todellinen, sillä siitä tunnista helposti myös oman kotikaupungin piirteitä. Sen kauhu on jatkuvasti läsnä. Milloin vain, Se voi astua Häviäjien tielle ja yrittää hankkiutua heistä eroon. Se voi ottaa minkä muodon tahansa, näyttäytyä minä vain mitä kukin pelkää, mutta yleensä Se tunnetaan Pelle Penninvenyttäjän olomuodossa. (Tässä on kuva kirjaan perustuvasta 90-luvun minisarjasta.) Siitä tekee pelottavan juuri se seikka, että Se voi olla mitä vain.

Kirja teki ehdottamasti suuren vaikutuksen. Sen lopetettua mielen valtasi haikeus ja nostalgia. Sen luettua halusi palata lapsuuteen, vain hetkeksi, tai ehkä ikuisuudeksi. Se, että Se on paljon muutakin kuin pelkkä kauhua, kertoo että tämänkin genren voi ottaa tosissaan. Sain kirjasta paljon irti. Ehdottomasti toisen lukukerran arvoinen.

Kuinka ärsyttävän vaikeaa onkaan kirjoittaa kirjasta nimeltä Se!

--

Kauhua jatkui seuraavat kaksikymmentäkahdeksan vuotta, ellei peräti ikuisesti, ja minun tietääkseni ja ymmärtääkseni se alkoi sanomalehdestä taitetusta veneestä, joka purjehti sadeveden täyttämässä katuojassa.

Osa 1, s. 11

--

Tuli hiljaista ja Mike oivalsi yhtäkkiä kaksi asiaa: he halusivat sanoa jotain, kertoa hänelle jotain... eikä hän ollut aivan varma halusiko hän kuulla sitä. Ben oli poiminut käteensä kepin ja töhersi sillä maahan mitä sattui. Hänen kasvonsa olivat hiusten piilossa. Richie pureskeli jo muutenkin rosoisia sormenkynsiään. Vain Bill katseli suoraan Mikeen päin.

- Mikä on hätänä? kysyi Mike levottomasti.

Bill sanoi hyvin hitaasti: - M-m-me ollaan kerho. S-sää voit tulla kerhoon mukaan jos sä h-h-haluat, mutta s-s-sun täytyy säilyttää me-meidän sa-sa-salaisuudet.

- Esimes kerhotalo vai? kysyi Mike entistä levottomammin. - No tottakai --

- Meillä on toinenkin salaisuus, sanoi Richie eikä vieläkään katsonut Mikea. - Ja Iso-Bill on sanonu, että meillä on tänä kesänä tärkeämpääkin tekemistä kuin kaivaa maan alle kerhotalo.

- Ja se onkin totta, lisäsi Ben.

Yhtäkkiä kuului viheltävä henkäisy. Mike säpsähti. Eddie se vain oli. Hän oli laukaissut sumuttimensa. Hän katsoi Mikea anteeksipyydellen, kohautti olkapäitään ja nyökkäsi.

- No, sanoi Mike viimein, - kertokaa jo ihmeessä.

Bill katsoi toisia. - Va-vastustaako kukaan sitä, että se tulee meidän k-k-kerhoon?

Kukaan ei puhunut eikä nostanut kättään.

- K-kuka haluaa kertoa? kysyi Bill.

Seurasi taas pitkä hiljaisuus eikä Bill tällä kertaa rikkonut sitä. Viimein Beverly huokaisi ja katsoi Mikeen.

- Me tiedetään, kuka on tappanu kaikki lapset, hän sanoi. - Se ei oo ihminen.

He kertoivat hänelle yksitellen: jäällä kävelleestä pellestä, spitaalisesta kuistin alla, viemäristä roiskuneesta verestä ja sieltä kuuluneista äänistä, vesitorniin kuolleista pojista. Richie kertoi, mitä oli tapahtunut, kun hän ja Bill olivat menneet uudestaan Neibolt-kadulle, ja Bill puhui viimeisenä ja kertoi liikkuvasta kouluvalokuvasta ja kuvasta, johon hän oli työntänyt kätensä. Lopuksi hän selitti, että Se oli tappanut hänen veljensä Georgien ja että Häviäjien Kerho oli ottanut pyhäksi päämääräkseen tappaa hirvion... oli hirviö sitten mikä oli.

Osa 2, s. 77-78

--

Kirjan nimi: Se (alkuperäinen It)

Kirjoittaja: Stephen King (kääntäjä Ilkka ja Päivi Rekiaro)

Julkaisuvuosi: 1986

Kustantaja: Tammi

Sivumäärä: 635+498

Luettu loppuun: 12.1.2016

Mistä kirja: Riihimäen kaupunginkirjasto

Arvosana: ✩✩✩✩✩