The Raven Boys

Takakansi:

Even if Blue hadn't been told her true love would die if she kissed him, she would stay away from boys. Especially the ones from the local private school. Known as Raven Boys, they only mean trouble.

But this is the year that everything will change for Blue.

This is the year that she will drawn into the strange and sinister world of the Raven Boys. And the year Blue will discover that magic does exist.

This is the year she will fall in love.

--

Tämän kirjan lukemista olinkin jo odottanut. Kirjasta hehkui jo kannesta lähtien tietty mystisyys ja uniikkius, ja idealtaan kirja omaperäinen olikin. Päähenkilötytön, Bluen, perhe koostuu selvännäkijöistä, ja vaikka Blue itse ei kykyä omistaa, vaikuttaa hänen läsnäolonsa yliluonnolliseen vahvistaen sitä. Bluelle on eri selvännäkijöiden taholta kerrottu hänen koko elämänsä, että hän tulee tappamaan tosirakkautensa suudelmallaan. Kirja takakansitekstin perusteella vaikuttaa tusinaiselta paranormaalilta romantiikkahömpötykseltä, mutta kirjassa keskitytäänkin täysin muuhun. Itseasiassa Bluen suhde hänen "sen oikean" kanssa ei ole vielä tässä kirjassa edes romanttinen.

Olen lukenut Stiefvaterilta aikaisemmin ihmissusitrilogian suomennettuna (Väristys, Häivähdys, Ikuisuus), ja itseasiassa Väristys löytyykin omasta hyllystä. Pidin sarjan ekasta osasta, mutta trilogia lässähti loppua kohti. Muistin kuitenkin nauttineeni Stiefvaterin hienovaraisesta romantiikantajusta ja kuulaasta kirjoitustyylistä. Romantiikka tässä kirjassa jäi vielä toistaiseksi sivuun, mutta tunnelma oli sellaista kuin muistin myös englannin kielellä. Ja pidinkin tästä paljon enemmän kuin Väristyksestä, jo idean takia.

Kirja ei keskity pelkästään Bluen näkökulmaan, vaan päästää myös äänen pojat, ja muutama luku on kerrottu heidän latinanopettajansa, joka on myös kai kirjan antagonisti. Hahmot olivat aivan ihastuttavia, en osaa valita edes suosikkiani. Ehkä Adam. Tai Ronan. Tai Noah. On mahdotonta valita! Pojista Gansey on obsessoitunut löytämään ja herättämään walesilaisen kuninkaan Glendowerin. Kirjan paranormaalit elementit olivat tavanomaisesta poikkeavia. Oli selvännäkijää, aaveita ja ley-linjoja. Raja fantasian ja maagisen realismin välillä oli paikoin häilyvä. Erikoisempi teema piti mielenkiinnon vireenä, on ihanaa lukea kirjaa ideasta, joka ei ole loppuunkulutettu jo muidenkin kirjailijoiden kirjoittamana.

Kirjan huonoina puolina mainittakoon se, että se tuntui käynnistyvän hitaasti. Lisäksi, kun näin jälkeenpäin ajattelee, se ei myöskään ollut kovin tapahtumarikas. Mutta tunnelma ja asetelman esittely korvasivat hyvin. Loppuhuipennus oli ehkä hieman päälle liimattu, mutta ymmärrän, että kirjailija halusi kirjaan kliimaksin, vaikka se olikin hieman päälleliimattu. Ahmin kuitenkin kirjan loppuosan innolla, ja kirjasta jäi innostunut mieli lukemaan tarinalle jatkoa. Tuntuu että tämä jäi vasta pintaraapaisuksi, emmekä oppineet hamoista tuskin paljon mitään.

Ehdottomasti suosittelen, mutta jos lähdet etsimään yliluonnollista rakkaustarinaa, sitä ensimmäinen osa ei vielä tarjoa. Kannattaa malttaa sen sijaan keskittyä Stiefvaterin hienopiirteisiin hahmoihin, utuiseen tunnelmaan ja kiehtovaan juoneen - tai siis sen alkuasetelmaan. Kirjassa oli muutama twisti, josta nautin täysin siemauksin. En paljasta vielä mitään, jotta yllätys säilyisi. Mutta rakastan tätä sarjaa jo nyt. Viimeisen osan pitäisi ilmestyä ensi kuussa, joten sentään ei tarvitse odotella tarinaa vuosikaupalla...

--

"Are you ready?" Calla asked Blue.

Gansey was the boy she either killed or fell in love with. Or both. There was no being ready. There was just this: Maura opening the door.

There were three boys in the doorway, backlit by the evening sun as Neeve had been so many weeks ago. Three sets of shoulders: one square, one built, one wiry.

"Sorry that I'm late," said the boy in front, with the square shoulders. The scent of mint rolled in with him, just as it had in the churchyard. "Will it be a problem?"

Blue knew that voice.

She reached for the railing of the stairs to keep her balance as President Mobile Phone stepped into the hallway.

Oh no. Not him. All this time she'd been wondering how Gansey might die and it turned out she was going to strangle him.

s. 143

--

Kirjan nimi: The Raven Boys

Kirjoittaja: Maggie Stiefvater

Julkaisuvuosi: 2012

Kustantaja: Scholastic

Sivumäärä: 419

Luettu loppuun: 27.3.2016

Mistä kirja: CDON

Arvosana: ✩✩✩✩½

City of Heavenly Fire

Takakansi:

Sebastian Morgenstern is on the move, systematically turning Shadowhunter against Shadowhunter. When one of the greatest betrayals the Nephilim have ever known is revealed, Clary, Jace, Isabelle, Simon and Alec must flee - even if their journey takes them deep into the demon realms... Love will be sacrificed and lives lost in the thrilling and long-awaited final instalment of the bestselling and acclaimed Mortal Instruments.

--

City of Heavenly Fire on kuudes ja viimeinen osa suosittua The Mortal Instruments –sarjaa. Itse aloitin tämän sarjan lukemisen muutama vuosi sitten suomeksi, eikä ensimmäinen osa oikein napannut. Onneksi kuitenkin tartuin myös seuraaviin, ja sarja parani huomattavasti. Claren kirjoitustyyli ei ole kovin mukaansatempaavaa, mutta hän osaa luoda maailmaa ja hahmoja ihan kohtalaisesti, mikä pitää mielenkiintoa yllä. Luin hiljattain koko sarjan uudelleen englanniksi, koska en oikeastaan muistanut viimeisempien osien tapahtumia, ja kaipasin kertausta ennen kuin tartuin tähän päätökseen.

Kirjassa seurataan kuinka Clary, hänen poikaystävänsä Jace sekä heidän ystävänsä yrittävät päihittää Claryn veljen Sebastianin (oikealta nimeltään Jonathan) ja tämän armeijan pimeäksi käännettyjä varjonmetsästäjiä. Kirja on juoneltaan paljon selkeämpi kuin edelliset, ja siinä on vähemmän odottelua, enemmän toimintaa. Olisin itse vähentänyt tässä näkökulmia, vaikka toisaalta Claryn näkökulma alkoi välillä tympiä. Clary ja Jace valitettavasti kiinnostavat hahmoista vähiten, ja juuri he saavat päähenkilöinä valokeilan. Tai ehkä hahmoista vähiten kiinnosti ihmissusi Maia Roberts, josta sarjan alussa pidin paljon, mutta myöhemmin hän oli aika turha näkökulmana.

The Mortal Instruments kostuu itseasissa kahdesta trilogiasta, ja jos tätä vertaa edelliseen ’päätösosaa’, City of Glassiin, on tämä ehkä hienoinen pettymys. City of Glassiin pakkautunut jännitys purkautui kirjassa erinomaisesti, mutta City of Heavenly Fire oli paljon latteampi. Tuntui, esimerkiksi hahmojen kuolemien kohdalla, että niitä käytettiin vain shokkiarvona, eikä kuolemilla ollut sen enempää merkitystä. Kirjailija tappoi heitä vain tappamisen nimissä, koska hän ehkä oletti lukijoiden olettavan menetyksiä. Pääviisikkoon (kuusikkoon?) ei tietenkään koskettu muutamaa läheltä piti –tilannetta lukuunottamatta.

Kirjassa mielenkiintoisinta oli muutaman uuden sivuhahmon sivujuoni. Tuntui, että vasta nyt Clare pääsi näyttämään, mihin todella pystyi, sillä aikasemmat hahmot olivat ilmeisesti perustuneet hänen Harry Potter –fanfictioniinsa. Pidin siis sivujuonesta enemmän kuin varsinaisesta, vanhat hahmot olivat jo alkaneet puuduttaa, jopa ne joista olin pitänyt paljon aikaisemmin. Huomasi, että tämä sarja kaipasi jo jotain uutta Claryn ja Jacen poukkoilevan suhteen rinnalle. Onneksi Clare kirjoittaa juuri näistä uusista sivuhahmoista seuraavan trilogiansa, josta ensimmäinen odottaa jo hyllyssä. On muuten aika valtava kirja, toivottavasti Claren on kehittynyt kirjoittajana enemmän otteensaanpitävämmäksi.

Kirjassa viihdyttävintä oli modernius, ja huomaa että Clare on aloittanut fanfictionin kirjoittajana, sillä paljon fanfictionia lukeneena sen huomaa tekstistä vieläkin, vaikka tämä onkin Claren yhdeksäs julkaistu kirja. Huumori on nimittäin nuorekasta, ja painottuu enemmän populaarikulttuuriviittauksiin, kuin esimerkiksi sanaleikkeihin tai ironiaan. Lisäksi romanttiset kohtaukset, lähinnä siis Claryn ja Jacen, paisuvat välillä siirappisen fanfictionin puolelle. Toimintakohtauksissa Clare onnistuu ihan kiitettävästi, ja fantasiaelementit ovat uskottavia.

City of Heavenly Fire on Clarelta keskinkertainen suoritus. Ei henkeäsalpaava, ei varsinaisesti tylsä, mutta joiltan osin silti meilkein puuduttava. Pidin muutamasta kirjailijan ratkaisusta, mutta tietty syvyys kirjasta puuttui. Pidän kuitenkin tämän sarjan maailmasta ja hahmoista, vaikka kirjat ovatkin olleet niin ja näin, ja minua kiinnostaa nähdä minkälainen seuraava trilogia on ja onko Clare kehittynyt, päästyään kirjoittamaan hieman erilaisista jutuista.

--

Jace leaned forward, his palms flat on the grass. "I'm a warrior," he said. "I was brought up as a warrior. I didn't have toys, I had weapons. I slept with a wooden sword until I was five. My first books were medieval demonologies with illuminated pages. The first songs I learned were chants to banish demons. I know what brings me peace, and it isn't sandy beaches or chirping birds in rain forests. I want a weapon in my hand and a strategy to win."

Jordan looked at him levelly. "So you're saying that what brings you peace is war."

Jace threw his hands up and stood, brushing grass off his jeans. "Now you get it."

s. 31

--

Kirjan nimi: City of Heavenly Fire

Kirjoittaja: Cassandra Clare

Julkaisuvuosi: 2014

Kustantaja: Walker Books

Sivumäärä: 638

Luettu loppuun: 21.3.2016

Mistä kirja: Suomalainen kirjakauppa

Arvosana: ✩✩✩½

Scarlet

Takakansi:

Even in the future, beware of the big, bad wolf...

Cinder, the cyborg mechanic, returns in the second thrilling installment of the bestselling Lunar Chronicles. She is trying to break out of prison - even though if she succeeds, she'll be the Commonwealth's most wanted fugitive.

Halfway around the world, Scarlet Benoit's grandmother is missing. When Scarlet encounters Wolf, a street fighter who may have information about her grandmother's whereabouts, she is loath to trust this stranger, but is inexplicably drawn to him, and he to her. As Scarlet and Wolf unravel one mystery, they encounter another when they meet Cinder. Now, all of them must stay one ahead of the vicious Lunar Queeen Levana, who will do anything for the handsome Prince Kai to become her husband, her king, her prisoner.

--

Scarlet jatkaa tarinaa, joka alkoi Cinderissä, esitellen tällä kertaa uuden päähenkilön Cinderin rinnalle. Scarlet asuu ranskalaisessa pikkukylässä, hänellä on leiskuvanpunaiset hiukset ja huppari, ja hänen isoäitinsä on mystisesti kadonnut. Scarlet on saanut inspiraationsa sadusta Punahilkka. Hän lähtee selvittämään isoäitinsä kohtaloa Wolfin avulla, eikä tiedä voiko hän luottaa tähän salaperäiseen muukalaiseen alkuunkaan. Kirjan aikana selviää, että Scarletilla on myös yhteyksiä Cinderiin. Cinder taasen onnistuu pakenemaan vankilasta toisen vangin, Thornen avulla, ja lähtevät yhdessä etsimään, ketäpä muuta, kuin Scarletin isoäitiä.

Meyerillä on arvostamani lahjakkuus luoda hyviä hahmoja. Tässä osassa esitellyt uudet hahmot - Scarlet, Wolf, Thorne - ovat kaikki omalla tavallaan kiehtovia ja pidettäviä. Scarletiin ihastuin jo ensisivuilla, samoin Wolfiin, ja heidän väliseen kemiaansa. Heidän suhteensa eteni ehkä nopeasti, mutta heidän välinen vetonsa vetosi minuunkin. Thorne oli alussa varsin ärsyttävä, mutta kasvoi kyllä kiinni ja josta alkoi pitämään. Hän on hahmo, jolla on varaa kehittyä. 

Rakastin ranskalaista miljöötä, se oli onnistunut yhtä hyvin kuin Cinderin New Beijing ja uhkui omanlaistaan salaperäisyyttä. Kirjassa oltiin jatkuvasti liikkeellä, mikä teki siitä nopeatempoisen, muttei välttämättä nopeuttanut lukemista, ja etenin tämän kirjan kanssa hieman enemmän takellellen kuin edellisen kohdalla. Pidin kuitenkin siitä kokonaisuutena, ja varsinkin taas lopusta. Kirjaa tahdittivat prinssi Kain näkökulmasta kuvatut luvut, ja olikin hyvä ettei kirjailija ollut unohtanut häntä, tai jättänyt vain taka-alalle. 

Nautin muuten myös suuresti Meyerin tekstistä ja kuvailusta. Olen huomannut hänen olevan parhaimmillaan nimenomaan hieman arkisempia asioita kuvailleessan. Lisäksi pidän tässä kirjassa siitä, että yhteiskunta ei ole liian futuristinen, vaikka teknologia onkin varsin edistynyttä. Siinä on vielä jotain maanläheisyyttä ja samaistuttavaa ihan meille nykyihmisille. 

Nopeus oli kirjan ongelma omalla kohdallani, varsinkin kun sitä vielä korostettiin Scarletin ihmettelyllä. Alun rauhallisuuden jälkeen kirjassa alkoi tapahtumavyöry. Olen aina pitänyt rauhallisemmin etenevistä teoksista, joten tässä on vain makuasiasta kyse. Huolimatta tapahtumien vauhdista, Scarlet ja Cinder kohtaavat vasta aivan kirjan lopussa. Pidin siitä miten heidän kohtaamisensa oli kuvattu kaiken tapahtuman keskellä. Pidän yleensäkin siitä kuinka lukijalle tutut, toisille vieraat hahmot kohtaavat. Cinderin päätös lopussa sai odottamaan seuraavaa kirjaa innolla.

Scarletissa on monia kirjasarjojen toisille osille tyypillisiä piirteitä, mutta siitä huolimatta se oli onnistunut, vaikka joitain kohtia ei lukenut yhtä suurella innolla kuin toisia. Esimerkiksi minua kiinnosti paljon enemmän Scarletin luvut, kuin Cinderin, vaikka loppupuolella Cinderkin alkoi kiinnostaa yhä enemmän. Hyvät ja huonommat kohdat kirjassa kuitenkin tasapainottivat sitä, ja tarina sai uusia ulottuvuuksia, vaikka juonellisesti se ei ollut yhtä kiehtova kuin Cinder. Punahilkka-sadun hyödyntäminen oli vähäisempää kuin Tuhkimon Cinderissä, mutta pidin silti kirjailijan tekemistä ratkaisuista. Uskon seuraavan osan kohoavan taas korkeammalle.

--

"Wolf," she whispered to herself as the water began to percolate. She let the word linger, feeling it on her lips. To some, a wild beast, a predator, a nuisance. To others, a shy animal who was too often misunderstood by humanity.

s. 113

--

Kirjan nimi: Scarlet

Kirjoittaja: Marissa Meyer

Julkaisuvuosi: 2013

Kustantaja: Square Fish

Sivumäärä: 452

Luettu loppuun: 14.3.2016

Mistä kirja: Laina kaverilta (Himekamin kirjoja) Kiitos jälleen!

Arvosana: ✩✩✩✩

Cinder

Takakansi:

Even in the future, the story begins with Once Upon a Time...

Humans and androids crowd the raucous streets of New Beijing. A deadly plague ravages the population. From space, a ruthless lunar people watch, waiting to make their move. No one knows that Earth's fate hinges on one girl...

Sixteen-year-old Cinder, a gifted mechanic, is a cyborg. She's a second-class citizen with a mysterious past and is reviled by her stepmother. But when her life becomes intertwined with the handsome Prince Kai's, she suddenly finds herself at the center of an intergalactic struggle, and a forbidden attraction. Caught between duty and freedom, loyalty and betrayal, she must uncover secrets about her past in order to protect her world's future. Because there is something unusual about Cinder, something that others would kill for.

--

Sivulla 27 myönsin olevani koukussa. Kirjassa oli äärimmäisen kiehtova maailma, kuin dystopian ja Star Warsin sekoitusta. Lisäksi ihastuin täysin tähän versioon Tuhkimosta - mekaanikko ja kyborgi (joita yhteiskunta halveksii), aivan loistava ajatus. Cinder oli muutenkin päähenkilöksi otteessapitävä ja miellyttävä. Vaikka hänessä olikin lukuisia tyypillisiä ya-sankarittaren piirteitä, oli hänestä silti mukava lukea. Lisäksi mielestäni tätä kirjaa tasapainotti hyvin muutama näkökulmanvaihdos. Se antoi Cinderille tilaa hengittää.

Science fiction on genre, joka toimii aina paremmin elokuvissa. Scifikirjojen lukeminen tarvitsee tietynlaista ajattelua, ellei kyseessä sitten ole tusinadystopia. Fantasia sen sijaan tasapainona herää eloon kirjan sivuilla, mutta epäonnistuu usein valkokankaalla. Cinder on onnistunut scifikirja. Se on dystopia, mutta siihen sekoitettu omat mausteensa. Kyborgeista ja androideista lukisin mielellään enemmän muissakin teoksissa.

Maailmaa ovat ravisuttaneet jo kolmas ja neljäskin maailmansota. Kuussa asuva siirtokunta erityisine kykyineen on alati uhkaava. Lisäksi planeetalla riehuu blue fever, kulkutauti, joka tappaa poikkeuksetta ja nopeasti. Siihen ei ole parannusta. Kaiken tämän keskellä on Cinder, joka eräänä päivänä kohtaa valtakuntansa prinssin, jolla on tälle tärkeä tehtävä. Tästä alkaa tapahtumavyyhti.

Kirjaa oli jouheva lukea. Tapahtumat etenevät tasaiseen tahtiin, eikä niistä tule puutetta tai ähkyä. Vaikka hahmoihin Cinderiä lukuunottamatta olisin kaivannut lisää syvyyttä, oli hahmokaarti silti kiehtova. Tuhkimo-satu oli kudottu hienosti taustalle, siitä oli otettu kaikki oleellinen, mutta muuteltu siten ettei kirja ollut ennalta-arvattava. Omalla tavallaan kirjan versio sadusta on hykerryttävä - Cinder ei jätä jälkeensä lasikenkään, vaan metallijalan. Pidin myös prinssi Kain ja Cinderin suhteesta, joka eteni rauhalliseen ja realistiseen tahtiin. Pientä romanssinpoikasta, mutta ei vielä mitään suuria rakkaudenjulistuksia. Lisäksi heidän dynamiikkansa toimi hyvin myös ystävinä. Kain mielenkiinto Cinderia kohtaan oli suloista.

Jossain vaiheessa Cinderin uniikkius alkoi hieman ärsyttämään - hän ei ole pelkästään orpo kyborgi, häneen liittyi myös muita salaisuuksia joita hän ei itsekään tiennyt. Tavallaan olin tyytyväinen lopun paljastukseen ja olin sen alitajunnassani jo arvannutkin, mutta olisin oikeastaan halunnut Cinderin pysyvän vain (epä)tavallisena mekaanikkona. Toisaalta juuri Cinderin kaltaisista hahmoista pidän. Hänestä tuli hieman mieleen A Song of Ice and Firen Jon Snow - ei luonteensa, vaan tietynlaisen asetelman vuoksi. Kirjan loppuun olin tyytäväinen. Usein lopetukset kirjoissa tökkivät, mutta tämä oltiin viety loppuun maltilla.

Kirjasarja ilmeisesti jatkaa satuteemoin. Ihanaa, että tähän sekotetaan muitakin satuja. Seuravassa osassa lähdetään Punahilkan matkaan, mutta kuullaan myös lisää Cinderistä. Tästä kirjasta bongasin ainakin myös Tähkäpään, ja lunarien kuningatar Levana on ilmiselvä Lumikin äitipuoli. Seuraava osan aloitankin heti tähän perään.

--

When Kai fell silent, she risked a glance at him. He was staring at her hands. Cinder snapped them up against her chest, checking the gloves, but they were fine.

"Do you ever take those off?" he asked.

"No."

Kai tilted his head, peering at her as if he could see right through to the metal plate in her head. The intensity of his gaze didn't mellow. "I think you should go to the ball with me."

s. 223-224

--

Kirjan nimi: Cinder

Kirjoittaja: Marissa Meyer

Julkaisuvuosi: 2012

Kustantaja: Square Fish

Sivumäärä: 387

Luettu loppuun: 9.3.2016

Mistä kirja: Laina kaverilta (Himekamin kirjoja) Kiitokset!

Arvosana: ✩✩✩✩½

Vettä elefanteille

Takakansi:

Yhdeksänkymmenvuotias Jacob Jankowski inhoaa omaa raihanaisuuttaan ja elämäänsä vanhainkodissa. Päivät lipuvat ohitse, kunnes lähistölle saapuu kiertävä sirkus. Menneisyyden muistot valtaavat Jacobin mielen...

Jacob on nuori eläinlääketieteen opiskelija, kun hänen vanhempansa kuolevat tapaturmaisesti. 1930-luvun Amerikassa on suuri lama. Sattumalta Jacob päätyy kiertävän sirkusseurueen junaan. Siitä alkaa hänen uusi elämänsä, johon kuuluu loistetta ja tuskaa, rakkautta ja intohimoa. Sirkus on lumoava mutta armottoman hierarkkinen paikka, johon ei ole helppo sopeutua. Pikkuhiljaa Jacob kotiutuu ja rakastuu sirkuksen tähtiesiintyjään Marlenaan. Kaunis Marlena on kuitenkin naimisissa äkkipikaisen eläintenkesyttäjän Augustin kanssa. Vähitellen kolmikon välille syntyy vahva side, kun he yrittävät saada sirkuksen uuden vetonaulan, temppuilevan Rosie-norsun esiintymään.

--

Kansiliepeet täynnä ylistyksiä. Kirjan hehkutettiin nostaneen valtavan innostuksen Yhdysvalloissa. Minulle tämä oli kuitenkin ihan perus viihdekirja, ja miljöön kuvausta lukuunottamatta ei mitenkään erityinen. Juoni oli hieman niin ja näin, ja tuntui että kirjassa pohjustettiin jatkuvasti jotain suurta, mutta loppu olikin sitten melko lattea. Olenko ainoa, joka jäi ihmettelemään kirjan nimeä? Oletin, että ilmauksella 'vettä elefanteille' olisi ollut jokin monisyisempi merkitys, ainakin sain alussa sellaisen käsityksen. Menikö jotain ohi?

Kirja painottelee nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Pääjuoni kulkee kuitenkin menneessä, jonka tapahtumat tuntuvat Jacobin flashbackilta. Välillä palataan yhdeksi luvuksi kerrallaan seuraavaan Jacobin elämää vanhainkodissa. Tarinat tuntuvat kauhean erillisiltä, ja mielestäni Jacobin nykyaikaan ei olisi ehkä tarvinnut palata kesken varsinaisen tarina, sillä se teki kirjasta katkonaisen.

Parhaimmillaan kirja on kuvatessaan sirkuselämää. Juuri Gruenin luoma eloisa miljöö pitää lukijan otteessaan ja värittää tarinaa. Sirkus on kuvattu uskottavasti, siitä iso plussa kirjailijalle! Kaiken voi nähdä elävästi sielunsa silmin, haistaa, maistaa ja kuulla. Sirkukseen pureutuminen on kiinnostavaa, varsinkin kun kerrotaan ajasta jolloin sirkukseen karkaaminen oli varteenotettava vaihtoehto, ja voimakas hierarkia vallitsi hieman joka paikassa, myös sirkuksessa. Sirkusta ei ole ollenkaan romantisoitu, vaan raakojakin puolia esitellään, muun muassa ylimääräisiä työmiehiä heitellään junasta ja eläinten kohtelu on julmaa.

Kirjan hahmot jäävät kuitenkin valitettavan ohuiksi. Jacobin naiivius ärsyttää, Marlenassa ei tunnu olevan mitään puolia ja August sekä tirehtööri Al-setä jäävät ärsyttäviksi stereotypioiksi. Juoneltaan kirja on hieman hukassa, ja varsinaisen tarinan 'loppunäytöstä' vilautetaan jo kirjan alussa, joten siitäkin menee kaikki jännitys. Lisäksi loppu on kauhean äkkinäinen. Nykypäivän lopusta sen sijaan pidin, vaikka se olikin epärealistinen.

Mihin sitten perustuvat kaikki ylistykset ja kehut? Ymmärrän sirkuksen maagisuuden ja koukuttavan kirjoitustavan kun asiat alkavat pikkuhiljaa kiertyä auki. Silti, tarina olisi kaivannut paremmin rakennetut hahmot ja hieman lisää kutkuttavuutta juoneen. Sirkuksen maailmaan sukeltaminen oli kuitenkin minulle tervetullutta ja viihdyin ihan kiitettävästi tämän kirjan parissa juurikin sen takia. Jos ei lähde mitään kamalan syvällistä, kiehtovaa tai nerokasta hakemaan, tämä kirja on ihan hyvä luettava.

--

August heilauttaa kättään junaan päin. "Kuule, oletko tosiaan sitä mieltä että tämä on maailman loistavin sirkus?"

Minä en vastaa.

"No?" hän sanoo ja nojaa minuun olkapäällään.

"En tiedä."

"Ei sinne päinkään. Tuskin edes viidennellä sijalla. Meille mahtuu ehkä kolmannes siitä mitä Ringlingille. Tiedät jo ettei Marlena ole romanialainen prinsessa. Entäs Lucinda? Ei lähellekään 440 kiloa. Korkeintaa kaksisataa. Ja kuvitteletko tosiaan että Frank Otton tatuoinnit ovat kiukkuisten borneolaisten pääkallonmetsästäjien työtä? Ei helvetissä. Hän on entinen teltanankkurien hakkaaja pikaosastosta. Häneltä meni musteen kanssa tuhraamiseen yhdeksän vuotta. Ja tiedätkö mitä Al-setä teki, kun virtahepo kuoli? Hän vaihtoi veden tilalle formaliinia ja piti sitä edelleen näytteillä. Meillä oli kaksi viikkoa matkassa säilötty virtahepo. Kaikki on silmänlumetta, Jacob, ja saa ollakin. Sitähän ihmiset meiltä odottavat. Sitä he haluavat."

s. 122

--

Kirjan nimi: Vettä elefanteille (alkuperäinen Water for Elephants)

Kirjoittaja: Sara Gruen (kääntäjä Anna-Maija Viitanen)

Julkaisuvuosi: 2006

Kustantaja: Bazar

Sivumäärä: 363

Luettu loppuun: 6.3.2016

Mistä kirja: Riihimäen kaupunginkirjasto 

Arvosana: ✩✩✩

Lemmikkikaupan tytöt

Takakansi:

Viimeinen havainto Jasmin Martinista tehtiin joulukuun ensimmäisellä viikolla. Hänen näköisensä teinityttö nähtiin kioskilla keski-ikäisen miehen seurassa, sylissään pörröinen chinchillakani. Kun Jasminin ystävä Linda löytyy, etsinnät saavat uuden käänteen.

Äiti ei osaa menettää toivoaan. Jasmin Karkulainen, Jasmin Tuhlaajatyttö. Ole mikä olet, mutta palaa kotiin, pyytää Sara Martin lehti- ja televisiohaastatteluissa.

Mutta Riikinkukon vuosi on halun ja houkutuksen vuosi. Betonitehtaan varjossa kasvanut Lido on keksinyt kukoistavan bisneksen, Lemmikkikaupan, jossa kaikki on mahdollista ja myytävänä. Tarvitaan vain lisää nuoria tyttöjä ja maksavia asiakkaita - sellaisia kuin Kastaja.

--

Hirveästä aiheesta - lapsiprostituutiosta - huolimatta Lemmikkikaupan tytöt on otteessaan pitävä kirja. Se on kirjoitettu niin, että sivuja vaan ei voi olla kääntämättä, pohtien samalla mitä on tapahtunut ja mitä vielä tulee tapahtumaan. Kirja raottaa tapaukseen monta näkökulmaa - äidin, Lemmikkikaupan työntekijän, Jasminin - ja jokainen tarjoaa tarinaan oman puolensa.

Jasminin tapaus on kuin suoraan tosimaailmasta, ja se tässä kirjassa onkin hirvittävää. Kuinka monen tytön kohtalo on sama kuin Jasminin ja Lindan? Kuinka moni katoamistapaus on linkitettävissä prostituution, ihmiskauppaan? Kirja vangitsee osuvasti äidin ahdingon kuin likaiset bisnekset. Ainoa, joka jää mietityttämään, on hahmo Kastaja, joka vie Jasminin mukanaan. Mitä kirjailija on halunnut tällä hahmolla viestiä? Mitä Kastaja oikein tavoitteli?

Kirja ei etene kronologisesti. Se ei seuraa tapahtumia järjestyksessä, vaan tarjoaa osia sieltä täältä. On katkelmia äidin kirjoittamasta kirjasta, Lemmikkikaupassa työskentelevän Randin kirjeitä perheelleen, on Jasminin pohdintaa ennen Lemmikkikauppaa, Lemmikkikaupasta sekä jälkeen kaiken, Kastajan yksityisenä orjana. Jasminin kohtalo tuntuu luuytimissä saakka. Lisäksi siihen koskaan saada varsinaista päätöstä, sillä kirja loppuu aivan yllättäen, kuin kirjailija olisi yhtäkkiä päättänyt, että nyt riittää. Loppuun on lisätty vielä irrallista infoa prostituutiosta, jonka tarkoitusta en ihan ymmärtänyt, tai ymmärsin, mutta miksi juuri nämä tiedot, jotka eivät oikeastaan tukeneet tarinaa ollenkaan?

En pitänyt kirjaa juonellisena tarinana, ennemminkin se oli katsaus rumaan totuuteen, siihen mitä katoamistapausten takana voi todellisuudessa olla. Kertomus yhdestä tapauksesta. Universaaleista nimistä ja kaupungin anonymiteetistä (kaupunkiin viitataan vain kirjaimella O) huolimatta tapahtumat sijoittuvat selvästi Suomeen. Voiko kotisuomessa tapahtua tällaista? Minulla on uutisia: Suomessa voi tapahtua ihan mitä vaan mitä muuallakin. Se, että maa on pieni, kotoisia, näennäisesti turvallinen, ei sulje pois mitään. Kirja on parhaimmillaan kuvaus omaisten ahdingosta, jälkeenjääneistä kysymyksistä, paniikista, epätoivosta. Miksi juuri minulle kävi näin? Mitä tapahtui? Mitä minulta jäi huomaamatta? Myös Jasminin ajautuminen Lemmikkikauppaan on surullista luettavaa, ja osoittaa, kuinka helposti nuoret tytöt voi johtaa harhaan tyhjin lupauksin. Nuoret teinitytöt eivät näe missä raja kulkee, ja juuri siksi heitä on valitettavan helppo hyväksikäyttää.

Tässä on taas teos, joka osoittaa kuinka paljon voimaa kirjailijat kantavat käsissään. Juuri he voivat nostaa pöydälle arkoja asioita, fiktiivisin keinoin, haastaa lukijat miettimään kuinka paljon totuutta tähänkin kirjaan on huomaamatta päätynyt. Ihmiset tuntevat vetovoimaa hirvittäviä, likaisia, rumia, kiellettyjä asioita kohtaan, ja Lemmikkikaupan tytöt tarjoaa juuri sitä. Se tarjoaa kauhisteltavaa, päiviteltävää, kuvotusta, epäuskoa, heittää ne ihmisten kasvoille, mutta kirjan luettua ihmiset voivat huokaista helpotuksesta. Se on vain fiktiota. Mutta onko se? Inhottavia asioita käsittelevästä kirjasta on vaikea myöntää pitävänsä, mutta juuri asioiden käsittely tekee kirjasta hyvän.

Lemmikkikaupan tytöt on voimakas ja koukuttava kirja, lähes nappisuoritus, sekä lukemisen arvoinen. Kirjassa on ongelmansa, jotkin asiat olisivat voineet olla selkeämpiä, tietyt lähestymistavat eivät olleet mieleeni sekä tietysti lopetus liian äkkinäinen. Kirjan viesti on kuitenkin niin voimakas, että ei ole ihme, että tämä on noussut yhdeksi Snellmanin tunnetuimmista teoksista. Täytyy lukea Snellmanilta jotain muuta, minulla on sellainen käsitys, että Snellman kirjoittaa aika usein juuri rohkeista aiheista ja tabuista.

--

Joku neljätoistavuotias tyttö tulee kauppaan paijailemaan marsuja ja gerbiilejä ja parin kuukauden kuluttua hän tekee täyttä päätä takahuonehommia ja kahden kuukauden kuluttua kiertää Sleep Assault Young Pets -nettisivustoilla, hänellä on päässään punainen kiharainen peruukki ja hänen nimensä on Poppy tai Rosy tai Candy Toy.

s. 195

--

Kirjan nimi: Lemmikkikaupan tytöt

Kirjoittaja: Anja Snellman

Julkaisuvuosi: 2007

Kustantaja: Otava

Sivumäärä: 315

Luettu loppuun: 3.3.2016

Mistä kirja: Riihimäen kaupunginkirjasto 

Arvosana: ✩✩✩½

Eedenistä itään

Takakansi:

"Tyttö makasi kuistin portailla pikemmnkin kuolleena kuin elävänä, kasvot mustelmille hakattuina, vaaleat hiukset veren tahraamina. Siitä Traskin veljekset Charles ja Adam löysivät hänet ja ottivat hoiviinsa."

Tästä alkavat vyöryä Steinbeckin suurromaanin tapahtumat, jotka seuraavat kahden suvun vaiheita hedelmällisessä Kalifornian laaksossa. Salaperäisellä tavalla loukkaantuneen Cathyn mukana Traskin perheeseen astuu hillitön pahuus, ihmisen perisynti mustimmillaan. 

Teoksen dramaattisen aiheena onkin hyvän ja pahan taistelu ihmissydämessä: Kathyn ja Adam Traskin kaksospojista Aaron perii isänsä lempeyden, kun taas Calin raskaana verenperintönä on äidin epäinhimillinen pahuus. 

Näiden vastavoimien taistelua, sen jännittäviä ja pelottavia vaiheita Steinbeck kuvaa mestarillisella kertojantaidollaan, ihmisluonnetta syvältä valottaen.

--

Luin pitkästä aikaa klassikon. Eedenistä itään oli kiinnostanut jo jonkin aikaan, lähinnä sen pituuden vihjaaman eeppisyyden takia. Takakannessa kirjaan viitataankin sanalla 'suurromaani', ja pitkä sukupolvien halki kulkeva tarina se olikin.

Kuten takakansitekstissä kerrotaan, kirja keskittyy kahteen sukuun, Traskiin ja Hamiltoniin, tosin Traskit ovat tässä isommassa osassa, ja Hamiltonit eräänlainen sivujuoni, ikäänkuin tukena. Kirja kattaa tapahtumat lukuisien vuosikymmenien ajan, itseasiassa koko Adam Traskin elämän. Silti, se ei jurnuta hiljaa eteenpäin, vaan vuodet etenevät varsin joutuisasti eikä turhia jaaritella, vaikka kirja onkin pitkä 680 sivun mitassaan. Steinbeck kertoo monesta hahmosta, mutta näkökulmana itseasiassa hän itse. Steinbeck nimittäin perusti Hamiltonin perheen oman isoisänsä perheeseen ja hän itse myös esiintyy nopeasti romaanissa. 

Kirja oli paljon vähemmän täyteläinen kuin olin odottanut. Olin ajatellut pääseväni mukaan koukuttavaan tarinaan herkullisista hahmoista, mutta loppujen lopuksi teos tuntui varsin kuivalta. Siinä ei ollut tiettyä lämpöä jota olin lähtenyt hakemaan, ja alku oli ehkä hieman kankea Adamin seilatessa edestakaisin. Hahmot olivat kuitenkin mielenkiintoisia, paitsi Cathy (myöhemmin Kate), hän oli suorastaan iljettävä. En mielly läpeensä pahoihin hahmoihin, ja Cathy oli juuri sellainen. Vaikka hän kokikin elämässään väärää, hänen puolelleen oli hyvin vaikea asettua. Suorastaan häikäilemätön! Ja näin sivuhuomautuksena, mietin koko kirjan ajan ketä kannen James Dean näyttelee elokuvaversiossa. Ajattelin hänet koko ajan Adamina, mutta hän olikin Adamin poika Cal.

Kirjan teemaksi mainittu hyvän ja pahan kamppailu ihmisessä kiteytyikin parhaiten juuri Caliin, joka teki pahoja tekoja haluten silti olla hyvä. Cal oli ehkä hahmoista juuri mielenkiintoisin. Aaron tuntui jäävän etäiseksi, Adam hieman latteaksi, Sam Hamilton kuoli liian aikaisin pois. Adamin veli Charles oli myös kiehtova hahmo, hänessä oli paljon samaa kuin Calissa. Jäin miettimään, olivatko lapset tosiaan Adamin, vai sittenkin Charlesin niin kuin vihjattiin. Juuri Cathy olisi pystynyt sellaiseen huiputukseen.

Eedenistä itään jos nimenä viittaa Raamattuun, ja sekä Adam ja Charles, että Aaron ja Cal(eb) viittaavat Kainiin (Cain) ja Abeliin, jo nimiensä puolesta, sekä tietysti tarinan, sillä molempien veljeksien elämät ovat suoraan kaikua Kainiin ja Abeliin. Hahmot käyvät kirjassa jopa keskustelua Raamatun tunnetusta veljesparista. Raamatun inspiroimat teokset ovat aina mielenkiintoisia, varsinkin jos inspiraationa on ollut enemminkin henkilöt ja tapahtumat kuin itse uskonto.

Pidinkin teoksessa juuri eniten symboliikasta, vertauksista, kaiuista... siis kaikista hienouksista, vaikka itse tarina ei iskenyt sydämeen. Sen hahmot kuitenkin jäivät elämään, jopa hirveä Cathy. Kirjassa viehätti myös eräänlainen katkeransuloisuus. Teksti oli myös jännää, sillä varsinkin puherepliikit olivat erikoisia, vanhahtavia, sellaisia mitkä näyttäisivät modernissa tekstissä omituisilta, vaikka olen lukenut vanhempia kirjoja joissa on huomattavan... modernimpaa puhetta. Ehkä kyseessä on tyyliseikka.

--

Hän vilkuili kirkkain silmin Caliin odottaen näkevänsä Calin järkyttyvän ja huolestuvan.

Calin ääni oli tyytyväinen.

- Lähden tieheni, hän sanoi. - Nyt lähden. Totta se on. Lee ei valehdellut.

- Mitä Lee sanoi?

Cal vastasi:

- Pelkäsin jo, että minulla on teidän sielunne.

- Niin sinulla onkin, Kate väitti.

- Eipä olekaan. Omani minulla on. Minun ei tarvitse olla teidän kaltaisenne.

- Mistä sen tiedät? Kate tiukkasi.

- Tiedänpä vain. Sain oman itseni eheänä. Jos olen paha, minulla on oma pahuuteni.

s. 527

--

Kirjan nimi: Eedenistä itään (alkuperäinen East of Eden)

Kirjoittaja: John Steinbeck (kääntäjä Jouko Linturi)

Julkaisuvuosi: 1952

Kustantaja: Tammi

Sivumäärä: 680

Luettu loppuun: 29.2.2016

Mistä kirja: Riihimäen kaupunginkirjasto 

Arvosana: ✩✩✩