Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2½. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2½. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

This Savage Song



Takakansi:

Kate Harker and August Flynn are the heirs to a divided city, a grisly metropolis where the violence has begun to create real and deadly monsters. All Kate wants is to be as ruthless as her father, who lets the monsters roam free and makes the inhabitants pay for his protection. August just wants to be human, as good-hearted as his own father - but his curse is to be what the humans fear. The thin truce that keeps the Harker and Flynn families at peace is crumbling, and an assassination attempt forces Kate and August into a tenuous alliance. But how long will they survive in a city where no one is safe and monsters are real...

--

Hei vaan. Taas on kirja saatu luettua, ja tämän parissa olenkin ahertanut aivan liian pitkään. Olen raahannut kirjaa mukanani koko kesän, ja kirjan kaunis valkoinen kansi ei ole enää valkoinen, vaan harmaa... Mitä kirjojen pahoinpitelyä...

Suurin syy sille, miksi This Savage Song vei niin paljon aikaa on yksinkertainen: tämä kirja oli tylsä. Minua ihmetyttää, miten voin rakastaa V. E. Schwabin Viciousia täydestä sydämestäni, mutta A Darker Shade of Magic sekä nyt tämä This Savage Song eivät ole onnistuneet säväyttämään. Ehkä Schwabin YA-puoli ei vain iske minuun. Ajattelin vielä kokeilla The Archievedia, ehkä. Ja Viciousin jatko-osat ehdottomasti luen.

Yksi asia on kuitenkin päivänselvä: This Savage Songin jatko-osa, Our Dark Duet, saa jäädä lukematta. Kirjottaa Schwab osaa, sitä en kiellä, mutta jokin tässä ei nyt natsaa... En saanut kirjan punaisesta langasta mitenkään kiinni. Mielestäni kesti aivan liian kauan että kirjassa alkoi oikeastaan tapahtumaan mitään, yli puolen välin, ja sitten kun jotain alkoi tapahtumaan, en oikein saanut kiinni että mitä. Toisaalta voin syyttää myös sitä, että välillä pidin jopa kahden viikon taukoja kirjan lukemisessa...

Eikä siinä mitään, vaikka kirjassa ei periaatteessa mitään tapahtuisikaan. Mutta tässä nyt oli muutkin puitteet hieman vinossa. Hahmot ensinnäkin - olin todella välinpitämätön heistä. Kate varsinkin oli, no, naurettava, sillä hänen "kovismeininkiään" en osannut ottaa tosissaan. Ja Augustin ruikutusta oli välillä tuskaa lukea. Ja jos kumpikin päähenkilö ei kiinnosta, ei koko kirja pian kiinnosta.

Kirjan idea oli kiinnostava, mutta en tiedä oliko Schwab toteuttanut sen parhaalla mahdollisella tavalla. Muitakin kirjoja tulkiten Schwabilla on kauniin uniikki mielikuvitus, mutta toteutuspuoli ontuu (A Darker Shade of Magic). Tässäkin olisin kaivannut lisää pohjustusta, ja hahmoja olisi voinut rakentaa paremmin. Mutta valitettavasti mielenkiintoni tämän kirjan kohdalla ei ollut kovinkaan suuri.

--

"My father is a surgeon."

"Stop calling him that," she snapped, leveraging herself up to a sitting position with a hiss. "He's not your father. He's a human, and you're a monster working for him."

August went still.

"What? Nothing to say now? Oh that's right, you can't tell lies."

"Henry Flynn is my family," he snarled. "And I'm willing to bet he's been a better father than yours."

"Fuck off." Kate slumped back, breathing through gritted teeth. "Why would you even want to be human? We're fragile. We die."

s. 272

--

Kirjan nimi: This Savage Song
Kirjoittaja: V. E. Schwab
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: Titan Books
Sivumäärä: 407

Luettu loppuun: 13.9.2016
Mistä kirja: Adlibris


Arvosana: ✩✩½

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

The Screaming Staircase


Takakansi:

A sinister Problem has occurred in London: all nature of ghosts are appearing throughout the city, and they aren't exactly friendly. Only young people have the physic abilities required to see - and eradicate - these supernatural foes.

In The Screaming Staircase, the plucky and talented Lucy Carlyle teams up with Anthony Lockwood, the charismatic leader of Lockwood & Co., a psychic detection agency that handles the dangerous work. After an assignment leads to both a grisly discovery and a disastrous end, Lucy, Anthony, and their sarcastic colleague, George, are forced to take part in the perilous investigation of one of the most haunted houses in England. Will Lockwood & Co. survive the Hall's legendary Screaming Staircase and Red Room to see another day?

--

Takaisin täällä pitkästä aikaa. Sivupalkkia kenties seuranneet ovat pistäneet merkille, että tämän kirjan parissa on vietetty tovi jos toinenkin. Vaikka kirja on aika pieni, ja "vain" 381 sivun mittainen, vei tämä aivan hitosti aikaa. Ei purrut. Ei purrut sitten mitenkään.

Hieman taustaa: miksi päädyin lukemaan tämän kirjan? Törmäsin tähän sarjaan jossakin internetin syövereissä, ja joku sitä kehuikin. Koska kirjailijana oli Jonathan Stroud, joka on kirjoittanut Bartimeus-trilogia, joka on yksi suosikkisarjoistani, halusin ilman muuta lukea myös hänen muuta tuotantoaan, odottaen siltä paljon. Itse asiassa olin aikoinani Bartimeuksen päätökseen saatuani jäänyt odottamaan lisää Stroudilta, mutta vuosien varrella se oli jäänyt ja muu tuotanto tuli esiin vasta nyt. The Screaming Staircase lähti tilaukseen, ja saavuttuaan melkein heti lukuun.

Paitsi että en ihan saanut sitä mitä tilasin, ja kirja oli suuri pettymys. Siinä missä aikoinaan Samarkandin amuletti, Bartimeus-sarjan avausosa, oli vienyt täysin mukanaan, The Screaming Staircase oli kankeaa luettavaa jo alusta asti. Koska olen lukenut kirjaa pienissä pätkissä niin pitkän ajan, en oikeastaan muista mistä kaikki alkoikaan. Muistini kirjaa koskien muiltakin osin on hatara. Joskus tulee myös tällaisia lukukokemuksia.

Sanottavaa minulta silti löytyy. Kirjan idea on ihan kiva. Kunnon Ghostbusters meininkin, astetta synkemmällä sävyllä. Kummitukset ovat jees! Lontoo on ihana miljöö. Mutta vaikka ainekset ovat hyvät, kirja tuntui niin sieluttomalta. Tunnistin kyllä Bartimeuksesta tutun tyylin, varsinkin niin kutsuttujen antagonistien kohdalla, mutta siinä missä Bartimeus oli riemastuttava, tämä sen sijaan ei vain sytkähdättänyt. Tuntuu kurjalta tällä tavalla vain vertailla, mutta en oikeastaan tiedä miten muuten tämän tekstin tästä väsäisin.

Mitä tulee kirjan hahmoihin, sanon näin epäammattimaisesti - plääh. Päähenkilö Lucy oli ainakin niin lättänä, etten osaa edes kuvailla häntä. Anthony Lockwoodilla oli oma mysteerinen auransa, mutta tuskimpa hänestä saan sen enenpää tietää, varsinkin kun suunnitelmissa ei ole lukea seuraavia osia. Georgella oli hetkessä. Muut hahmot - keitä he olivat? En oikeastaan jaksanut kiinnittää huomiota. Lisäksi Lucy ja Lockwood olivat kamalan pikkuvanhoja. Sekin piirre on mahdollista kirjoittaa hyvin, mutta nyt hahmoista jäi vain outo käsitys että he olivat aikuisia varhaisteinien ruumiissa.

Tulin siihen lopputulokseen, että olin jälleen liian vanha tämän kirjan lukijaksi. Niin on käynyt useinkin kehuttujen fantasiasarjojen kohdalla. Tai sitten en vain jaksanut keskittyä tarpeeksi. Kuka tietää, ehkä kirja ei vain ollut minua varten. Olin vain lopulta tyytyväinen siitä, että sain sen ylipäätänsä luettua loppuun. Nyt kiinnostavimpien seikkailujen pariin.

--

All at once, like a switch had been flicked or a plug pulled, the terrible noise cut out. We were alone.

The sudden silence made me flinch. I sat against rough stone, head raised, mouth open, panting for breath. My own blood hammered in my ears. My chest rose and fell in jerks; each movement gave me pain. Though it was utterly black, I knew the others were sprawled beside me in the tightness of the passage. Their wheezes mirrored mine.

We'd collapsed in a single heap, one on top of each other. The air was cold and sour, but at least the overpowering smell of blood was gone.

s. 309

--

Kirjan nimi: The Screaming Staircase
Kirjoittaja: Jonathan Stroud
Julkaisuvuosi: 2013
Kustantaja: Disney Hyperion
Sivumäärä: 381

Luettu loppuun: 16.12.2016
Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩½



perjantai 10. kesäkuuta 2016

Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe



Takakansi:

Dante can swim. Ari can't. Dante is articulate and self-assured. Ari has a hard time with words and suffers from self-doubt. Dante gets lost in poetry and art. Ari gets lost in thoughts of his older brother who is in prison. Dante is fair skinned. Ari's features are much darker. It seems that a boy like Dante, with his open and unique perspective on life, would be the last person to break down the walls that Ari has built around himself.

But against all odds, when Ari and Dante meet, they develop a special bond that will teach them the most important truths of their lives, and help define the people they want to be. But there are big hurdles in their way, and only by believing in each other - and the power of their friendship - can Ari and Dante emerge stronger on the other side.

--

Tämä kirja eksyi nopeasti luettavien listaan ja tuli sitten tilattuakin yhden kirjatilauksen matkassa. Kirja on kasvutarina, ja kertoo enimmäkseen pojasta nimeltä Aristotle, eli Ari, ja hänen nuoren mielensä kamppailuista. Erityisen painon saa Arin ystävyyssuhde Danteen. Poikien merkittävä ystävyys alkoi uima-altaalla, jolloin Dante opetti Arin uimaan. (Luulin että tällä seikalla oli ollut isompikin merkitys tarinassa, mutta ei sittenkään.)

Kirja on varsin filosofinen, mikä ei yleensä ole minun heiniäni, eikä kyllä ollut tälläkään kertaa. Pidin kirjasta sen ensisivuilla, erityisesti Arin ja Danten nopeasta ystävystymisestä, mutta siihen se sitten jäikin. Arin hahmoon kirjan kertojana oli minun osaltani vaikea tykästyä, vaikka voinkin nähdä kuinka moni voi henkilöön samaistua. Tarina soljui eteenpäin juonettomana, mikä ei oikeastaan ole huono asia, jos muusta sisällöstä saa paljon irti. Minä kuitenkin sain vähemmän.

Teksti tuntui kamalan ohuelta. Kyllä, siitä sai irti oivia lainauksia ja pohdittavuus oli kohdallaan, mutta jotenkin kaikki tuntui… kelluvan. Teksti oli lihaa ilman luita, jos vertauksen voin näin kääntää. Hidaslukuiseksi en kirjaa voisi väittää sen kevytrakenteisen tekstin ja lyhyiden kappaleiden vuoksi. Kirja dialogi vaikutti epärealistiselta, vaikka oli siinäkin kiehtovuutensa. Lisäksi minulla oli koko ajan tunne, että kirjailija ei osannut päättää mihin Arin ”kamppailuista” hän keskittyisi. Suhde Danteen tunnuttiin työnnettävän eteen, mutta silti siinä säilyi kummallinen etäisyys… En ymmärtänyt Arin osalta kuuman ja kylmän esittämistä, ja kesken kirjan Dante vain sysättiin syrjään, tai ainakin tuntui siltä.

Kirjassa on myös LGBTA+ teemoja, mutta ei niin paljon kuin aikaisemmin ymmärsin, ja lähinnä Danten osalta. Kirja loppu oli kuitenkin kaunis, tosin omalla tavalla antiklimaattinen. Toisaalta kirja, joka ei panosta juoneen vaan muihin teemoihin ei ehkä tarvitsekaan kliimaksia, mutta toisaalta se olisi tuonut kirja sopivaan ”pakettiin”. Kliimaksia tai ei, loppu oli muussa tapauksessa hyvä.

Tällaisia kirjoja, jotka eivät vastaa odotuksia ja muodostavat pienen pettymyksen tulee aina silloin tällöinen vastaan eikä sille voi mitään. Huonommankin puoleinen lukukokemus on silti lukukokemus, ja olen sitä mieltä, että jokaisesta kirjasta voi oppia aina jotakin. Eikä se, että itse en kirjaan ihastunut tee siitä huonoa kirjaa. Kaikki riippuu näkökulmasta, ja Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe oli kirja josta ehdottomasti olisin voinut pitää. Mutta mitä tapahtui maailmankaikkeuden etsimiselle?


--


"I hate them," I said.

"Sam told me you know about Dante."

"There are worse things in the world than a boy who likes to kiss other boys."

"Yes, there are," she said. "Much worse."


s. 307


--

Kirjan nimi: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe
Kirjoittaja: Benjamin Alire Sáenz
Julkaisuvuosi: 2012
Kustantaja: Simon & Schuster
Sivumäärä: 359

Luettu loppuun: 8.6.2016
Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩½

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Lumoava kaaos


Takakansi:

Tämä kesä muuttaa sekä loihtijoiden että kuolevaisten maailman.

Juuri kun Ethan kuvitteli tottuneensa kummallisuuksiin, hän joutuu kohtaamaan mahdottoman. Gatlinin pikkukaupunki on kaaoksen kourissa: heinäsirkkaparvia, sietämättömiä helleaaltoja ja yliluonnollisia myrskyjä seuraa toisensa perään. Ihmiset alkavat odottaa maailmanloppua, eikä Lenan loihtijasuvun voimat ole enää haltijoidensa vallassa.

Niin pelottavaa kuin kaaos onkin, Ethan painii myös omien painajaistensa keskellä - painajaisten, jotka seuraavat häntä jo unen ulkopuolelle. Hän alkaa unohtaa asioita ja nimiä, jopa tärkeimpiä muistojaan, eikä ole ketään, jolta pyytää apua.

Loihtijatyttö Lenan ja kuolevaisen Ethanin rakkaudelle ei ole kirjoitettu onnellista loppua...

--

Tässäpä sitä ollaan kolmannen osan parissa. Lumoava kaaos jatkaa samaa tarinaa, samalla tyylillä. Voin heti alkuun sanoa, että pidin tästä kirjasta enemmän kuin edellisestä. Ehkä sen takia, että miljöö oli jälleen Gatlinin kaupunki ja Lena ja Ethan olivat yhdessä, eikä heidän välillään ollut turhaa draamaa.

Tämä sarja kuitenkin tuntuu niin lässähtäneeltä. Ontuvalta. Olen yrittänyt jo pitkään löytää sitä suurinta vikaa, mutta mitään ei tunnu löytyvän. Minulla on usein tämä ongelma, eikä siinä ole mitään vikaan jos jokin vain ei iske ilman suurempaa syytä. Jos edellisessä kirjassa hermostutti Lena, niin tässä kirjassa oli Ethanin vuoro. Inhoan sellaista 'hahmo ei ole oma itsensä' -juonikaarta, vaikka tosin Ethanin kohdalla se ei ollut nyt yhtä paha kuin Lenan edellisessä osassa.

Hahmojen kohdalla minulla alkoi olla ristiriitaisia tunteita. Hahmoissa on potentiaalia, ja pidän niistä monista, mutta jotenkin alkoi tuntua että kirjailijat menettivät heistä hallinnan, eivät osanneet enää kirjoittaa heitä yhtenäisesti ja kiinnostavasti. Eniten tämä näkyi Linkin ja Ridleyn kohdalla, sekä hieman myös Amman. Liv oli myös kirjoitettu aika haparoivasti, ja minua ärsytti Ethanin haikailu häntä kohtaan. Joitakin hahmoja tunnuttiin unohtaneen hetkeksi, ja heidät kaivettiin sitten esiin juuri kätevällä hetkellä. Minne Ridley hävisi? Kirjan parhaimmistoa oli tällä kertaa Lena, sekä hänen enonsa Macon.

Iso plussa täytyy antaa Sarafinen taustatarinasta, joka toteutettiin flashbackein. Ennen minua oli ärsyttänyt tässä sarjassa joidenkin hahmojen stereotyyppisyys ja yksiulotteisuus, erityisesti 'pahisten' kohdalla, mutta nyt Sarafinen hahmo kypsyi. Tykkäsin myös kirjan rauhallisesta etenemistavasta ja edelleekiin myös tunnelmasta. Näitä teoksia on kuitenkin tullut luettua nyt sen verran takellellen, että mietin vielä viimeisen osan lukemista.

Pidän tätä edelleenkin eriskummallisena sarjana sen piileskelevän suosion vuoksi. Huomasin myös, kuinka hankala näkökulmahahmo Ethan on. Ote hänestä tuntuu jatkuvasti lipsuvan, ja hänessä on paljon rasittavia piirteitä. Myös rakkaustarina tuntui kamalan nykivältä. Mutta pidän siitä, että tämän sarjan kohdalla tyttö on se 'mystinen ja yliluonnollinen' ja poika 'tavallinen kuolevainen'. 

Lumoava kaaos käväisi jo melkein kolmen tähden arvosanassa. Melkein, mutta ehkei sitten kuitenkaan.

--

Amma mutisi itsekseen ja vaihtoi korttien järjestystä kerran toisensa jälkeen. "Minä en näe mitään. On pakko olla jokin keino. Aina on jokin keino. Pitää vain jatkaa etsimistä."

Tartuin hellästi hänen olkapäihinsä. "Amma. Laske kortit alas. Puhu minulle."

Hän nosti ylös yhden kortin. Siinä oli kuva siipipuolisesta varpusesta. "Unohdettu tulevaisuus. Arvaa, miksi näitä kortteja sanotaan? Kohtalon korteiksi. Ne kertovat nimittäin enemmän kuin tulevaisuuden. Ne kertovat kohtalon. Ymmärrätkö sinä eron?" Pudistin päätäni. En uskaltanut sanoa mitään. Amman mieli oli järkkynyt. "Tulevaisuus voi muuttua."

s. 348

--

Kirjan nimi: Lumoava kaaos (alkuperäinen Beautiful Chaos)
Kirjoittaja: Kami Garcia, Margaret Stohl (kääntäjä Aila Herronen)
Julkaisuvuosi: 2011
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 480

Luettu loppuun: 30.4.2016
Mistä kirja: kirpputori

Arvosana: ✩✩½

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Kapinallinen


Takakansi:

Tris on selvinnyt perhettään kohdanneesta raa'asta hyökkäyksestä, mutta maksanut selviytymisestään kovan hinnan. Sodan uhka on käsin kosketeltavissa eri osastojen välillä.

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Kuuluuko siihen Neljä ja heidän tempoileva rakkaustarinansa? Sitä Tris ei tiedä. Selvää on, että sodassa ja rakkaudessa on aina valittava puolensa.

--

Edellinen alennuskirja, Sininen herttuatar, ei onneksi osoittautunut pettymykseksi. Sen sijaan Kapinallinen teki sen. Trilogian edellinen osa, Outolintu, oli ihan hyvä kirja. Siinä oli kaikki potentiaali, ja se oli hyvä toimiva kokonaisuus, vaikka en lopusta pitänytkään. Olisi pitänyt sen perusteella arvata, mitä tästä kirjasta tulee tulemaan...

Kapinallinen lässähti kuin ilmapallo. Se alkoi melko lupaavasti, kaikki eteni sopivaa tahtia, mutta sitten koko kirjaan turtui. Siitä ei saanut mitään irti. Tapahtumat oli kuvattu kauhean kökösti, maailmanrakennus oli huonoa. Ei yhtä huonoa, kuin Maze Runnerissa, mutta läheltä alkoi liipata. Seerumien ja simulaatioiden käytti oli naurettavaa ja jo science fiction -tasolla epäuskottavaa. Tai ainakin epäuskottavan oloista. 

Hahmot - tylsiä. Tris ja Tobias eivät tuntuneet samoilta kuin ensimmäisessä kirjassa. Toki he molemmat olivat läpikäyneet muutoksia elämässään, mutta jotenkin hukkasin heidät. Joistakin hahmoista pidin, heitä olivat Christina ja kirjan alkupuolella esiintynyt Vaatimaton, Susan. Pidin myös Calebin yllättävyydestä, Jeanine Matthewsista, vaikka kirjailija ei hyödyntänyt häntä täysin sekä Peteristä, sillä hän muodostui omalla tavallaan todella harmaaksi hahmoksi. Muut hahmot olivat niin sieluttomia, että teki mieli kiristellä hampaita. Siksi hahmojen kuollessa ei tuntenut mitään. Kirjailija ei muutenkaan osannut kirjoittaa hahmojen kuolemia, vaan käytti niitä shokkikeinoina. Tuntui, että hahmon pointti oli vain se, että hän kuolee...

Kirja tuntui jo valmiiksi loppuunkulutetulta. Tusianadystopiaa, en ymmärrä miksi tämä on niin suosittu. Perinteinen väliosa, kirjassa ei ole mitään erityistä, se vaan lamaannuttaa lukija. Tällaista kapinasähellystä on luettu ennenkin. Paras dystopiasarja mitä olen lukenut, on ollut Ally Condien Tarkoitettu. Muuten sanoisin Nälkäpeli, mutta viimeinen osa ei miellyttänyt minua. En pitänyt siitä, kuinka Trisin ja Tobiasin välille yritettiin luoda väkisin jännitettä. Heidän kemiansa tuntuivat muutenkin hiipuneen. Tris ärsytti minua. Hän oli kamalan lapsellinen ja hänen käytöksensä oli paikoin typerää.

Kirja muutenkin tuntui kauhean ohuelta? Hahmojen nimet eivät tuntuneet oikeilta, miljöötä oli vaikea hahmottaa ja kerronta tuntui ontuvan. Positiivista kirjassa oli ehkä geneerinen viihteellisyys, ja dystopia kiehtoo aina. Kirja myös valotti jonkin verran eri osastoja ja näytti, mitä osattomat puuhasivat. SPOILER en kyllä pitänyt siitä, että Tobiasin äiti olikin hengissä ja johti osattomia, ja kuinka nopeasti Tobias antoi hänelle anteeksi. Se vain ei toiminut näin omasta mielestäni. Mutta makuasia.

Tämän sarjan lukeminen taisi jäädä tähän. Kiinnostaa kyllä tulevat tapahtumat, että kyllä tässä jokin vielä kiehtoi, mutta taidan tyytyä leffaversioon, vaikka ainakin tuo ensimmäinen leffa toi esiin vain Outolinnun pelkän rangan. Tai sitten luen juonitiivistelmän netistä, heh.

--

"Uskaliaat pitävät hiuksensa vapaina, eikö niin?" hän kysyy.

"Joskus", minä vastaan. "Osaatko tehdä letin?"

Hänen notkeat sormensa punovat letin joka kutittaa selkääni. Tuijotan tiukasti kasvojani peilissä kunnes hän saa työnsä tehtyä. Kiitän häntä, ja hän lähtee huoneesta pieni hymy huulillaan ja sulkee oven. 

Tuijotan edelleen peiliin, mutta en enää näe itseäni. Voin vieläkin tuntea niskassani Susanin sormien kosketuksen joka muistuttaa kovasti äidin kosketusta viimeisenä yhteisenä aamunamme. 

s. 17

--


Kirjan nimi: Kapinallinen (alkuperäinen Insurgent)
Kirjoittaja: Veronica Roth (kääntäjä Outi Järvinen)
Julkaisuvuosi: 2013
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 381

Luettu loppuun: 17.4.2016
Mistä kirja: Suomalainen kirjakauppa

Arvosana: ✩✩½

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Lumoava pimeys



Takakansi:

Aluksi suru tuntuu yhdistävän äitinsä menettäneen Ethan Waten ja Macon-enoaan kaipaavan Lena Duchannesin muun maailman pikkumaisuuksia vastaan. Lena oli joka tapauksessa Ethanin unelmien tyttö, jota ilman hän ei edes osaa kuvitella elävänsä. Pian enonsa hautajaisten jälkeen Lena kuitenkin alkaa yllättäen käyttäytyä oudosti ja vetäytyä Ethanin rakkauden ulottuvilta.

Samaan aikaan omituiset näyt piinaavat Ethania, joka ajautuu yhä syvemmälle kotikaupunkinsa Gatlinin menneisyydestä kumpuaviin salaperäisyyksiin. Veistä haavassa kääntelee myös enkelikasvoinen harrikkakundi John, jonka seuraa Lena ei näytä kohta enää haluavankaan vastustaa.

Kun Lena katoaa, häntä epätoivoisesti etsivä Ethan saa vastaansa verenhimoisten inkubusten armeijan. Mutta olisiko tavallisen kuolevaisen pojan ja yliluonnollisuuksiin yltävän loihtijatytön rakkaustarina sittenkään edes ollut mahdollinen?

--

Kirjasarjan ykkösosasta tehtiin leffa pari vuotta takaperin, jonka kävin katsomassa itseasiassa ennen kirjan lukemista. Pidin kirjasta Lumoava kirous itse asiassa todella paljon, ottaen tosiaan huomioon, että leffa tuli nähtyä ensin ja tiesin jo tapahtumat. Muistan kirjassa lumonneen eritoten sen tunnelma, mutta ihmettelen kuitenkin kirjasarjan suosiota, sillä en ole nähnyt tästä koskaan mitään hehkutusta - missään. Ilman tuota leffaa en tietäisi tästä mitään.

Jos en ykkösosasta niin aikoinaan olisi pitänyt, tämä kakkososa olisi saattanut jäädä lukematta, varsinkin kun aikaa välissä on kulunut melko paljon ja tapahtumat ovat hieman hämärän peitossa, vaikka leffan visuaalisuus muistamisessa auttoikin. Sarjan kakkos- ja kolmososat löytyivät tässä hiljattain kirpputorilta, joten päätin tehdä heräteostoksen.

Ensimmäisenä kirjaa aloittaessani ajattelin, että luen tätä väärään vuodenaikaan. Tämähän on ilmiselvä kesäkirja, ei kevään. Joistakin kirjoista vain tulee tällaisia tuntemuksia, ihan ilman syytäkin. Tunnelma oli jotakuinkin kohdallaan, mutta kirja ei imaissut mukaansa, ja huomasin pian harmikseni, ettei tämä ollut olllenkaan enää niin lumoavaa luettavaa. 

Kirja on kerrottu minäkertojana Ethanin näkökulmasta, mikä on rajallista, mutta virkistävää, sillä nykyään kirjoihin tupataan tunkea vaikka ketä kertojiksi. Ainoastaan epilogi oli Lenan serkun Ridleyn näkökulmasta. Ethan on tuikitavallinen poika - paitsi että hänen äitinsä on kuollut, hän elää näkijän kanssa, hän saa itsekin kummallisia näkyjä ja hänen tyttöystävänsä on voimakas loihtija... Ethan on ihan mukava hahmo, mutta hieman lattea niinkuin päähenkilöillä on joskus tapana. Kyllä sympatiat ovat hänen puolellaan, eikä hän raivostuta, mutta ei myöskään herätä muunlaisia reaktioita. 

Lena puolestaan... sanotaanko että en pitänyt siitä millaiselle polulle hänen kohdalla tässä kirjassa oltiin lähdetty. Sellainen vetäytyminen ja salailu ja angsti vain raivostutti minua ja tuntuu että vastaavasta on luettu aivan liian monessa ya-romanssikirjassa. Lisäksi tässäkin oli kolmiodramaa, itseasiassa oikein neliödramaa. Tuntui että kirjanpitäjäopiskelija Liv oltiin esitelty kirjaan vain suhdesekoilujen vuoksi, paikka myöhemmin hän kyllä sai kunnollisemman roolin. Silti, Liv ei oikein napannut, hän oli ärsyttävä enkä pitänyt siitä kuinka Ethan vertasi häntä jatkuvasti Lenaan. Jos Lena on Ethanin unelmien tyttö, miksi pitää haikailla Livin perään? Pidin kyllä joistakin hahmoista, mainittakoon Link, Ridley ja Amma. Siitä mistä en myöskään pitänyt, oli Ethanin ja Lenan 'parempi kuin muut -asenne' koulun stereotyyppisiä primadonnia kohtaan. Eikö voisi keksiä jo jotain uutta, ja luoda hahmoille ulottuvuuksia?

Juoni sentään kirjassa kulki jotenkin sujuvasti, ja juuri sopivaan tahtiin, vaikka loppuasetelma muistutti liikaa ensimmäisen kirjan vastaavaa. Loihtijoiden maailma on oikein kiehtova, ja huomasi että kirjailijat olivat panneet siihen vaivaa ja ajatusta eikä häiritseviä porsaanreikiä, joita huomaa jopa paljon suosituimpien kirjailijoiden sarjoissa (esim. J. K. Rowling) alinomaa, jäänyt. Vaikka hieman kyllä häiritsi inkubusten vampyyrimäisyys - really? Lisäksi en pitänyt jälleen eräästä stereotypiasta - pahiksista, jotka olivat a) Lenalle sukua, b) yksiuloitteisia ja c) muuten vain stereotyyppisiä. Alkaa pistäkö pahiksia 'nauramaan kimakasti/pahaenteisesti/maanisesti', tulee vain myötähäpeän tunteita ja hahmolta menee täysin uskottavuus...

Tämä sarja taitaa taas olla niitä, joista on kasvanut ulos. Näin kirjassa kaiken, josta pidin, mutta en loppujen lopuksi niinkään pitänyt kirjasta. Koska kolmososa tuli ostettua, luen nyt vielä ainakin sen. Itseasiassa pidin miten asiat selvisivät tämän kirjan lopussa, varsinkin parista juonenkäänteestä. Toivon hartaasti että kolmanteen osaa on keksitty jotain omaperäisempää, hahmot kehittyvät eikä sama rumba jatku - ja että pahikset saavat ulottuvuuksia, ja stereotypiat jätetään vähemmälle. Ja John Breedistä haluan tietää lisää, hahmo jäi niin sivuun vaikka hänet jo takakannessa mainittiinkiin.

--

Kumarruin nostamaan korun, ja käteni tärisivät holtittomasti. En ollut kertaakaan nähnyt Lenaa ilman tuota kaulakorua. En koskaan. Hopeinen nappi kiilteli hiekan läpi, klemmaritähti oli juuttunut silmukkaan, johon Leno oli sitonut punaisen narunpätkän. Nämä eivät olleet pelkästään Lenan muistoja. Ne olivat meidän yhteisiä muistojamme; muistoja kaikesta siitä, mitä olimme yhdessä tehneet. Todisteita jokaisesta onnellisesta hetkestä Lenan elämässä. Paiskattuna syrjään niin kuin kaikki rikkonaisten simpukankuorien palaset ja sotkuiset levät, jotka olivat huuhtoutuneet rannalle.

Tämä oli jonkinlainen merkki, eikä se luvannut hyvää.

s. 392

--

Kirjan nimi: Lumoava pimeys (alkuperäinen Beautiful Darkness)
Kirjoittaja: Kami Garcia, Margaret Stohl (kääntäjä Aila Herronen)
Julkaisuvuosi: 2010
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 469

Luettu loppuun: 3.4.2016
Mistä kirja: kirpputori

Arvosana: ✩✩½

maanantai 15. helmikuuta 2016

Lukija


Takakansi:

Reinin tasangolla nuori koulupoika jättää hyvästit lapsuudelleen ja rakastuu keski-ikäiseen, tuntemattomaan naiseen. Seksuaalisen himon lisäksi poikaa ja naista yhdistää lukeminen, mutta ei aivan tavanomaisessa merkityksessä. Kaipaus ja häpeä, hellyys ja vastuu ovat tämän surumielisen, pohdiskelevan ja yllätyksellisen romaanin painavia teemoja.

--

Täytyy myöntää, että takakannen perusteella kirja vaikuttaa sellaiselta jota en ehkä poimisi hyllystä tuosta noin vaan luettavaksi. Miten tämä kirja sitten alunperin päätyi lukulistalle? Ajattelin, että sen täytyy sisältää jotain erityistä, jotta siitä on jopa tehty menestynyt hollywoodelokuva tähtinäyttelijöillä. Kirjaan törmäsin ensimmäisen kerran lukiossa äidinkielenkurssilla, jossa se oli yksi mahdollisista luettavista. Valitsin silloin toisen kirjan, mutta tämä jäi mieleni perukoille.

Kirja on hyvin lyhyt, varsinkin pokkarina ihan minikokoinen. Ei myöskään vaikealukuinen, mutta aiheeltaan epämiellyttävä. 36-vuotiaan naisen seksuaalinen suhde 15-vuotiaaseen poikaan oli englanninkielisellä sanalla kuvattuna icky. Kirja on kuitenkin kirjoitettu kauniin pohdiskelevaan tyyliin ja sisältää muitakin teemoja. Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osa käsittelee Michaelin ja Hannan suhdetta, toinen Hannan oikeudenkäyntiä. Hannahan toimi keskitysleirillä naisvartijana. Kolmas osa kertoo tuomion jälkeisestä ajasta ja tarinan lopusta. Kirjan jako osiin selkeyttää kirjaa todella hyvin.

Olen aina miettinyt saksalaisten siviilien suhtautumista natsimenneisyyteen sekä holokaustiin, ja tässä kirjassa käsiteltiin hieman sitä. Kirja alkaa vuodesta 1958, eli sodasta ei ole ehtinyt vierähtää niinkään pitkää aikaa ja sen osalliset elävät muistavat yhä sen tapahtumat. Aluksi oli hankala sijoittaa, milloin kirja tapahtui. Kirja on kirjoitettu vuonna 1995, joten ajattelin ensin 90-lukua, mutta lopulta liuin ajassa taaksepäin. Olikohan kirjan tunnelma aluksi niin ajaton tarkoituksella, sillä myöhemmillä sivuilla päähenkilö Michael pohtii juuri kuinka monet kirjat voi sijoittaa mihin aikaan vain.

Vaikka suuren ikäeron romanssi hieman etoi, pidin silti kirjan tunnelmasta, pohdiskelusta, kaihosta, nostalgiasta... Kirjaan oli saatu ihan omanlaisensa tunnelma. Mistähän kirjailija oli saanut alunperin idean tähän kirjaan... Kirja oli kokonaisuutena onnistunut, mutta ei kuitenkaan purrut minuun voimakkaasti, vaikka olikin voimakas kirja. Mielenkiintoinen tarina, mutta ei sellaisia tarinoita joihin yleensä tykästyn. En myöskään sanoisi kirjaa tylsäksi, mutta joskus liikuttiin sen rajalla.

Hassua, että tällaisia kirjoja on monia, joista varsinaisesti ei pitänyt mutta piti kuitenkin. En pitänyt Hannan ja Michaelin suhteesta, ja olisin halunnut siihen lisää selvitystä. Hanna oli kiehtova hahmo, hänessä oli niin monta eri tasoa. Varsinainen mysteeri, ja olisin halunnut tietää hänen ajatuksiaan Michaelista ja suhteesta. Kirja on kuitenkin Michaelin pohdintaa menneestää. Hän ikäänkuin kertoo tarinaa lukijalle. Tämä on yksi niitä kirjoja, jonka kertoja itse on ikään kuin 'kirjoittanut'. Kirjalija siis yrittää uskotella, että teos on päähenkilön tuottama. Tämä kirja olisi varmasti toiminut hyvin äänikirjana sen kertomusmaisen kirjoitustavan takia.

Kirja olisi varmasti toiminut hyvin lukion äidinkielenkurssia varten luettuna, sillä tästä olisi saanut aikaan niin keskustelua kuin esseetäkin. Kirjan - niin kuin Hanna - oli myös monitasoinen, ja moniteemainen näinkin lyhyeksi kirjaksi. Onneksi oli lyhyt, sillä venyttäminen olisi pilannut kirjan. Ja vaikka kirja oli lyhyt, se ei tuntunut yhtään liian tiiviiltä, ehkäpä juuri kirjoitustyylin takia.

--

Jos lentokoneen moottorit sammuvat, ei lento siihen pääty. Lentokoneet eivät putoa kuin kivi. Ne liitävät, ja jättimäiset monimoottoriset matkustajakoneet liitävät puolen tunnin tai kolmen vartin ajan, kunnes sitten murskautuvat yrittäessään laskeutua. Matkustajat eivät huomaan mitään. Lentäminen ei moottorien sammuttua tunnu sen kummallisemmalta kuin aiemminkaan. Ääni on hiljaisempi, mutta vain vähän: moottoreita äänekkäämpi on tuuli, joka osuu koneen runkoon ja siipiin. Jossakin vaiheessa sitten maa tai meri on uhkaavan lähellä, jos sattuu katsomaan ulos ikkunasta. Tai ehkä onkin meneillään elokuva, ja lentoemännät ja stuertit ovat vetäneet kaihtimet ikkunoiden eteen. Matkustajista saattaa jopa tuntua, että hiukan hiljaisempi lento on entistäkin miellyttävämpää.

Kesä oli meidän rakkautemme liitolentoa. Tai pikemminkin minun rakkauteni; Hannan rakkaudesta en tiedä mitään.

s. 74-75

--

Kirjan nimi: Lukija (alkuperäinen Der Vorleser)
Kirjoittaja: Bernhard Schlink (kääntäjä Oili Suominen)
Julkaisuvuosi: 1995
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 224

Luettu loppuun: 14.2.2016
Mistä kirja: Riihimäen kaupunginkirjasto

Arvosana: ✩✩½

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

The Death Cure


Takakansi:

It's the end of the line.

WICKED has taken everything from Thomas: his life, his memories, and now his only friends - the Gladers. But it's finally over. The trials are complete, after one final test.

Will anyone survive?

What WICKED doesn't know is that Thomas remembers far more than they think. And it's enough to prove that he can't believe a word of what they say.

The truth will be terrifying.

Thomas beat the Maze. He survived the Scorch. He'll risk anything to save his friends. But the truth might be what ends it all.

The time for lies is over.


--

Tässä oli The Maze Runner -sarjan huipennus. Edelleenkin, jatkamme Thomasin ja kumppaneiden matkassa. Thomas saa mahdollisuuden saada muistonsa takaisin, mutta hän muutaman ystävänsä kera, kieltäytyy siitä ja pakenee WICKEDin kynsistä uuteen epämiellyttävään seikkailuun.

Vaikka olen aikaisemmin sanonut sarjan hahmojen sieluttomuudesta, Thomas, Newt ja Minho jotenkin vain ovat onnistuneet kasvamaan kiinni vaikkei heissä varsinaisesti mitään erityistä olekaan. Varsinkin kiinostus Thomasia kohtaan kehittyi lisää tämän kirjan aikana, mutta valitettavasti Thomas ei vieläkään muistanut kaikkea, joten moni asia jäi ilman suoraa vastausta. Toivottavasti tämän sarjan esiosasta selviäisi vielä jotain, sillä The Death Cureen oli kamalan vaikea tyytyä. 

Kaipasin tähän kirjaan hieman malttia. Hieman lisää aikaa hahmoille vielä kasvaa. Vielä tarkempaa miljööseen tutustuttamista. Millaista elämä kaikkien katastrofien jälkeen Maapallolla oikein enää oli? Mistä kaiken kaikkiaan koostui WICKED? Kuka on Chancellor Paige? Selviääkö tämä kaikki tosiaan vasta esiosassa The Kill Order vai oliko se tarkoitus jättää niin moni asia epäselväksi? 

The Death Cure eteni kamalan nopeasti. Miljöö vaihtui heti kun edelliseen ehti hieman tutustua. Hahmoja tuli ja meni, uudet niistä eivät jääneet edes mieleen ja jotkin vanhat hahmot sysättiin vain syrjään. Teresa, jonka harteille oli viritelty isoakin roolia edellisissä kirjoissa, jäi tässäkin hyödyntämättä. Mutta olihan Thomasilla Brenda korvaamassa Teresan poissaoloa... 

Odotin tältä kirjalta enemmän. Edellisten osien perusteella en tietenkään paljoa, mutta edes jotain WOW-momenttia olisin yhä kaivannut. Odotin sellaista pitkälle viimeisille sivuille, mutta mitään kovin nerokasta tai mullistavaa ei tapahtunut. Pidin silti loppuratkaisusta. (SPOILER) Pidin siitä, että parannuksen etsiminen luovutettiin ja immuunit ihmiset siirrettiin turvaan aloittamaan uutta elämää. Se oli omalla tavallaan yllättävä ja sopiva ratkaisu, mutta ei ehkä sellainen mitä olisin kaivannut.

Olen ja aloittanut lukemaan The Kill Orderia, jonka tapahtumat sijoittuvat 13 vuotta ennen The Maze Runneria. Katsotaan mitä Dashnerilla on vielä hihassa tähän dystopiamaailmaan.


--


He didn't care anymore. Whatever happened, happened. He knew that for the rest of his life he'd be haunted by what he'd seen. Chuck gasping for air while he bled to death, and now Newt screaming at him with raw, terrifying madness. And that last moment of sanity, eyes begging for mercy.

Thomas closed his own, and the images were still there. It took a long time for him to fall asleep.

s. 252

--

Kirjan nimi: The Death Cure
Kirjoittaja: James Dashner
Julkaisuvuosi: 2011
Kustantaja: Delacorte Press
Sivumäärä: 324

Luettu loppuun: 24.12.2015
Mistä kirja: Suomalainen kirjakauppa

Arvosana: ✩✩½

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

The Scorch Trials




Takakansi:

Solving the Maze was supposed to be the end.

Thomas was sure that escape from the Maze would mean freedom for him and the Gladers. But WICKED isn't done yet. Phase Two has just begun. The Scorch.

There are no rules. There is no help. You either make it or you die.

The Gladers have two weeks to cross the Scorch - the most burned-out section of the world. And WICKED has been sure to adjust the variables and stack the odds against them.

Friendships will be tested. Loyalties will be broken. All bets are off.

There are others now. Their survival depends on the Gladers' destruction - and they're determined to survive.

Never stop running.


--


The Scorch Trials jatkaa siitä mihin The Maze Runner jäi. Thomas ja kumppanit eivät olekaan turvassa, vaan heillä on uusi koetus edellä. Pakkaa sekotetaan paljastamalla, että he eivät olleetkaan ainoa ryhmä joiden täytyi selviytyä sokkelosta. 

Thomasin ja kumppaneilla on vain yksi vaihtoehto: ehtiä perille kahdessa viikossa. Tällöin he saavat parannuksen sairauteen, joka heihin kaikkiin on tartutettu. Pitkä matka alkaa, mutta kirjan lyhyyden vuoksi se tuntuu yllättävän... lyhyeltä.

The Scorch Trials on tyypillinen trilogia keskiosa. Siinä ei tapahdu mitään varsinaista yllättävää, se ei ole kovinkaan mieleenpainuva ja luultavasti harvan suosikkiosa. Muutamia uusia hahmoa edetellään. Vanhat hahmot kasvavat sen minkä voivat. Siinä ei ole varsinaista huipennusta, millainen on pakosti ensimmäisessä ja viimeisessä osassa. Loppujen lopuksi The Scorch Trials on pakollinen liima, joka yhdistää The Maze Runnerin ja The Death Curen.

The Scorch Trials koostuu lähinnä Thomasin pyrkimyksistä päästä turvapaikkaan. Jälleen tulee huomattua, kuinka ärsyttävän kätevä Thomas on hahmona. Hän potee vieläkin muistinmenetystä, vaikka menneisyys alkaa palata hänelle pala palalta. Hän kuitenkin tuntuu olleen yksi keskeisimmistä hahmosta kokeiden suhteen. Thomas ei ole ryhmän varsinainen johtaja, mutta hän käyttäytyy kuin johtaja. Thomasin oikea tehtävä on tulla tapetuksi - mutta sitä ei tapahdukaan, ja hän pelastuu. The Scorch Trials jättää vielä paljon aukkoja Dashnerin dystopiseen maailmaan, vaikka kokonaiskuva alkaakin piirtyä. Jäin toivomaan, että maailmaa olisi jaksettu syventää ja enemmän mysteereitä olisi paljastunut. Nyt kaikki jännite on pakkautunut viimeisen osan kohdalle. Toisaalta se voi tehdä siitä varsin vaikuttavan. 

Ideana kaikki toimii. Kaikki on jännittävää ja kaikesta haluaa lukea, mutta hahmot ovat kovin onttoja. Ja miksi tähänkin oli pakko kirjoittaa väkisin romantiikkaa? Eivätkö Thomas ja Teresa voineet olla vaan ystäviä? Mielestäni heidän suhteensa toimi erinomaisesti ja uniikisti nimenomaan ystävyyssuhteena. Romanttiset tunteet tekevät suhteesta yhtäkkiä kamalan tavanomaisen. Toisaalta, onhan Thomas vain teinipoika, ja kiinnostuihan hän hieman uudesta uudesta tytöstä. 

Voin sanoa, että pidin The Scorch Trialsista, mutta olen lukenut paljon paremminkin kirjoitettuja keskiosia, että The Scorch Trials valitettavasti kalpenee ja jää vain yhdistäväksi sillaksi, vielä melko heikoksi sellaiseksi. 


--


"I think I know," Aris said, so quietly Thomas wasn't sure he'd heard him correctly.

"Huh?"

"I think I know. Why there were two groups. Are two groups."

Thomas looked over at him, could barely see the surprising look of calm on his face. "You do? What then?"

Aris still didn't seem very winded. "Well, actually I have two ideas. One is I think these people - WICKED, whoever they are - are trying to weed out the best of both groups to use us somehow. Maybe even breed us or something like that."

"What?" Thomas was so surprised he almost forgot about the screaming. He couldn't believe anyone would be so sick. "Breed us? Come on."

"After going through the Maze and what we just saw happen in that tunnel, you think breeding is far-fetched? Give me a break."

"Good that." Thomas had to admit that the kid had a point. "Okay, so what was your other theory?" As he asked it Thomas could feel the weariness brought on by the run settling in; his throat felt like someone had poured a glassful of sand down his gullet.

"Kind of the opposite," Aris responded. "That instead of wanting survivor from both groups, they want one group to live through to the end. So they're either weeding out people from the guys and the girls, or an entire group altogether. Either way, it's the only explanation I can think of."

s. 109-110


--


Kirjan nimi: The Scorch Trials
Kirjoittaja: James Dashner
Julkaisuvuosi: 2010
Kustantaja: Delacorte Press
Sivumäärä: 360

Luettu loppuun: 11.12.2015
Mistä kirja: Suomalainen kirjakauppa

Arvosana: ✩✩½