Se

Takakansi:

Derry on pieni kaupunki Mainessa, paikka joka tuntuu yhtä tutulta kuin oma kotikaupunki. Mutta sen uumenissa asuu sanoinkuvaamaton paha, joka vainoaa lapsia, houkuttaa heitä klovninkujein, pelottavin hirvittävin painajaisin, raatelee ja tappaa. Jolle ei ole mitään muuta nimeä kuin SE.

Häviäjät on pieni derryläisjengi, seitsemän lasta joita isommat kiusaavat ja pelottelevat. Mutta koettelemukset nostattavat heidän sisunsa, ja yhteisvoimin he uskovat pystyvänsä voittamaan jopa SEN, josta heillä jokaisella on kauhistuttavia kokemuksia. Lopulta SE kääntyy pakosalle ja näyttää verisen taistelun jälkeen jättävän kaupungin rauhaan.

Kuluu 27 vuotta. Entiset Häviäjät näyttävät muuttuneen voittajiksi - menestys on ollut myötä, ehkei onni olekaan. Yhtenä yön he kaikki saavat puhelinsoiton - yksi heistä joka on jäänyt Derryyn kertoo uskomattomista onnettomuuksista ja väkivallanteoista joita siellä on alkanut tapahtua. Silloin he muistavat verivalan, jonka he vannoivat siltä varalta että SE taas näyttäytyisi. Nyt heidän on lunastettava se vala, lähdettävä tekemään lopullisesti selvää tuosta hirviöstä, itse pahan olennoitumasta.

--

Minulla on ollut pitkään viharakkaussuhde Stephen Kingin tuotantoon. Jokainen teos, jonka olen häneltä lukenut, on ollut kiehtova ja lukemisen arvoinen, mutta usein kirjan jatkaminen on vaatinut paljon tahdonvoimaa.

Se on vihdoinkin kirja, johon hurahti hetkessä, jota oikeasti halusi lukea ja josta nautti kaikin voimin. Se iski jonnekin syvälle. Se on hyvä kirja.

King osaa kirjoittaa arkisesta elämästä, ujuttaen sen joukkoon ovelasti jotain hyvin epänormaalia, saaden kuitenkin sen näyttämään uskottavalta. Kingin hahmot ja miljöön oppii tuntemaan pieniä ykstyiskohtia myöten, varsinkin tässä tapauksessa kun kirja on reilu tuhat sivua pitkä. Kirja keskittyy seitsemän henkilön, Häviäjien, ympärille, mutta kirjassa nähdään myös monen muun henkilön näkökulma. King käyttää teoksessaan kaikkitietävää kertojaa, johon kesti hetken tottua. Lisäksi kirjassa hypitään ajassa. Takaumissa on takaumia, ja monesta asiasta kerrotaan ohimennen, vihjaillaan, ennen kuin se varsinaisesti tapahtuu. Tällöin kaikki ei tule yllätyksenä, mutta se sopii kirjan tyyliin. Väliin on myös ujutettu välinäytöksiä, tarinoita jotka tukevat ja rakentavat varsinaista juonta.

Se on kauhutarina, mutta ennen sitä, se on tarina lapsuudesta. Se opettaa, että olemme tosiaan lapsia vain hetken ja aikuistuminen on välttämätöntä. Lapsuuteen ei voi koskaan palata, ja jossakin vaiheessa se haalistuu muistoissa, jättäen silti hyvin syvät jäljet ihmiseen. Vuorotellen lapsuudesta ja aikuisiästä lukiessa mieleen hiipii haikeuden tunne. Kunpa kaikki olisi kuten kesällä 1958! Aivan sama, vaikka Se terrorisoi kaupunkia, ja Häviäjät joutuivat tekemään asioita, joita lasten ei ikinä tulisi joutua tekemään. Mutta ainakin aikuisikä oli vasta edessäpäin. Ainakaa kaikki ei ollut vielä ohi. Kirjassa Se vaikutti eniten lapsiin. Kun jotain kummalista, Sen aiheuttamaa, tapahtui, aikuiset kääntyivät pois, kun eivät olisi huomannetkaan. Kuten Se itse totesi, lasten pelolla on helpompi ruokailla. Myös kontrasti lapsuuden ja aikuisuuden välillä oli kiehtova. Lapsuus ikään kuin kaikui aikuisissa hahmoissa, vaikka he olivatkin sen unohtaneet.

Toinen, mikä kirjassa ihastutti, oli Häviäjien välinen ystävyys. Jokainen hahmo toimi toisen kanssa, mutta parhaimmillaan he toimivat ryhmänä. Vaikka he erosivat toisistaan, Sen aiheuttamat kokemukset pitivät heitä yhdessä ja lujittivat heidän suhteitaan. Hahmoihin ja heidän ystävyyteensä ei voinut olla kiintymättä. Porukan kemia toimi loistavasti.

Lisäksi kuvitteellinen Derryn pikkukaupunki heräsi kirjan sivuilla eroon. King kertoi kaupungista valtavasti; sen maantieteestä, historiasta, rakennuksista, ihmisistä... Kaupunki voisi olla yhtä hyvin todellinen, sillä siitä tunnista helposti myös oman kotikaupungin piirteitä. Sen kauhu on jatkuvasti läsnä. Milloin vain, Se voi astua Häviäjien tielle ja yrittää hankkiutua heistä eroon. Se voi ottaa minkä muodon tahansa, näyttäytyä minä vain mitä kukin pelkää, mutta yleensä Se tunnetaan Pelle Penninvenyttäjän olomuodossa. (Tässä on kuva kirjaan perustuvasta 90-luvun minisarjasta.) Siitä tekee pelottavan juuri se seikka, että Se voi olla mitä vain.

Kirja teki ehdottamasti suuren vaikutuksen. Sen lopetettua mielen valtasi haikeus ja nostalgia. Sen luettua halusi palata lapsuuteen, vain hetkeksi, tai ehkä ikuisuudeksi. Se, että Se on paljon muutakin kuin pelkkä kauhua, kertoo että tämänkin genren voi ottaa tosissaan. Sain kirjasta paljon irti. Ehdottomasti toisen lukukerran arvoinen.

Kuinka ärsyttävän vaikeaa onkaan kirjoittaa kirjasta nimeltä Se!

--

Kauhua jatkui seuraavat kaksikymmentäkahdeksan vuotta, ellei peräti ikuisesti, ja minun tietääkseni ja ymmärtääkseni se alkoi sanomalehdestä taitetusta veneestä, joka purjehti sadeveden täyttämässä katuojassa.

Osa 1, s. 11

--

Tuli hiljaista ja Mike oivalsi yhtäkkiä kaksi asiaa: he halusivat sanoa jotain, kertoa hänelle jotain... eikä hän ollut aivan varma halusiko hän kuulla sitä. Ben oli poiminut käteensä kepin ja töhersi sillä maahan mitä sattui. Hänen kasvonsa olivat hiusten piilossa. Richie pureskeli jo muutenkin rosoisia sormenkynsiään. Vain Bill katseli suoraan Mikeen päin.

- Mikä on hätänä? kysyi Mike levottomasti.

Bill sanoi hyvin hitaasti: - M-m-me ollaan kerho. S-sää voit tulla kerhoon mukaan jos sä h-h-haluat, mutta s-s-sun täytyy säilyttää me-meidän sa-sa-salaisuudet.

- Esimes kerhotalo vai? kysyi Mike entistä levottomammin. - No tottakai --

- Meillä on toinenkin salaisuus, sanoi Richie eikä vieläkään katsonut Mikea. - Ja Iso-Bill on sanonu, että meillä on tänä kesänä tärkeämpääkin tekemistä kuin kaivaa maan alle kerhotalo.

- Ja se onkin totta, lisäsi Ben.

Yhtäkkiä kuului viheltävä henkäisy. Mike säpsähti. Eddie se vain oli. Hän oli laukaissut sumuttimensa. Hän katsoi Mikea anteeksipyydellen, kohautti olkapäitään ja nyökkäsi.

- No, sanoi Mike viimein, - kertokaa jo ihmeessä.

Bill katsoi toisia. - Va-vastustaako kukaan sitä, että se tulee meidän k-k-kerhoon?

Kukaan ei puhunut eikä nostanut kättään.

- K-kuka haluaa kertoa? kysyi Bill.

Seurasi taas pitkä hiljaisuus eikä Bill tällä kertaa rikkonut sitä. Viimein Beverly huokaisi ja katsoi Mikeen.

- Me tiedetään, kuka on tappanu kaikki lapset, hän sanoi. - Se ei oo ihminen.

He kertoivat hänelle yksitellen: jäällä kävelleestä pellestä, spitaalisesta kuistin alla, viemäristä roiskuneesta verestä ja sieltä kuuluneista äänistä, vesitorniin kuolleista pojista. Richie kertoi, mitä oli tapahtunut, kun hän ja Bill olivat menneet uudestaan Neibolt-kadulle, ja Bill puhui viimeisenä ja kertoi liikkuvasta kouluvalokuvasta ja kuvasta, johon hän oli työntänyt kätensä. Lopuksi hän selitti, että Se oli tappanut hänen veljensä Georgien ja että Häviäjien Kerho oli ottanut pyhäksi päämääräkseen tappaa hirvion... oli hirviö sitten mikä oli.

Osa 2, s. 77-78

--

Kirjan nimi: Se (alkuperäinen It)

Kirjoittaja: Stephen King (kääntäjä Ilkka ja Päivi Rekiaro)

Julkaisuvuosi: 1986

Kustantaja: Tammi

Sivumäärä: 635+498

Luettu loppuun: 12.1.2016

Mistä kirja: Riihimäen kaupunginkirjasto

Arvosana: ✩✩✩✩✩