The Upside of Unrequited

Takakansi:

Molly Peskin-Suso knows all about unrequited love. No matter how many times her twin sister, Cassie, tells her to woman up, Molly is always careful. Better to be careful than be hurt.

But when Cassie gets a new girlfriend who comes with a cute hipster-boy sidekick, everything changes. Will is funny, flirtatious and basically the perfect first boyfriend.

There's only one problem: Molly's co-worker, Reid, the awkward Tolkien superfan she could never fall for...right?

--

Siis holy fuck, Jamie luki pitkästä aikaa kirjan? Kannesta kanteen, melkein yhdessä illassa? Mutta tämä oli oikeastaan täydellinen näin nihkeämmin sujuneen lukemisen puitteissa. Kevyt nuortenromaani, hieman hömppä asialla höystettynä, ei kovin pitkän - kyllähän siinä sivut kääntyilivät.

Becky Albertalli on varmasti hurmannut monet Simon vs the Homo Sapiens Agenda (suom. Minä, Simon, Homo Sapiens) -kirjallaan, ja ihan syystä, sillä tuo kirja oli aivan älyttömän hyvä ja suosittelen lukemaan. Ja osittain perustaen edellisen kirjan erinomaisuuteen, päätin sitten lukea myös The Upside of Unrequitedin.

Albertallilla on nuoriin pureva kirjoitustyyli. Teksti vilisee muotisanoja ja populaarikulttuuriviittauksia, mikä tekee kirjasta realistisen, mutta ehkä minulle kaikki oli hieman... överiä. Kirjan lennokkuus kuitenkin vei mukanaan, ja jossakin vaiheessa minun oli vain luettava se yhdeltä istumalta loppuun - vaikka arvasin jo miten lopussa tulee käymään.

Tämä kirja keskittyy hyvin vahvasti ihmissuhteisiin. Eikä pelkästään romanttisiin, vaan kirjassa kuvattiin myös sisarus- sekä ystävyyssuhteita, mielestäni hyvin realistisesti. Mikään ei ollut täydellistä - välit siskoon välillä rakoilivat, ja ystäville oltiin kateellisia, mutta kaikki päättyi kuitenkin hyvin. Pidin myös kirjan santeenkaariaspektista - vaikka pääosassa oli heteroromanssi, "sivujuonena" oli tyttöjen välinen rakkaus ♥

En sanoisi, että hahmoiltaan tämä kirja oli vahvimmasta päästä. Hahmot olivat helposti vaihdettavissa muiden lukuisten nuortenkirjojen hahmojen kanssa. Päähenkilö Mollysta pidin. Pidin hänen ajatustenjuoksustaan, jossa oli paljon samaistuttavaa. Iso plussa siitä, että Molly oli ylipainoinen ja myös tätä asiaa käsiteltiin mielestäni erinomaisesti. Albertalli oli luonut hahmon, jonka puolelle oli helppo asettua.

Tätä kirjaa lukiessa huomasi kyllä, että Albertallilla on suloisen teiniromanssin kirjoittaminen hanskassaan. Kuten Simon-kirja oli, myös tämäkin oli käsittämättömän söötti. Ehkä loppua kohden jopa sitten liiankin, mutta kyllä tämä tarina ansaitsi hieman siirappisen lopun.

Näin tiivistettynä, ei täydellinen kirja, eikä edellisen veroinen, mutta oikein mukava lukukokemus, ja ehdottomasti haluan lukea Albertallilta lisää.

--

"She's wanted a boyfriend for so long. Soooooo long," Cassie says.

I wrinkle my nose. "Okay, that just makes me sound pathetic."

"What? No!"

"Aww, Momo, why do you think that?"

Because. I don't want to be that girl. I want to be the other kind of girl. The Olivia kind. Totally cool with being single. Not even interested in a relationship right now.

"Because I don't want to be a girl who needs a boyfriend," I say.

"Well, of course you don't need one," Nadine says. "But it's okay to want one."

s. 313-314

--

Kirjan nimi: The Upside of Unrequited

Kirjoittaja: Becky Albertalli

Julkaisuvuosi: 2017

Kustantaja: Penguin Books

Sivumäärä: 336

Luettu loppuun: 30.8.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩

A Darker Shade of Magic

--

Kell is one of the last travellers - magicians with a rare ability to travel between parallel universes connected by one magical city. There's Grey London, without magic and ruled by the mad King George III. Red London - where magic is reserved, and where Kell was raised alongside the heir to the empire. White London - where people fight to control the remaining magic and magic fights back. And once there was Black London...

--

No niin, tuota... tätäkin tekstiä olen lykännyt ikuisuuden, onneksi on ollut vain tämä kirja "jonossa", kun en ole saanut luettuakaan enenpää. Ja olen oikeastaan jopa unohtanut, että tästä on juttu kirjoittamatta, mutta kyllä tästä kirjasta on minulla hieman sanottavaa.

Asiaan. Shades of Magic on ehkäpä Schwabin sarjoista kaikista eniten suosiota kerännyt. Tämä kyseinen teos, A Darker Shade of Magic, on trilogian aloitusosa. Kyseessä on melko perinteinen fantasiakudelma, tosin siinä on Schwabin tyyliin myös jotain todella omaperäistä. Kirja seuraa Kell Mareshia, joka on antari, siis harvinainen henkilö, joka pystyy matkustaan maailmojen välillä. Kellin tehtävä on välittää viestejä eri Lontoiden kuninkaallisilta toisille. Tässä kirjassa siis saattuu olemaan jokaisessa maailmassa "oma" Lontoo (joka ei siis ole se yksi ja sama Lontoo, josta on vain eri versioita, niin kuin luulin aluksi) - punainen Lontoo (Kellin kotipaikka), harmaa Lontoo ("meidän" Lontoomme), valkoinen Lontoo sekä tuhoutunut musta Lontoo.

Sananen kirjan hahmoista, joista en oikein saanut otetta. Kell kärsi hieman läpinäkyvän päähenkilön syndroomasta (tämä on omakeksimä termi); hän tuntui olevan vain kanava, jonka kautta tarinaa kerrottiin, mutta en oikeastaan osaa kertoa hänestä yhtään mitään. Lila oli parempi, hän oli hahmo joka onnistui nostattamaan kaikenlaisia tunteita, muun muassa ärsyynnystä. Mutta hän oli erittäin monitasoinen, mistä plussaa! Erityismaininnan hahmoista saavat Danen kaksoset, jotka olivat oikein sadististen kuninkaallisten stereotyyppejä. En pidä. Holland Vosijk oli hahmoista ehdottomasti mielenkiintoisin.

Kirja oli mielenkiintoinen seikkailu, jos se pitäisi tiivistää näin yhdeksi lauseeksi. Olisin toivonut, että tarina olisi käynnystynyt nopeammin. Nyt tuntui, että Schwab ikään kuin "pihtasi" kaikkea tässä ensimmäisessä osassa, ehkä näin houkutellen tarttumaan seuraaviin, mutta minun kohdallani ei ehkä täysin toiminut. Sanotaanko, että kaikki ainekset kohdallaan, mutta ei täysin hyödynnettyinä. Ei ensimmäisessä osassa saa pelkästään kiusata lukijaa! Tekstiä kyllä luki mielellään, kyllä Schwab sanansa hallitsee. 

En tiedä luenko jatko-osia, vaikka jotkin asiat jäivät mietityttämään. Pidin kovasti maalmanrakennuksesta (vaikka siinäkin oli häiritseviä seikkoja), ja kuinka vaivattomasti Schwab tuntui tuovan kaiken kirjassaan esiin. Sama päti myös Schwabin edellisen teoksen, Viciousin, kohdalla. Vicious vain vei mielessään, mihin A Darker Shade of Magic ei ihan pystynyt. Tunnustan kyllä Schwabin lahjakkaaksi kirjoittajaksi, mutta ehkä minun kohdallani hänen aikuisemmat romaanit ovat se juttu. (Luen parhaillaan Schwabin This Savage Songia, eikä sekään ole onnistunut hurmaamaan, toistaiseksi)

--


Bad magic, Kell had called it.

No, thought Lila now. Clever magic.

And clever was more dangerous than bad any day of the week. Lila knew that much. And so, much as it pained her to do it, she went to the open window and cast the sword out. Good riddance, she thought as she watched  it tumble to the alley stones below.

s. 148

(Pakko kommentoida tätä lainausta vielä, että kuka heittää vaarallisen taikamiekan vain ikkunasta ulos???? Äly hoi, Lila...)

--

Kirjan nimi: A Darker Shade of Magic

Kirjoittaja: V. E. Schwab

Julkaisuvuosi: 2015

Kustantaja: Titan Books

Sivumäärä: 384

Luettu loppuun: 5.6.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩½

The Winner's Curse

Tämä kansi ei miellytä minua, mutta piti tilata ruma pokkari kun kovakantinen (jossa oli paljon hienompi kansi) tuntui liian kalliilta

Takakansi:

As a general's daughter, seventeen-year-old Kestrel enjoys an extravagant and privileged life. Arin has nothing but the clothes on his back. Then Kestrel makes an impulsive decision that binds Arin to her. Though they try to fight it, they can't help but fall in love. In order to be together, they must betray their people...but to be loyal to their countries, they must betray each other.

--

Tässäpä vasta mielenkiintoinen kirja, ainakin lukukokemuksena. Tämäkin sarja (The Winner’s Trilogy) on pomppinut tasaisesti esiin ya-piireissä, joten tottakai olin kiinnostunut tutustumaan siihen. Kirja kaappasikin heti ensimmäisiltä sivuilta mukaansa. Minulle oli hieman epäselvää ennakkoon, onko tämä dystopiaa vai fantasiaa, mutta kyllä tämä fantasiaa oli, miinus yliluonnollinen. Siis tapahtuu vain täysin eri maailmassa kuin meidän omamme.

Aluksi kirja tuntui etenevän liian nopeasti, mutta sitten rauhallisempi tahti asettui ja pääsin uppoutumaan omassa rauhassa. Pidin kirjan maailmasta kovasti, onneksi Marie Rutkoski oli nähnyt edes jonkin verran vaivaa sitä kehitellessä, esimerkiksi eri kulttuureilla oli eri tavat ja historiaakin valaistiin, paljon parempi suoritus maailmanrakennuksen kannalta kuin Morgan Rhodesin Falling Kingdoms. Pidin kirjassa erityisesti siitä, että naiset käyttivät hienoja mekkoja yms., mutta saivat silti tarttua aseeseen ja liittyä armeijaan.

Kirja seuraa kahta hahmoa, kenraalin tytär Kestreliä, sekä Arinia, orjuutettua nuorukaista jonka Kestrel hetken mielijohteesta ostaa. Arin on kotoisin Herranista, maasta, jonka Valoria (Kestrelin kotimaa) on valloittanut ja kansan orjuuttanut. Hierarkiassa Kestrel on siis varsin korkealla, mutta Arin nokkismisjärjetyksessä alimpana. Kestrel saa hahmoista ehkä enemmän huomiota, jonka vuoksi nimeäisin hänet päähenkilöksi. Sivuhenkilöitäkin kirjasta löytyy, mutta mielestäni he ovat paljon heikompia hahmoja kuin Kestrel ja Arin.

Ehdottomasti mielenkiintoisinta oli seurata Kestrelin ja Arinin välistä suhdetta, ja sen siteen kehittymistä joka heidän välilleen alkoi muodostua. Kestrelistä ja Arinista löytyi yhdistäviä tekijöitä, kuten musiikki sekä erään pelin pelaaminen. Kirjan edetessä selviää, että Arin ennen orjaksi joutumistaan oli ollut aatelinen, joten myös ylhäinen elämäntapa yhdisti heitä. Kirjassa ei myöskään ollut mitään love-at-first-sight -kliseetä (vaikka nuorten romanssi oli pääteltävissä), vaan ehkä pikemminkin mielenkiintoa ensisilmäyksellä. Romantiikka kirjassa oli juuri sopivasti: ei epärealistisen ylenpalttisesti, muttei myöskään mitään olemattomia määriä.

The Winner’s Curse oli reilu puoleen väliin ihan loistavaa luettavaa, mutta sitten kaikki kääntyi päälaelleen, enkä enää tiennyt mitä kirjasta ajatella! Juuri kriittisellä hetkellä Kestrelin ja Arinin roolit kääntyivätkin ylösalaisin, mikä näin jälkikäteen ajateltuna oli äärimmäisen mielenkiintoista. Juoni tiivistyi niin rajusti, että minun oli siinä hetkessä pakko lukea koko kirja yhdeltä istumalta loppuun. En osannut yhtään sanoa, miten tämä tulisi päättymään. Ja kiinnostavasti The Winner’s Curse loppuikin. 

Jos kirjassa olisi ollut vähemmän ”kauneusvirheitä” ja paremmat sivuhahmot, olisi sarjan jatkaminen ollut itsestäänselvää. Mutta nyt en tiedä… Toisaalta tämä kirja onnistui lopulta haastamaan minua aika tavalla, juonellisesti, jos ei tekstillisesti, vaikka tekstikin hienoa oli. Ehkä minun pitäisi vain rohkeasti lukea jatkoa. Toisaalta pelkään mitä jatko-osat tuovat tullessaan… Ehkä tällä hetkellä kallistun tuon jatkaamisen puolelle. Kyllä minä haluan tietää mitä seuraavaksi tapahtuu!

--

Arin started to say something else, then stopped, his gaze roving over her face. She grew uneasy.

He was staring, she realized. He was staring at her.

"You have dirt on your face," he said shortly.

He returned to his work.

Later, in her bathing room, Kestrel saw it. The moment she tilted the mirror to catch the low, amber light of late afternoon, she saw what he had seen, as had Lirah, who had tried to tell her. A faint smudge traced the slope of her high cheekbone, darkened her cheek, and skimmed the line of her jaw. It was a handprint. It was the shadow left from her father's gritty hand, from when he had touched her face to seal the bargain between them.

s. 83

--

Kirjan nimi: The Winner's Curse

Kirjoittaja: Marie Rutkoski

Julkaisuvuosi: 2014

Kustantaja: Square Fish

Sivumäärä: 355

Luettu loppuun: 21.6.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩

Vicious

Takakansi:

Victor and Eli started out as college roommates - brilliant, arrogant, lonely boys who recognized the same ambition in each other. A shared interest in adrenaline, near-death experiences, and seemingly supernatural events revels an intriguing possibility: that under right conditions, someone could develop extraordinary abilities. But when their thesis moves from the academic to the experimental, things go horribly wrong.

Ten years later, Victor breaks out of prison, determined to catch up to his old friend (now foe), aided by a young girl with a stunning ability. Meanwhile, Eli is on a mission to eradicate every other super-powered person that he can find - aside from his sidekick, an enigmatic woman with an unbreakable will. Armed with terrible power on both sides, driven by the memory of betrayal and loss, the arch-nemeses have set a course for revenge - but who will be left alive at the end?

--

Joskus kiroan sitä, että en lukiessani tee muistiinpanoja näitä blogitekstejäni varten. Olen kokeillut, mutta siitä ei tullut mitään ja haluan vain lukea. Muistiinpanojen avulla saisin eheämpiä tekstejä joissa saattaisi olla jotain asiaakin, mutta näillä mennään. Ja, oh boy, on minulla sanottavaa tästä kirjasta! Osa huomioistani on vain kadonnut mielestäni...

Minun on aina vaikea tiivistää kirjoja lyhyesti. Sen vuoksi kirjoitankin nuo takakannet aina tänne blogiin enkä tiivistä teoksia itse. Tätä kirjaa kuvaa parhaiten nuo pokkarin kanteen kirjoitetut sanat, a twisted tale of ambition, desire and superpowers. Luin tämän taannoin lukumaratonissa, ihan yhteen putkeen samalla pizzaa mussuttaen. Ja viihdyin niin mainoisti näiden hahmojen matkassa.

Vicious koukutti ensimmäiseltä sivulta lähtien. Kirjailija V. E. Schwab maalasi eteeni niin vahvan kuvan, että olin vaikuttunut. Tiesin välittömästi, että nyt ollaan hyvän kirjan matkassa. Kirja oli elossa. Kieli, juoni, hahmot - kaikki siinä täydensivät toisiaan. Kirja kulki monessa ajassa - välillä oltiin eilispäivässä, välillä kymmenen vuoden takana. Aikahyppely, joka voi pilata muuten hyvän kirjan, toimi Viciousissa edukseen. Ainoa miinus mielestäni oli, että nuo kymmenen vuotta sitten tapahtuneet asiat kulkivat ehkä hieman liian nopeasti - virhe, jonka annan anteeksi.

Kirjassa oli jotain todella uniikkia. Se oli kirjaimellisesti vicious. Rakastin sen brutaaliutta ja moraalisesti harmaita sekä monisyisiä hahmoja. Iso osa kirjasta kerrottiin Victor Valen näkökulmasta, ja ehkä juuri tästä syystä kiinnyin eniten juuri häneen. Kiinnostavimpia päähenkilöitä, johon olen koskaan törmännyt. Victoria ajoi eteenpäin kosto ja kateus, mutta hänessä oli paljon muutakin. Eli taasen vaikutti päällepäin kulkevaan niin sanotusti hyvällä ja oikealla polulla, mutta syvällä kuoren alla hänessä oli jotain hyvin... vinksahtanutta, joka pulppusi pintaan eritoten kirjan loppumetreillä. Näiden kahden arkkivihollisen suhden oli kiehtova ensimetreiltä saakka.

En ole muistaakseni aikaisemmin sattunut lukemaan nimenomaan kirjaa, jossa olisi supervoimia (tällä tavalla supersankari/pahis -tyyliin). Yleensä tällaiset tarinat tupataan kertoa sarjakuvien muodossa, tai elokuvien. Kuvittelinkin tässä hetken, kuinka upean elokuvan Viciousista saisi, vaikka pidän aina kirjoja parempina. Hienoa Schwabilta, ettei hän kirjoittanut sankaritarinaa vaan lähti kertomaan karumpaa versiota supervoimista. Kirjassa yksi kiehtova aspekti oli, kuinka henkilö saa supervoimansa. Siinä täytyy käydä lähellä kuolemaa, ja supervoimiin vaikutti henkilön viimeiset ajatukset.

Kun lähestyin kirjan loppua, jännitys kävi sietämättömäksi. En yhtään nimittäin osannut arvata, miten tämä kaikki tulee päättymään. Kirja oli kirjoitettu niin, että se toimisi yksittäisenä teoksena, mutta taannoin kirjailija V. E. Schwab ilmoitti Viciousin tarinan jatkuvan tulevaisuudessa vielä kahdella seuraavalla osalla. Kirjan loppu oli niin loistava, että minua ei olisi haitannut että tämä jäisi tähän, mutta mielellään lähden uudestaan Victorin, Sydneyn ja Mitchin matkaan. Ja Elin, vaikken hänestä pitänytkään. Haluan silti nähdä hänen seuraavan siirtonsa. 

Tästä tuli ehdottomasti uusi lempparini! Tilasin myös taannoin lisää Schwabin teoksia niin pääsen pian tutustumaan hänen muihin sarjoihinsa, Shades of Magic ja Monsters of Verity. Ainoa ongelma on, kumman aloittaisin ensin...

--

"I hope Victor hurts him," she said cheerfully. "A lot."

"Jesus. Three days and you're already taking after him." Mitch sagged into a chair, ran his hand over his shaved head. "Look, Sydney, there's something you need to understand about Victor-"

"He's not a bad man," she said.

"There are no good men in this game," said Mitch.

But Sydney didn't care about good. She wasn't sure she believed in it.

s. 258

--

Kirjan nimi: Vicious

Kirjoittaja: V. E. Schwab

Julkaisuvuosi: 2013

Kustantaja: Titan Books

Sivumäärä: 340

Luettu loppuun: 17.6.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩✩

The Fever Code

Takakansi:

Once there was a world's end. The forests burned, the lakes and rivers dried up, and the oceans swelled. Then came a plague, and fever spread across the globe. Families died, violence reigned, and man killed man. Next came WICKED, who were looking for an answer. And then they found the perfect boy. The boy's name was Thomas, and Thomas built a maze. Now there are secrets. There are lies. And there are loyalties history could never have foreseen. This is the story of that boy, Thomas, and how he built a maze that only he could tear down. All will be revealed.

--

Jos nyt rehellisiksi ryhdytään, ajattelin jo olevani done The Maze Runner -sarjan suhteen. Kirja kirjalta se kävi vain huonommaksi, mutta siitä huolimatta onnistuin muodostamaan siihen vahvan siteen. Paitsi ehkä viimeisimpään esiosaan, The Kill Orderiin, joka oli vain huono. Se julkaistiin vuonna 2012 ja tänä vuonna kirjailija James Dashner palasi vanhan maailmansa pariin.

Aluksi, kun tästä tulin tietoiseksi, en ajatellut tarttuvani tähän teokseen. Mutta sitten luin takakannen, ja tajusin, että tämä osa voisi vihdoin tarjota vastauksia kaikkiin niihin kysymyksiin, jotka edelliset jättivät auki. Ehkä se olikin syy miksi tämä kirja kirjoitettiin. En ole ollut tekemisissä muiden lukijoiden kanssa, joten en tiennyt jäivätkö hekin aikoinaan kaipaamaan The Fever Coden kaltaista teosta. Tässä se nyt kuitenkin oli, ja päätin vuoden 2016 kuten vuoden 2015 - The Maze Runnerin parissa.

Jo alussa huomasin, että vihdoinkin ollaan palattu ensimmäisen The Maze Runnerin tasolle. Sama kutkutus oli jälleen messissä - johtuen ehkä siitä, että The Fever Code on aika paljolti toisinto The Maze Runnerista. Seuraamme jälleen Thomasia, jota olin jo huomaamattani alkanut ikävöimään. Kirja kertoo ajasta sairauden jälkeen mutta ennen labyrinttiä - se sijoittuu siis The Kill Orderin ja The Maze Runnerin väliin.

Kirja kattaa pitkän ajan, alkaen siitä kun Thomas on vasta hädintuskin taaperoiän ohittanut ja päättyy siihen kuinka Thomas kuudentoista vanhana astuu labyrinttiin. Thomasin - ja muidenkin hahmojen - kasvua on kiehtova seurata, varsinkin kun lukijana itse on tietoinen heidän tulevaisuudestaan ja tuntee jo heidät. Kirja on varsin rankka eikä lapsia päästetä helpolla. 

En tiedä onko se ihan oma vikani kun en jaksanut keskittyä, mutta en vieläkään oikein ymmärätänyt mitä oikein tapahtui ja päälimmäisenä: miksi? Lisäksi minua hämmensi suuresta aikaharppaukset jotka sotkivat kirjan sujuvuutta, enkä joskus tiennyt kuinka vanhoja hahmot olivat. Dashner kirjoitti lapsista, varsinkin Thomasista ja Teresasta, hieman liian pikkuvahnhoja, tosin pointti taisi olla että he olivat erityisellä tavalla älykkäitä. Parasta kirjassa oli seurata lasten ystävystymistä (esim. Thomasin ja Chuckin side), ja Teresan hahmosta jäi paljon kiinteämpi kuva.

Olen tyytyväinen siitä, että päätin lukea tämän. The Fever Code tuntui pelastavan The Maze Runner -sarjan ainakin minun osaltani, ja siitä tuli suosikkini heti ensimmäisen osan jälkeen. Kirjan lopusta pidin oikein paljon. Tämän osan takia taidan jopa pitää koko sarjan itselläni enkä hankkiudu siitä eroon niin kuin olin suunnitellut.

--

Thomas went along in his weird, boring, sometimes heartbreaking, sometimes uplifting life. Watching his friends tough it out inside the Glade and the Maze. But also watching them prosper, work hard to make it a better place. Rules were established, jobs assigned, routines worked out. The Homestead was three times bigger than when they'd started, and Minho had been named Keeper of the Runners.

All these things and much more happened as the days turned into weeks turned into months. Teresa and Chuck were his constant companions, and he loved having them around. They made his life bearable, even fun at times. But it was hard to get too flippant when the place where you lived constantly reminded you of two things: your friends were in an experiment, and that experiment existed because an awful, hideous disease rampaged in the outside world.

s. 214

--

Kirjan nimi: The Fever Code

Kirjoittaja: James Dashner

Julkaisuvuosi: 2016

Kustantaja: Chicken House

Sivumäärä: 329

Luettu loppuun: 25.12.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩½

The Screaming Staircase

Takakansi:

A sinister Problem has occurred in London: all nature of ghosts are appearing throughout the city, and they aren't exactly friendly. Only young people have the physic abilities required to see - and eradicate - these supernatural foes.

In The Screaming Staircase, the plucky and talented Lucy Carlyle teams up with Anthony Lockwood, the charismatic leader of Lockwood & Co., a psychic detection agency that handles the dangerous work. After an assignment leads to both a grisly discovery and a disastrous end, Lucy, Anthony, and their sarcastic colleague, George, are forced to take part in the perilous investigation of one of the most haunted houses in England. Will Lockwood & Co. survive the Hall's legendary Screaming Staircase and Red Room to see another day?

--

Takaisin täällä pitkästä aikaa. Sivupalkkia kenties seuranneet ovat pistäneet merkille, että tämän kirjan parissa on vietetty tovi jos toinenkin. Vaikka kirja on aika pieni, ja "vain" 381 sivun mittainen, vei tämä aivan hitosti aikaa. Ei purrut. Ei purrut sitten mitenkään.

Hieman taustaa: miksi päädyin lukemaan tämän kirjan? Törmäsin tähän sarjaan jossakin internetin syövereissä, ja joku sitä kehuikin. Koska kirjailijana oli Jonathan Stroud, joka on kirjoittanut Bartimeus-trilogia, joka on yksi suosikkisarjoistani, halusin ilman muuta lukea myös hänen muuta tuotantoaan, odottaen siltä paljon. Itse asiassa olin aikoinani Bartimeuksen päätökseen saatuani jäänyt odottamaan lisää Stroudilta, mutta vuosien varrella se oli jäänyt ja muu tuotanto tuli esiin vasta nyt. The Screaming Staircase lähti tilaukseen, ja saavuttuaan melkein heti lukuun.

Paitsi että en ihan saanut sitä mitä tilasin, ja kirja oli suuri pettymys. Siinä missä aikoinaan Samarkandin amuletti, Bartimeus-sarjan avausosa, oli vienyt täysin mukanaan, The Screaming Staircase oli kankeaa luettavaa jo alusta asti. Koska olen lukenut kirjaa pienissä pätkissä niin pitkän ajan, en oikeastaan muista mistä kaikki alkoikaan. Muistini kirjaa koskien muiltakin osin on hatara. Joskus tulee myös tällaisia lukukokemuksia.

Sanottavaa minulta silti löytyy. Kirjan idea on ihan kiva. Kunnon Ghostbusters meininkin, astetta synkemmällä sävyllä. Kummitukset ovat jees! Lontoo on ihana miljöö. Mutta vaikka ainekset ovat hyvät, kirja tuntui niin sieluttomalta. Tunnistin kyllä Bartimeuksesta tutun tyylin, varsinkin niin kutsuttujen antagonistien kohdalla, mutta siinä missä Bartimeus oli riemastuttava, tämä sen sijaan ei vain sytkähdättänyt. Tuntuu kurjalta tällä tavalla vain vertailla, mutta en oikeastaan tiedä miten muuten tämän tekstin tästä väsäisin.

Mitä tulee kirjan hahmoihin, sanon näin epäammattimaisesti - plääh. Päähenkilö Lucy oli ainakin niin lättänä, etten osaa edes kuvailla häntä. Anthony Lockwoodilla oli oma mysteerinen auransa, mutta tuskimpa hänestä saan sen enenpää tietää, varsinkin kun suunnitelmissa ei ole lukea seuraavia osia. Georgella oli hetkessä. Muut hahmot - keitä he olivat? En oikeastaan jaksanut kiinnittää huomiota. Lisäksi Lucy ja Lockwood olivat kamalan pikkuvanhoja. Sekin piirre on mahdollista kirjoittaa hyvin, mutta nyt hahmoista jäi vain outo käsitys että he olivat aikuisia varhaisteinien ruumiissa.

Tulin siihen lopputulokseen, että olin jälleen liian vanha tämän kirjan lukijaksi. Niin on käynyt useinkin kehuttujen fantasiasarjojen kohdalla. Tai sitten en vain jaksanut keskittyä tarpeeksi. Kuka tietää, ehkä kirja ei vain ollut minua varten. Olin vain lopulta tyytyväinen siitä, että sain sen ylipäätänsä luettua loppuun. Nyt kiinnostavimpien seikkailujen pariin.

--

All at once, like a switch had been flicked or a plug pulled, the terrible noise cut out. We were alone.

The sudden silence made me flinch. I sat against rough stone, head raised, mouth open, panting for breath. My own blood hammered in my ears. My chest rose and fell in jerks; each movement gave me pain. Though it was utterly black, I knew the others were sprawled beside me in the tightness of the passage. Their wheezes mirrored mine.

We'd collapsed in a single heap, one on top of each other. The air was cold and sour, but at least the overpowering smell of blood was gone.

s. 309

--

Kirjan nimi: The Screaming Staircase

Kirjoittaja: Jonathan Stroud

Julkaisuvuosi: 2013

Kustantaja: Disney Hyperion

Sivumäärä: 381

Luettu loppuun: 16.12.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩½

Shadow and Bone

Takakansi:

Alina Starkov doesn't expect much from life. Orphaned by the Border Wars, she is sure of only one thing: her best friend, Mal - and her inconvenient crush on him. Until the day their army regiment enters the Fold, a swath of unnatural darkness crawling with monsters. When their convoy is attacked and Mal is brutally injured, Alina reveals a dormant power not even she knew existed.

Ripped from everything she knows, Alina is taken to the royal court to be trained as a member of the Grisha, the magical elite led by the mysterious Darkling. With Alina's extraordinary power in his arsenal, he believes they can finally destroy the Fold. Now Alina must find a way to master her untamed gift and somehow fit into her new life without Mal by her side. But nothing in this lavish world is what it seems. As the threat to the kingdom mounts and her dangerous attraction to the Darkling grows, Alina will uncover a secret that could tear her heart - and her country - in two.

--

Aloitetaan ensin kertomalla kirjan hyvät puolet, sillä kirjassa oli tasaisesti hyvää ja huonoa, enkä oikeastaan osaa vieläkään sanoa mitä mieltä teoksesta olin. Kirjasta tuli siinä mielessä hieman mieleen Throne of Glass, ainakin naissankarittaren ja perinteisen fantasian raamien myötä. Kirjan maailma on hienosti rakennettua ja kiehtovaa, vaikka jäikin hieman taustalle. Huomasin monen nimen olevan slaavilaisperäistä. Grisha-järjestö oli myös kiehtova keksintö, ja pidin siitä, kuinka siinä oli monen osa-alueen edustajia. Olisin halunnut tutustua Grishoihin jo tässä osassa hieman tarkemmin.

Kirja alkoi koukuttavasti ja mukaansatempaavasti Alinan esitettyä piileskelleet voimansa, ja hän päätyikin jo alussa Grishojen joukkoon ja alkoi oppia heidän tavoille. Mutta mitä enemmän kirja eteni, sitä enemmän siinä ilmeni heikkouksia. Tarina, jonka maailmalla oli vaikka kuinka paljon potentiaalia, osouttautuikin heikohkoksi. Itse asiassa luin tämän kirjan vain siksi, koska se sijoittuu samaan maailmaan kuin Six of Crows -sarja, joka on lukulistalla ja vaikuttaa pajon kiinnostavammalta. Nyt ainakin tiedän taustatiedot, voin sanoa.

Ehkä kirjan juonessa ei niinkään ollut puutteita, vaikkei se temmannut mukaansakaan, vaan hahmokaartissa. Tuntui, etten kirjan myötä kohdannut hahmojen suhteen mitään uutta. Sieltä meinaan löytyi ne tyypilliset ja kliseiset ya-genren suosikit: "nuhjuinen" sankaritar, joka puhuu koko ajan itseään alas ja omaa mystisiä voimia, tasaisen vahva mieshahmo, johon sankaritar on ihastunut sekä tietysti "vastustamaton" pahis. Lisäksi muita sterotypioita vilisi joukossa, esimerkiksi naiivi kuningas ja koppava kuningatar. Eritoten naishahmot oli huonosti toteutettuja, vaikka Genya loisti edukseen.

Minulla oli jatkuvasti lukiessa tunne, että kirjan kuuluisi herättää minussa tunteita, mutta niin vain ei käynyt. En saanut Alinaan, enkä itseasiassa keneen muuhunkaan hahmoon, minkäänlaista yhteyttä. Minulle oli iha sama, mitä kullekin kävi, mikä on toisaalta ihan virkistävääkin, sillä hahmoihin kiintyminen on vaarallista puuhaa.

Lopulta kirjan päätyttyä jäi epäselvä maku suuhun. Muistin kyllä pitäneeni alusta, mutta viimeistään sivulla 200 kaikki maistui jo puulta. Valitettavasti en ihastanut, mutta odotan nyt Six of Crowsilta enemmän. Jospa se toisi tälle kaikesta huolimatta upealle maailmalle ansaittua kunniaa. Ja eipä tämä kirja nyt varsinaisesti huono ollut, ihan positiivisen puolella liikutaan, mutta jos lähdet hakemaan jotakin uutta ja hienoa, ehkä tämä ei ole se oikea valinta. Suosittelen tyypillisen ya:n vannoutuneille ystäville, etenkin niille jotka rakastavat perinteisempiä fantasiamaailmoja.

--

"Mal, that night at the Little Palace, you said the Darkling owned me."

He winced slightly. "I was angry. I didn't mean-"

"If he gets that collar, he really will own me. Completely. And hell turn me into a monster. Please, Mal. I need to know you won't let that happen to me."

"How can you ask me to do this?"

"Who else could I ask?"

He looked at me, his face full of desperation and anger and something else I couldn't read. Finally, he nodded once.

"Promise me, Mal." His mouth set in a grim line, and a muscle twitched in his jaw. I hated doing this to him, but I had to be sure. "Promise me."

"I promise," he said hoarsely.

s. 286

--

Kirjan nimi: Shadow and Bone

Kirjoittaja: Leigh Bardugo

Julkaisuvuosi: 2012

Kustantaja: Square Fish

Sivumäärä: 356

Luettu loppuun: 26.9.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩½

Simon vs. The Homo Sapiens Agenda

Takakansi:

Simon Spier is sixteen and trying to work out who he is - and what he's looking for.

But when one of his emails to the very distracting Blue falls into the wrong hands, things get all kinds of complicated.

Because, for Simon falling for Blue is a big deal...

--

Aluksi sanon, että olen todella tyytyväinen että tulin ostaneeksi tämän! Jälleen riskiveto, mutta ei tuottanut pettymystä Simon vs. on kevyttä, ihastuttavaa ja kutkuttavaa luettavaa, jossa palataan takaisin lukioon (juuri yliopiston aloittaneena, mikä nostalgia...) ja sen arkipäiväisin ongelmiin, sekä rakkaushuoliin.

Päähenkilö Simon Spier on kaapissa oleva homoseksuaali, joka käy kiivasta sähköpostikeskustelua Bluen kanssa, joka on mysteerinen poika joka käy Simonin kanssa samaa koulua. Kumpikaan heistä ei tiedä toisen identiteettiä, mutta paljon yhteistä jutunjuurta riittää. Kirja onkin tahditettu niin, että joka toinen luku on varsinaista tarinaa ja joka toinen pätkä Simonin ja Bluen keskustelua.

Kirjaa on nopea ja viihdyttävä lukea. Simon on varmasti jokaiselle omalla tavallaan samaistuttava hahmo. Kirja pääkonflitki esitellään jo alussa: Simonin luokkatoveri Martin saa käsiinsä Simonin ja Bluen väliset viestit, ja kiristää Simonia. Vastapalvelukseksi, ettei Martin työnnä Simonia kaapista koko koululle, Simonin täytyy toimia matchmakerina Martinin ja ystävänsä Abbyn välillä. Kaikenlaistahan siinä matkanvarrella käy.

Bluen identiteetin selventäminen on toinen kirjan juonikuvioista. Aktiivisestihan Simon ei asiaa selvitä, mutta hänellä on arvauksensa. Osuvatko ne oikeaan, se teidän täytyy selvittää itse, mutta loppuratkaisusta pidin todella paljon. Oikein kutkutti kun päästiin lähemmäs ja lähemmäs Bluen identiteetin paljastumista. Enkä pettynyt!

Simon on upean onnistunut hahmo. Hänellä on huumorintajua ja sympatiat kääntyvät helposti hänen puolelleen. Ulkoisesti Simon ei ole mikään suurin sosiaalinen perhonen, mutta hänen ajatusmaailmansa on sitä rikkaampi. Hauskin kohtaus oli mielestäni, kun Simon oli ensi kertaa humalassa... vieläpä homobaarissa.

Jos haluaa lukea jotain suhteellisen harmitonta mutta silti ajatuksia herättävää, Simon vs. on hyvä valinta. Kirja kun käsittelee tärkeitä asioita, kuten seksuaalivähemmistöjä, homofobiaa, kiusaamista ja hieman ystävyys- ja perhesuhteitakin. Sen rinnalla kirja on kuitenkin hauska, suloinen ja inhimillinen. Luen ehdottomasti uudestaan jossakin välissä.

--

But it's eight thirty, and I still haven't found him. Or he hasn't found me. It's hard to know what to think.

He likes me. I mean, that's basically what the note said. But the note was written two weeks ago. It almost kills me. Two weeks withe the shirt under my freaking pillow, and I had no idea what was tucked away inside of it. I know it's been said, but I'm a monumental idiot.

I mean, in two weeks, he could have changed his mind about me.

s. 265-266

--

Kirjan nimi: Simon vs. The Homo Sapiens Agenda

Kirjoittaja: Becky Albertalli

Julkaisuvuosi: 2015

Kustantaja: Penguin Books

Sivumäärä: 303

Luettu loppuun: 28.8.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩

Paper Towns

Takakansi:

Quentin Jacobsen has always loved Margo from afar. So when she climbs through his window to summon him on an all-night road trip of revenge he cannot help but follow. But the next morning, Q turns up at school and Margo doesn't . She's left clues to her disappearance, like a trail of breadcrumbs for Q to follow.

And everything leads to one unavoidable question:

Who is the real Margo?

--

Paper Towns oli viimeinen lukemattomaksi jäänyt John Greenin teos (joka on siis kokonaan vain John Greenin kirjoittama). John Green on nauttinut supersuosiosta sitten The Fault in Our Starsin menestyksen, ja kaikki kirjat on nyt myös suomennettu. Minä pidin oikein paljon The Fault in Our Starsista, Looking for Alaska oli ihan mukava, ja An Abundance of Katherines pohjanoteeraus. Paper Towns putoaa jonnekin viimeksi mainittujen väliin.

Lyhyesti: kirja kertoo Quentinista, joka on aivan hullaantunut naapurintyttö Margoon, vaikkei hän Margoa varsinaisesti tunnekaan. Eräänä yönä Margo sitten tupsahtaa Quentinin ikkunasta sisään ja he viettävät yön keppostellen. Sitten Margo katoaa, ja Quentin jää selvittämään mitä tapahtui, varmana siitä, että Margo haluaa juuri Quentinin löytävän hänet.

Kirja on niin tyypillistä John Greenia, että haukotuttaa. Enää ei herran filosofia, hahmot ja huumori pure minuun, mutta tykkää ken tykkää. En oikeastaan saanut kenestäkään irti mitään. Tuntuu, että olen lukenut vastaavan teoksen aikaisemmin. Ehkä kyseessä oli Looking for Alaska. Tai An Abundance of Katherines. Joka tapauksessa, poika tavoittelee tyttöä jota ei voi "saada". Paper Townsin syvempi pointti kritisoikin Quentinia siitä, että hän oli ihastunut ideaan Margosta, ei itse Margoon.

Kirjan ensimmäinen osa meni tilanteeseen ja hahmoihin tutustuessa. Toinen osa oli unettava ja puuduttava ja jumitin siinä pitkään. Kolmannesta osasta lopulta pidin, minulla on heikko kohta road tripeille. Tarinana Paper Towns ei kuitenkaan antanut minulle mitään uutta. Teksti oli kyllä paikoin hienoa, mutta juoni ja hahmot eivät jaksaneet kiinnostaa. 

Kirja ei ollut yhtä hermoja raastava kuin An Abundance of Katherines, mutta jossain vaiheessa läheltä liippasi. Ilman kirjan kolmatta osaa se olisi varmasti yltänyt samalle tasolle. Paper Townsissa sentään oli ihan kelvollinen idea, kun taas Katherine oli jo lähtökohdaltaan naurettava... John Greeniltä ei ole muuten tullut uutta kirjaa sitten The Fault in Our Starsin... Lienee herra ollut kiireinen... En toisaalta tiedä tarttuisinko häneltä uuteen teokseen. Riippuu tietenkin aiheesta. Ja pitäisi katsastaa Paper Towns leffakin...

--

And all at once I knew how Margo Roth Spiegelman felt when she wasn't being Margo Roth Spiegelman: she felt empty. She felt the unscaleable wall surrounding her. I thought of her asleep on the carpet with only that jagged sliver of sky above her. Maybe Margo felt comfortable there because Margo the person lived like that all the time: in an abandoned room with blocked-out windows, the only light pouring in through holes in the roof. Yes. The fundamental mistake I had always made - and that she had, in fairness, always led me to make - was this: Margo was not a miracle. She was not an adventure. She was not a fine and precious thing. She was a girl.

s. 199

--

Kirjan nimi: Paper Towns

Kirjoittaja: John Green

Julkaisuvuosi: 2008

Kustantaja: Bloomsbury

Sivumäärä: 305

Luettu loppuun: 14.8.2016

Mistä kirja: Laina kaverilta

Arvosana: ✩✩✩