Se

Takakansi:

Derry on pieni kaupunki Mainessa, paikka joka tuntuu yhtä tutulta kuin oma kotikaupunki. Mutta sen uumenissa asuu sanoinkuvaamaton paha, joka vainoaa lapsia, houkuttaa heitä klovninkujein, pelottavin hirvittävin painajaisin, raatelee ja tappaa. Jolle ei ole mitään muuta nimeä kuin SE.

Häviäjät on pieni derryläisjengi, seitsemän lasta joita isommat kiusaavat ja pelottelevat. Mutta koettelemukset nostattavat heidän sisunsa, ja yhteisvoimin he uskovat pystyvänsä voittamaan jopa SEN, josta heillä jokaisella on kauhistuttavia kokemuksia. Lopulta SE kääntyy pakosalle ja näyttää verisen taistelun jälkeen jättävän kaupungin rauhaan.

Kuluu 27 vuotta. Entiset Häviäjät näyttävät muuttuneen voittajiksi - menestys on ollut myötä, ehkei onni olekaan. Yhtenä yön he kaikki saavat puhelinsoiton - yksi heistä joka on jäänyt Derryyn kertoo uskomattomista onnettomuuksista ja väkivallanteoista joita siellä on alkanut tapahtua. Silloin he muistavat verivalan, jonka he vannoivat siltä varalta että SE taas näyttäytyisi. Nyt heidän on lunastettava se vala, lähdettävä tekemään lopullisesti selvää tuosta hirviöstä, itse pahan olennoitumasta.

--

Minulla on ollut pitkään viharakkaussuhde Stephen Kingin tuotantoon. Jokainen teos, jonka olen häneltä lukenut, on ollut kiehtova ja lukemisen arvoinen, mutta usein kirjan jatkaminen on vaatinut paljon tahdonvoimaa.

Se on vihdoinkin kirja, johon hurahti hetkessä, jota oikeasti halusi lukea ja josta nautti kaikin voimin. Se iski jonnekin syvälle. Se on hyvä kirja.

King osaa kirjoittaa arkisesta elämästä, ujuttaen sen joukkoon ovelasti jotain hyvin epänormaalia, saaden kuitenkin sen näyttämään uskottavalta. Kingin hahmot ja miljöön oppii tuntemaan pieniä ykstyiskohtia myöten, varsinkin tässä tapauksessa kun kirja on reilu tuhat sivua pitkä. Kirja keskittyy seitsemän henkilön, Häviäjien, ympärille, mutta kirjassa nähdään myös monen muun henkilön näkökulma. King käyttää teoksessaan kaikkitietävää kertojaa, johon kesti hetken tottua. Lisäksi kirjassa hypitään ajassa. Takaumissa on takaumia, ja monesta asiasta kerrotaan ohimennen, vihjaillaan, ennen kuin se varsinaisesti tapahtuu. Tällöin kaikki ei tule yllätyksenä, mutta se sopii kirjan tyyliin. Väliin on myös ujutettu välinäytöksiä, tarinoita jotka tukevat ja rakentavat varsinaista juonta.

Se on kauhutarina, mutta ennen sitä, se on tarina lapsuudesta. Se opettaa, että olemme tosiaan lapsia vain hetken ja aikuistuminen on välttämätöntä. Lapsuuteen ei voi koskaan palata, ja jossakin vaiheessa se haalistuu muistoissa, jättäen silti hyvin syvät jäljet ihmiseen. Vuorotellen lapsuudesta ja aikuisiästä lukiessa mieleen hiipii haikeuden tunne. Kunpa kaikki olisi kuten kesällä 1958! Aivan sama, vaikka Se terrorisoi kaupunkia, ja Häviäjät joutuivat tekemään asioita, joita lasten ei ikinä tulisi joutua tekemään. Mutta ainakin aikuisikä oli vasta edessäpäin. Ainakaa kaikki ei ollut vielä ohi. Kirjassa Se vaikutti eniten lapsiin. Kun jotain kummalista, Sen aiheuttamaa, tapahtui, aikuiset kääntyivät pois, kun eivät olisi huomannetkaan. Kuten Se itse totesi, lasten pelolla on helpompi ruokailla. Myös kontrasti lapsuuden ja aikuisuuden välillä oli kiehtova. Lapsuus ikään kuin kaikui aikuisissa hahmoissa, vaikka he olivatkin sen unohtaneet.

Toinen, mikä kirjassa ihastutti, oli Häviäjien välinen ystävyys. Jokainen hahmo toimi toisen kanssa, mutta parhaimmillaan he toimivat ryhmänä. Vaikka he erosivat toisistaan, Sen aiheuttamat kokemukset pitivät heitä yhdessä ja lujittivat heidän suhteitaan. Hahmoihin ja heidän ystävyyteensä ei voinut olla kiintymättä. Porukan kemia toimi loistavasti.

Lisäksi kuvitteellinen Derryn pikkukaupunki heräsi kirjan sivuilla eroon. King kertoi kaupungista valtavasti; sen maantieteestä, historiasta, rakennuksista, ihmisistä... Kaupunki voisi olla yhtä hyvin todellinen, sillä siitä tunnista helposti myös oman kotikaupungin piirteitä. Sen kauhu on jatkuvasti läsnä. Milloin vain, Se voi astua Häviäjien tielle ja yrittää hankkiutua heistä eroon. Se voi ottaa minkä muodon tahansa, näyttäytyä minä vain mitä kukin pelkää, mutta yleensä Se tunnetaan Pelle Penninvenyttäjän olomuodossa. (Tässä on kuva kirjaan perustuvasta 90-luvun minisarjasta.) Siitä tekee pelottavan juuri se seikka, että Se voi olla mitä vain.

Kirja teki ehdottamasti suuren vaikutuksen. Sen lopetettua mielen valtasi haikeus ja nostalgia. Sen luettua halusi palata lapsuuteen, vain hetkeksi, tai ehkä ikuisuudeksi. Se, että Se on paljon muutakin kuin pelkkä kauhua, kertoo että tämänkin genren voi ottaa tosissaan. Sain kirjasta paljon irti. Ehdottomasti toisen lukukerran arvoinen.

Kuinka ärsyttävän vaikeaa onkaan kirjoittaa kirjasta nimeltä Se!

--

Kauhua jatkui seuraavat kaksikymmentäkahdeksan vuotta, ellei peräti ikuisesti, ja minun tietääkseni ja ymmärtääkseni se alkoi sanomalehdestä taitetusta veneestä, joka purjehti sadeveden täyttämässä katuojassa.

Osa 1, s. 11

--

Tuli hiljaista ja Mike oivalsi yhtäkkiä kaksi asiaa: he halusivat sanoa jotain, kertoa hänelle jotain... eikä hän ollut aivan varma halusiko hän kuulla sitä. Ben oli poiminut käteensä kepin ja töhersi sillä maahan mitä sattui. Hänen kasvonsa olivat hiusten piilossa. Richie pureskeli jo muutenkin rosoisia sormenkynsiään. Vain Bill katseli suoraan Mikeen päin.

- Mikä on hätänä? kysyi Mike levottomasti.

Bill sanoi hyvin hitaasti: - M-m-me ollaan kerho. S-sää voit tulla kerhoon mukaan jos sä h-h-haluat, mutta s-s-sun täytyy säilyttää me-meidän sa-sa-salaisuudet.

- Esimes kerhotalo vai? kysyi Mike entistä levottomammin. - No tottakai --

- Meillä on toinenkin salaisuus, sanoi Richie eikä vieläkään katsonut Mikea. - Ja Iso-Bill on sanonu, että meillä on tänä kesänä tärkeämpääkin tekemistä kuin kaivaa maan alle kerhotalo.

- Ja se onkin totta, lisäsi Ben.

Yhtäkkiä kuului viheltävä henkäisy. Mike säpsähti. Eddie se vain oli. Hän oli laukaissut sumuttimensa. Hän katsoi Mikea anteeksipyydellen, kohautti olkapäitään ja nyökkäsi.

- No, sanoi Mike viimein, - kertokaa jo ihmeessä.

Bill katsoi toisia. - Va-vastustaako kukaan sitä, että se tulee meidän k-k-kerhoon?

Kukaan ei puhunut eikä nostanut kättään.

- K-kuka haluaa kertoa? kysyi Bill.

Seurasi taas pitkä hiljaisuus eikä Bill tällä kertaa rikkonut sitä. Viimein Beverly huokaisi ja katsoi Mikeen.

- Me tiedetään, kuka on tappanu kaikki lapset, hän sanoi. - Se ei oo ihminen.

He kertoivat hänelle yksitellen: jäällä kävelleestä pellestä, spitaalisesta kuistin alla, viemäristä roiskuneesta verestä ja sieltä kuuluneista äänistä, vesitorniin kuolleista pojista. Richie kertoi, mitä oli tapahtunut, kun hän ja Bill olivat menneet uudestaan Neibolt-kadulle, ja Bill puhui viimeisenä ja kertoi liikkuvasta kouluvalokuvasta ja kuvasta, johon hän oli työntänyt kätensä. Lopuksi hän selitti, että Se oli tappanut hänen veljensä Georgien ja että Häviäjien Kerho oli ottanut pyhäksi päämääräkseen tappaa hirvion... oli hirviö sitten mikä oli.

Osa 2, s. 77-78

--

Kirjan nimi: Se (alkuperäinen It)

Kirjoittaja: Stephen King (kääntäjä Ilkka ja Päivi Rekiaro)

Julkaisuvuosi: 1986

Kustantaja: Tammi

Sivumäärä: 635+498

Luettu loppuun: 12.1.2016

Mistä kirja: Riihimäen kaupunginkirjasto

Arvosana: ✩✩✩✩✩

A Storm of Swords

Takakansista:

Blood runs truer than oaths.

The Seven Kingdoms are divided by revolt and blood feud as winter approaches like an angry beast. in the northern wastes a horde of hungry, savage people steeped in the dark magic of the wilderness is poised to invade the Kingdom of the North where Robb Stark wears his new-forged crown. And Robb's defences are ranged against the South, the land of the cunning and cruel Lannisters, who have his young sisters in their power. Throughout  Westeros the war for the Iron Throne rages more fiercely than ever, but if the Wall is breached, no king will live to claim it.

--

Fear cuts deeper than swords.

The Starks are scattered. Robb Stark may be King in the North, but he must bend to the will of the old tyrant Walder Frey if he is to hold his crown. And while his youngest sister, Arya, has escaped the clutches of the depraved Cersei Lannister and her son, the capricious boy-king Joffrey, Sansa Stark remains their captive, trapped in marriage with Joffrey's deformed uncle, the embittered dwarf Tyrion. Meanwhile, across the ocean, Daenery Stormborn, the last heir of the Dragon king, delivers death to the slave-trading cities of Astapor and Yunkai as she approaches Westeros with vengeance in her heart


A Song of Ice and Fire (suom. Tulen ja jään laulu) on ainakin tämänhetkinen lempikirjasarjani. George R. R. Martin on luonut niin tarkan ja mielenkiintoisen maailman, että siihen lumoutuu. Olen lukenut nyt koko sarjan, mutta A Storm of Swords, sarjan kolmas osa oli jäänyt minulta aikaisemmin tänä vuonna kesken, joten aloitin sen nyt alusta ja luin loppuun. Kahteen osaan jaettu kirja tuntui kestävän ikuisuuden, mutta hyvällä tavalla. Mitä pidempi, sen parempi. Kirjaa kerrottiin kymmennen eri hahmon näkökulmasta (jos prologi- ja epiloginäkökulmia ei lasketa) ja jokaisella hahmolla on oma juonensa. Siis juonikaaria oli yhteensä kymmenen, ja seuraavissa osissa yhä enemmän. Juonet ja hahmot olivat kuitenkin kytköksissä toisiinsa.

Tulen ja jään laulua on ehkä vaikea lukea, jollei keskity ja ole aidon kiinnostunut kaikesta. Itse sarjaa aloittaessani ongelmani olikin vähäinen kiinnostus joihinkin tapahtumiin ja hahmoihin ja kärryiltä putosi nopeasti. Kirjat pitävät sisällään niin paljon salaisia teorioita ja pieniä huomautuksia ja maailmaan omaa historiaa, että lukukokemuksesta saa enemmän irti jos sarjaan perehtyy kunnolta. Itselleni innon sarjaan toi omilta osin TV-sarja Game of Thrones, joka kalpenee huomattavasti kirjojen rinnalla oikoteineen ja myöhemmillä kausilla huomattavan isoine muutoksineen.

A Storm of Swords on kirjana hajanaisempi kuin kaksi edellistä, A Game of Thrones sekä A Clash of Kings. Näkökulmahahmot ovat suurrimilta osin erossa toisistaan, eri puolilla maanosaa. Heitä kuitenkin yhdistää sota ja kuolema. Hahmoja sarjassa kuolee runsaasti, mutta ei ehkä niin liioitellusti kuin maine kertoo. Tai ehkä se riippuu siitä, millaisia kirjoja on aikaisemmin lukenut. Edes näkökulmahahmot eivät ole turvassa. A Storm of Swords on täynnä raivostuttaviakin juonenkäänteitä, jotka ovat samalla nerokkaita ja pitävä kiinnostuksen yllä. Rakastan sitä, että ei voi ennalta arvata mitä tulee tapahtumaan! Toisaalta, kiitos TV-sarjan ja oman urkkimiseni, tiesin kaikki tapahtumat etukäteen. Silti ne jännittivät. A Storm of Swords on paljon tapahtumarikkaampi kuin esimerkiksi A Clash of Kings, jossa saattoi olla kokonaisia kappaleita joissa ei oikeastaan tapahtunut yhtään mitään. Tällaisia saattoi olla ainakin A Storm of Swordsin alkupuolella mutta varsinkin kirjan toisessa osassa jokainen kappale oli toimintarikas.Viiimeiset kappaleet loppuivat cliffhangereihin.

Olen jo pitkään todennut, ettei minulla ole tässä sarjassa varsinaista lempihahmoa. On hahmoja joista pidän kovasti ja hahmoja joista en pidä lainkaan. Kiinnyn helposti jopa hahmoihin, joilla ei ole isoa roolia saatika paljon repliikkejä. Useimmiten saatan pitää hahmon tarjoamasta näkökulmasta ja juonesta enemmän kuin itse hahmosta. Pidin tässä kirjassa eniten Catelynin sekä Aryan näkökulmista, Aryan juonesta ja ainakin näkökulmana vähiten Davosista. Pidin myös siitä, että kirjassa saattaa kuulua satoja sivuja ennen kuin saamme lisää tietoa näkökulmahahmon kohtalosta. Se pitää jännityksen yllä. Tässä kirjassa ei mielestäni kenenkään hahmon näkökulma ollut turha, mutta kahdessa seuraavassa osassa on valitettavasti pari sellaista.

A Storm of Swords oli ehdottomasti erittäin hyvä kirja, vaikka mieltymykseni saattaa johtua siitä että olen aivan tämän sarjan lumoissa. Kirjasarjan lukeminen englanniksi on ollut paras päätökseni ikinä. Tekstissä on aluksi omat hankaluutensa, varsinkin kun Martin käyttää erikoisempia muotoja ja ihan omia sanoja osana maailmaa, mutta tekstiin totuttua hieman yksinkertaisempaa suomenkielistä tekstiä on ollut omituista lukea heti Tulen ja jään laulun jälkeen. Olen oppinut paljon sanastoa ja hieman monimutkaisemman englannin lukeminen on tuntunut sujuvan paremmin tämän jälkeen. A Storm of Swords ei tapahtumarikkaudestaan huolimatta päässyt suosikikseni tästä sarjasta. Ehkä sijoittaisin sen kolmanneksi. A Feast for Crowsin ja A Game of Thronesin jälkeen.

Game of Thrones, kausi 3, traileri. Kaudet 3 ja 4 kattavat A Storm of Swordsin tapahtumat.

Lothar bowed, kissed the queen's hand, and withdrew. By then a dozen others had gathered for a word. Robb spoke with them each, giving a thanks here, a smile there, as needed. Only when the ast of them was done did he turn back to Catelyn. "There is something we must speak of. Will you walk with me?"

"As you command, Your Grace."

"That wasn't a command, Mother."

"It will be my pleasure, then." Her son had treated her kindly enough since returning to Riverrun, yet he seldon sought her out. If he was more comfortable with his young queen, she could scarcely blame him. Jeyne makes him smile, and I have nothing to share with him but grief. He seemed to enjoy the company of his bride's brothers, as well; young Rollam his squire and Ser Raynald his standard-bearer. They are standing in the boots of those he's lost, Catelyn realized when she watched them together. Rollam has taken Bran's place, and Raynald is part Theon and part Jon Snow. Only with the Westerlings did she see Robb smile, or hear him laugh like the boy he was. To the others he was always the King in the North, head bowed beneath the weight of the crown even when his brows were bare.

Part 1: Steel and Snow, s. 479


--


The arrow made a soft hiss as it left his string. A moment later there was a grunt, and suddenly only two shadows were loping across the yard. They ran all faster, but Jon had already pulled a second arrow from his quiver. This time he hurried the shot too much, and missed. The wildlings were gone by the time he nocked again. He searched for another target, and found four, rushing around the empty shell of the Lord Commander's Keep. The moonlight glimmered off their spears and axes, and the gruesome devices on their round leathern shields; skulls and bones, serpents, bear claws, twisted demonic faces. Free folk, he knew. The Thenns carried shields of black boiled leather with bronze rims and bosses, but theirs were plain and unadorned. These were lighter wicker shields of raiders.

Jon pulled the goose feather back to his ear, aimed, and loosed the arrow, the nocked and drew and loosed again. The first shaft pierced the bearclaw shield, the second one a throat. The wildling screamed as he went down. He heard the deep thrum of Deaf Dick's crossbow to his left, and Satin's a moment later. "I got one!" the boy cried hoarsely. "I got one in the chest."

"Get another," Jon called.

He did not have to search for targets now; only choose them.

Part 2: Blood and Gold, s. 176


Kirja nimi: A Storm of Swords
Kirjoittaja: George R. R. Martin
Julkaisuvuosi: 2000
Kustantaja: Harper Voyager
Sivumäärä: 569 + 554

Luettu loppuun: 28.9.2015
Mistä kirja: Kirpputorilta ostettu (molemmat osat)

Arvosana: ✩✩✩✩✩