Vettä elefanteille

Takakansi:

Yhdeksänkymmenvuotias Jacob Jankowski inhoaa omaa raihanaisuuttaan ja elämäänsä vanhainkodissa. Päivät lipuvat ohitse, kunnes lähistölle saapuu kiertävä sirkus. Menneisyyden muistot valtaavat Jacobin mielen...

Jacob on nuori eläinlääketieteen opiskelija, kun hänen vanhempansa kuolevat tapaturmaisesti. 1930-luvun Amerikassa on suuri lama. Sattumalta Jacob päätyy kiertävän sirkusseurueen junaan. Siitä alkaa hänen uusi elämänsä, johon kuuluu loistetta ja tuskaa, rakkautta ja intohimoa. Sirkus on lumoava mutta armottoman hierarkkinen paikka, johon ei ole helppo sopeutua. Pikkuhiljaa Jacob kotiutuu ja rakastuu sirkuksen tähtiesiintyjään Marlenaan. Kaunis Marlena on kuitenkin naimisissa äkkipikaisen eläintenkesyttäjän Augustin kanssa. Vähitellen kolmikon välille syntyy vahva side, kun he yrittävät saada sirkuksen uuden vetonaulan, temppuilevan Rosie-norsun esiintymään.

--

Kansiliepeet täynnä ylistyksiä. Kirjan hehkutettiin nostaneen valtavan innostuksen Yhdysvalloissa. Minulle tämä oli kuitenkin ihan perus viihdekirja, ja miljöön kuvausta lukuunottamatta ei mitenkään erityinen. Juoni oli hieman niin ja näin, ja tuntui että kirjassa pohjustettiin jatkuvasti jotain suurta, mutta loppu olikin sitten melko lattea. Olenko ainoa, joka jäi ihmettelemään kirjan nimeä? Oletin, että ilmauksella 'vettä elefanteille' olisi ollut jokin monisyisempi merkitys, ainakin sain alussa sellaisen käsityksen. Menikö jotain ohi?

Kirja painottelee nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Pääjuoni kulkee kuitenkin menneessä, jonka tapahtumat tuntuvat Jacobin flashbackilta. Välillä palataan yhdeksi luvuksi kerrallaan seuraavaan Jacobin elämää vanhainkodissa. Tarinat tuntuvat kauhean erillisiltä, ja mielestäni Jacobin nykyaikaan ei olisi ehkä tarvinnut palata kesken varsinaisen tarina, sillä se teki kirjasta katkonaisen.

Parhaimmillaan kirja on kuvatessaan sirkuselämää. Juuri Gruenin luoma eloisa miljöö pitää lukijan otteessaan ja värittää tarinaa. Sirkus on kuvattu uskottavasti, siitä iso plussa kirjailijalle! Kaiken voi nähdä elävästi sielunsa silmin, haistaa, maistaa ja kuulla. Sirkukseen pureutuminen on kiinnostavaa, varsinkin kun kerrotaan ajasta jolloin sirkukseen karkaaminen oli varteenotettava vaihtoehto, ja voimakas hierarkia vallitsi hieman joka paikassa, myös sirkuksessa. Sirkusta ei ole ollenkaan romantisoitu, vaan raakojakin puolia esitellään, muun muassa ylimääräisiä työmiehiä heitellään junasta ja eläinten kohtelu on julmaa.

Kirjan hahmot jäävät kuitenkin valitettavan ohuiksi. Jacobin naiivius ärsyttää, Marlenassa ei tunnu olevan mitään puolia ja August sekä tirehtööri Al-setä jäävät ärsyttäviksi stereotypioiksi. Juoneltaan kirja on hieman hukassa, ja varsinaisen tarinan 'loppunäytöstä' vilautetaan jo kirjan alussa, joten siitäkin menee kaikki jännitys. Lisäksi loppu on kauhean äkkinäinen. Nykypäivän lopusta sen sijaan pidin, vaikka se olikin epärealistinen.

Mihin sitten perustuvat kaikki ylistykset ja kehut? Ymmärrän sirkuksen maagisuuden ja koukuttavan kirjoitustavan kun asiat alkavat pikkuhiljaa kiertyä auki. Silti, tarina olisi kaivannut paremmin rakennetut hahmot ja hieman lisää kutkuttavuutta juoneen. Sirkuksen maailmaan sukeltaminen oli kuitenkin minulle tervetullutta ja viihdyin ihan kiitettävästi tämän kirjan parissa juurikin sen takia. Jos ei lähde mitään kamalan syvällistä, kiehtovaa tai nerokasta hakemaan, tämä kirja on ihan hyvä luettava.

--

August heilauttaa kättään junaan päin. "Kuule, oletko tosiaan sitä mieltä että tämä on maailman loistavin sirkus?"

Minä en vastaa.

"No?" hän sanoo ja nojaa minuun olkapäällään.

"En tiedä."

"Ei sinne päinkään. Tuskin edes viidennellä sijalla. Meille mahtuu ehkä kolmannes siitä mitä Ringlingille. Tiedät jo ettei Marlena ole romanialainen prinsessa. Entäs Lucinda? Ei lähellekään 440 kiloa. Korkeintaa kaksisataa. Ja kuvitteletko tosiaan että Frank Otton tatuoinnit ovat kiukkuisten borneolaisten pääkallonmetsästäjien työtä? Ei helvetissä. Hän on entinen teltanankkurien hakkaaja pikaosastosta. Häneltä meni musteen kanssa tuhraamiseen yhdeksän vuotta. Ja tiedätkö mitä Al-setä teki, kun virtahepo kuoli? Hän vaihtoi veden tilalle formaliinia ja piti sitä edelleen näytteillä. Meillä oli kaksi viikkoa matkassa säilötty virtahepo. Kaikki on silmänlumetta, Jacob, ja saa ollakin. Sitähän ihmiset meiltä odottavat. Sitä he haluavat."

s. 122

--

Kirjan nimi: Vettä elefanteille (alkuperäinen Water for Elephants)

Kirjoittaja: Sara Gruen (kääntäjä Anna-Maija Viitanen)

Julkaisuvuosi: 2006

Kustantaja: Bazar

Sivumäärä: 363

Luettu loppuun: 6.3.2016

Mistä kirja: Riihimäen kaupunginkirjasto 

Arvosana: ✩✩✩