This Savage Song

Takakansi:

Kate Harker and August Flynn are the heirs to a divided city, a grisly metropolis where the violence has begun to create real and deadly monsters. All Kate wants is to be as ruthless as her father, who lets the monsters roam free and makes the inhabitants pay for his protection. August just wants to be human, as good-hearted as his own father - but his curse is to be what the humans fear. The thin truce that keeps the Harker and Flynn families at peace is crumbling, and an assassination attempt forces Kate and August into a tenuous alliance. But how long will they survive in a city where no one is safe and monsters are real...

--

Hei vaan. Taas on kirja saatu luettua, ja tämän parissa olenkin ahertanut aivan liian pitkään. Olen raahannut kirjaa mukanani koko kesän, ja kirjan kaunis valkoinen kansi ei ole enää valkoinen, vaan harmaa... Mitä kirjojen pahoinpitelyä...

Suurin syy sille, miksi This Savage Song vei niin paljon aikaa on yksinkertainen: tämä kirja oli tylsä. Minua ihmetyttää, miten voin rakastaa V. E. Schwabin Viciousia täydestä sydämestäni, mutta A Darker Shade of Magic sekä nyt tämä This Savage Song eivät ole onnistuneet säväyttämään. Ehkä Schwabin YA-puoli ei vain iske minuun. Ajattelin vielä kokeilla The Archievedia, ehkä. Ja Viciousin jatko-osat ehdottomasti luen.

Yksi asia on kuitenkin päivänselvä: This Savage Songin jatko-osa, Our Dark Duet, saa jäädä lukematta. Kirjottaa Schwab osaa, sitä en kiellä, mutta jokin tässä ei nyt natsaa... En saanut kirjan punaisesta langasta mitenkään kiinni. Mielestäni kesti aivan liian kauan että kirjassa alkoi oikeastaan tapahtumaan mitään, yli puolen välin, ja sitten kun jotain alkoi tapahtumaan, en oikein saanut kiinni että mitä. Toisaalta voin syyttää myös sitä, että välillä pidin jopa kahden viikon taukoja kirjan lukemisessa...

Eikä siinä mitään, vaikka kirjassa ei periaatteessa mitään tapahtuisikaan. Mutta tässä nyt oli muutkin puitteet hieman vinossa. Hahmot ensinnäkin - olin todella välinpitämätön heistä. Kate varsinkin oli, no, naurettava, sillä hänen "kovismeininkiään" en osannut ottaa tosissaan. Ja Augustin ruikutusta oli välillä tuskaa lukea. Ja jos kumpikin päähenkilö ei kiinnosta, ei koko kirja pian kiinnosta.

Kirjan idea oli kiinnostava, mutta en tiedä oliko Schwab toteuttanut sen parhaalla mahdollisella tavalla. Muitakin kirjoja tulkiten Schwabilla on kauniin uniikki mielikuvitus, mutta toteutuspuoli ontuu (A Darker Shade of Magic). Tässäkin olisin kaivannut lisää pohjustusta, ja hahmoja olisi voinut rakentaa paremmin. Mutta valitettavasti mielenkiintoni tämän kirjan kohdalla ei ollut kovinkaan suuri.

--

"My father is a surgeon."

"Stop calling him that," she snapped, leveraging herself up to a sitting position with a hiss. "He's not your father. He's a human, and you're a monster working for him."

August went still.

"What? Nothing to say now? Oh that's right, you can't tell lies."

"Henry Flynn is my family," he snarled. "And I'm willing to bet he's been a better father than yours."

"Fuck off." Kate slumped back, breathing through gritted teeth. "Why would you even want to be human? We're fragile. We die."

s. 272

--

Kirjan nimi: This Savage Song

Kirjoittaja: V. E. Schwab

Julkaisuvuosi: 2016

Kustantaja: Titan Books

Sivumäärä: 407

Luettu loppuun: 13.9.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩½

The Dark Prophecy

Takakansi:

Go west. Capture Apollo before he can find the next oracle. 

If you cannot bring him to me alive, kill him.

Those were the orders my old enemy Nero had given to Meg McCaffrey. But why would an ancient Roman emperor zero on Indianapolis? And now that I have made it here (till in the embarrassing form of Lester Papadopoulos), where is Meg? 

Meg, my demigod master, is a cantankerous street urchin. She betrayed me to Nero back at Camp Half-Blood. And while I'm mortal, she can order me to do anything... even kill myself. Despite all this, if I have a chance of prying her away from her villainous stepfather, I have to try.

But I'm new to this heroic-quest business, and my father, Zeus, stripped me of all my godly powers. Oh, the indignities and pain I have already suffered! Untold humiliation, impossible time limits, life-threatening danger... Shouldn't there be a reward at the end of each completed task? Not just more deadly quests?

I vow that if I ever regain my godhood, I will never again send a poor mortal on a quest. Unless it is really important. And unless I am sure the mortal can handle it. And unless I am pressed for time... or I really just don't feel like doing it myself. I will be much kinder and more generous than everyone is being to me - especially that sorceress Calypso. What does Leo see in her, anyway?

--

Muutaman sanan tästäkin kirjasta päätin raapustaa.

Muistan kun aikoinani kuulin tästä sarjasta, ja olin hypätä kattoon. Olin nimittäin juuri saanut luettua kirjan Olympoksen veri ja hyvästeltyä Percy Jacksonin maailman. Olin valmis siihen, että tämä oli nyt tässä ja odotin innolla Riordanin Magnus Chase -sarjaa ja mihin se minut veisi. Sitten kuulin, että Riordan kirjoittaa viisiosaisen sarjan jumala Apollosta, ja tuntui kuin joku olisi herättänyt minut väkisin koomasta. Odotin sarjalta paljon. Ensimmäinen osa olikin todella hyvä.

Jotenkin kuitenkin eksyin tämän toisen osan kohdalla. Aloin lukea sitä samalla palolla kuin mitä tahansa muuta Riordanin teosta, ja Riordan on minulle niitä kirjailijoita, joiden kirjat vievät mennessään niin että menetän ajantajun. Mukavahan tätä kirjaa oli lukea, rakastin siinä lähes kaikkea, mutta se kävi kamalan takkuisesti. Toisaalta olin juuri toipumassa valtavasta lukujumista, joten en tiedä oliko vika sitten minussa vai Riordanissa.

Käydään ensin negatiiviset alta ja yritän hieman pukea sanoiksi mikä minun mielestä mättäsi. Voin myöntää, että Apollo hahmona alkoi ärsyttää. Hän on niin... aaaaahh, no, hänellä on paljon opittavaa. Luulisi että hän pikkuhiljaa hahmona alkaisi kehittyä, mutta silti, hän käyttäytyi kuin mikäkin pölvästi. Toisaalta, minulla oli ongelmia muidenkin hahmojen kanssa. En ollut melkein tunnistaa Leoa ja Calypsoa, vaikka he olivat minulle rakkaita ja ennestään tuttuja. Leo ei ollut yhtä räiskyvä ja Calypsosta en saanut paljon mitään irti. Toisaalta pohdin myös, saattoiko Apollon näkökulma vaikuttaa asiaan... Kirjan juonestakin oli vaikea saada kiinni, mutta pistän tämän lukujumin piikkiin.

Positiivista! Sillä eihän mikään Riordanin teos täysin huono voi olla, sen verran rakas kirjailija minulle kyseessä. Kirjassa kukki Riordanille tyypillinnen huumori (tosin myönnetään ettei se ollut parhaimmillaan). Ja Waystation! Mikä loistava tapahtumapaikka, ja mikä yhteisöllisyyden henki siitä uhkui. Pidin uusista hahmoista kuin vanhoista tutuistakin. Mutta parhainta kirjassa oli Apollon ja Meg McCaffreyn välinen side. Kuinka he esittävät halveksivansa toisiaan, mutta oikeasti välittävät ja tahtovat suojella toisiaan. Meg on ihanan "Pikku Myymäinen" hahmo. 

Sanotaan näin: kokonaisuuten kuin kirjan melko heikoksi. Mutta tämä on vasta sarjan osa nro 2, joten paljon ehtii vielä tapahtua. Odotan mielenkiinnolla, mitä Meg vielä keksii Apollon pään menoksi, ja mihin suuntaan hahmot kehittyvät. Ja seuraavassa kirjassa on Grover! Vanha tuttu Percy Jackson -sarjasta, jota ehti jo ikävöidä sillä hän ei esiintynyt Olympoksen sankareissa. Ilmeisesti Apollo suuntaa kohti Jupiterin leiriä, joten vanhoja tuttuja kohdataan sielläkin... Kiehtovaa, että tähän asti kukaan muista jumalista ei ole vielä esiintynyt. Olen varma, että tälle on syynsä, mutta toivoisin ainakin Demeterin, Haadeksen, Zeuksen, Artemiksen ja Hermesin vielä esiintyvän tässä sarjassa.

Minusta tuntuu, että luin tämän kirjan väärässä mielentilassa. Ehkä reread olisi paikallaan, kun aika tuntuu oikealta? Tekisi oikeastaan enemmän mieli lukaista uudestaan tuo sarjan ensimmäinen osa ensin. Näin tiivistettynä: ei huono kirja, ei vain juuri sitä mitä olin odottanut.

Kumpa osaisi vain olla nostatamatta millekään kirjalle mitään odotuksia...

--

"She is precious to you," said the Oracle. "Would you give your life in exchange for hers?"

I had trouble processing that question. Give up my life? At any point n my four thousand years of existence, my answer would've been an emphatic No! Are you crazy! One should never give up one's life. One's life is important! The whole point of my quests in the mortal world, finding and securing all these ancient Oracles, was to regain immortality so I wouldn't have to ponder such awful questions!

And yet... I thought of Emmie and Josephine renouncing immortality for each other. I thought of Calypso giving up her home, her powers, and eternal life for a chance to roam the world, experience love, and possible enjoy the wonder of high school in Indiana.

"Yes," I found myself saying. "Yes, I would die to save Meg McCaffrey.

s. 329

--

Kirjan nimi: The Dark Prophecy

Kirjoittaja: Rick Riordan

Julkaisuvuosi: 2017

Kustantaja: Disney Hyperion

Sivumäärä: 401

Luettu loppuun: 5.6.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩½

Lord of Shadows

Takakansi:

A Shadowshunter's life is bound by duty. Constrained by honor. The word of a Shadowhunter is a solemn pledge, and no vow is more sacred than the vow that binds parabatai, warrior partners - sworn to fight together, die together, but to never fall in love.

Emma Carstairs has learned that the love she shares with her parabatai, Julian Blackthorn, isn't just forbidden - it could destroy them both. She knows she should run from him. But how can she when the Blackthorns are threatened by enemies on all sides?

Their only hope is the Black Volume of the Dead, a spell book of terrible power. Everyone wants it. Only the Blackthorns can find it. Spurred on by a dark bargain with the Seelie Queen, Emma; her best friend, Cristina; and Mark and Julian Blackthorn journey into the Courts of Faerie, where glittering revels hide bloody danger and no promise can be trusted. Meanwhile, risin g tension between Shadowhunters and Downworlders has produced the Cohort, an extremist group of Shadowhunters dedicated to registering Downworlders and "unsuitable" Nephilim. They'll do anything in their power to expose Julian's secrets and take the Los Angeles Institute for their own.

When Downworlders turn against the Clave, a new threat rises in the form of the Lord of Shadows - the Unseelie King, who sends his greatest warriors to slaughter those with Blackthorn blood and seize the Black Volume. As dangers close in, Julian devises a risky scheme that depends on the cooperation of an unpredictable enemy. But success may come with a price he and Emma cannot even imagine, one that will bring with it a reckoning of blood that could have repercussions for everyone and everything they hold dear.

--

Takakansi kertookin kaiken oleellisen muttei kaikkea. Tässä kirjassa nimittäin tapahtuu - ja paljon. Ja lukija jää vain suu auki tuijottamaan juonen tiivistyessä ja tiivistyessä.

Oletteko koskaan lukeneet kirjaa, jonka jälkeen jää pysäyttävät fiilikset? Ette saa kirjaa mielestänne, käytte tapahtumia uudelleen ja uudelleen läpi. Tahdotte palata kirjan maailmaan, mutta tiedätte että on liian aikaista. Haava on vielä tuore. Olette viettäneet aikainne - tässä minun tapauksessa kolme päivää - kirjan matkassa, lukien sitä yhteen asti yöllä. Kolme ikuisuudelta tuntunutta päivää, ja nyt se on ohi, ettekä voi kun vain odottaa seuraavaa osaa. Kirja on ehkä satuttanut teitä, vaikuttanut teihin, saanut teidät tuntemaan jokaista mahdollista tunnetta - ja kiitätte tästä kirjaa ja kirjalijaa, vaikka tunne on kuin sielunne olisi tulessa.

Lord of Shadows oli minulle tällainen kirja. Rakaistun jo kirjan edeltäjäosaa, Lady Midnightiin, noin vuosi sitten saatuani sen luettua. Cassandra Clare on niitä kirjailijoita, joka paranee teos teokselta. Olen aikaisemmin sanonut, että luen Claren yksityiskohtaista tekstiä varsin hitaasti. Lady Midnightissa meni parikin viikkoa, mutta Lord of Shadows kulutti vain muutaman päivän. Halusin kirjan kestävän ikuisuuden, mutta samaan aikaan toivoin pystyväni pikakelaamaan sen loppuun. Niin paljon juoni vei mukanaan.

Ja se juoni - no, kirjassahan seurattiin usean hahmon tarinaa, ja olin uppoutunut niihin kaikkiin. Clare oli kirjoittanut teoksensa nokkelasti - hän jätti usein lukujen loppuihin cliffhangereita, joihin palattiin vasta parin luvun päästä. Siinä välissä keskityttiin toisen hahmon seikkailuhin. Jännitys pysyi yllä, ja sivut lensivät. Tapahtui paljon! Tuskin sai hengähtää! Tältäkö hahmoista tuntui kun he kiisivät vaarasta toiseen?

Hahmoista - aivan ihania! Mukana oli Lady Midnightista tuttu hahmokaarti, kuten myös The Mortal Instrumentsin hahmoja, sekä tietysti pari uutta tuttavuutta. Lempihahmojani olivat Kit, Mark ja Kieran, mutta pidin kaikista ns. "hyviksistä". Zara Dearborn oli kuvottava kapeine ajatusmaailmoineen. Voin kyllä sanoa että pääjuoni, eli tuo Emma ja Julian -kuvio kiinnosti vähiten, mutta rakastan kyllä heitäkin. Enkä yhtään uskalla sanoa miten heille käy! Kahden vuoden tuskainen odotus edessä... Saisinpa tähän väliin jonkin muun yhtä rakkautta nostattavan sarjan... The Dark Artifices on kyllä noussut suosikiksi heti Tulen ja jään laulun jälkeen.

Kirjan loppu nostatti palan kurkkuun, vaikka olin siitä osan jo (puolivahingossa) itselleni spoilannut... Mutta aina kun Clare asettaa tapahtumapaikaksi Alicanten, tiedän että jotain suurta ja järkyttävää tulee tapahtumaan. Sydämeni tykytti kurkussa koko viimeisen luvun ajan.

Kerrankin trilogian keskimmäinen osa, joka ei tuntunut pelkältä venytykseltä ja pakkopullalta! Kerrankin keskimmäinen osa, jossa sattui ja tapahtui ja josta nautti jopa enemmän kuin ensimmäisestä.

Tästä tekstistä tuli näköjään enemmän ylistysteksti, kun mitenkään kriittinen teksti. Mutta juuri nyt ajatukseni sinkoilevat edestakaisin enkä voi kun vaan rakastaan tätä kirjaa täydestä sydämestäni.

--

"You are not like the other Blackthorns," said Kieran after a moment. "Your eyes are blue, but not like the ocean's blue. More of an ordinary sky."

Kit felt obscurely insulted. "I'm not a Blackthorn," he said. "I'm a Herondale. Christopher Herondale."

He waited. The name Herondale seemed to produce an explosive reaction in most denizens of the supernatural world. The boy with the ocean hair, though, didn't bat an eye. "Then what are you doing here, if you are not family?" he asked.

Kit shrugged. "I don't know. I don't belong, that's for sure." 

Kieran smiled a sideways faerie smile. "That makes two of us."

s. 306-307

Toinen lainaus vielä, koska tämä kirja, ja tämä lainaus menee yhteen tuon edellisen kanssa. Tosin olisin voinut laittaa lainauksia vaikka kuinka monesta kohdasta...

"Just words I like," he said. "If I say them to myself, it makes my mind - quieter. Does it bother you?"

"No!" Kit said quickly. "I was just curious what words you liked."

Ty bit his lip. For a moment, Kit thought he wasn't going to say anything at all. "It's not the meaning, just the sound," he said. "Glass, twin, apple, whisper, stars, crystal, shadow, lilt." He glanced away from Kit, a shivering figure in his too-large hoodie, his black hair absorbing moonlight, giving none of it back.

"Whisper would be one of mine, too," said Kit. He took a step toward Ty, touched his shoulder gently. "Cloud, secret, highway, hurricane, mirror, castle, thorns."

"Blackthorns," said Ty, with a dazzling smile, and Kit knew, in that instant, that whatever he'd been telling himself about running away for the past few days had been a lie. And maybe it had been that lie that Livvy had been responding to, when she'd snapped at him outside the magic store that day - the kernel inside his own heart that had told him he might still be leaving.

But he knew now that he could reassure her. He wasn't leaving the Shadowhunters. He wasn't going anywhere. Because where the Blackthorns were, was his home now.

s. 479

--

Kirjan nimi: Lord of Shadows

Kirjoittaja: Cassandra Clare

Julkaisuvuosi: 2017

Kustantaja: Simon & Schuster

Sivumäärä: 699

Luettu loppuun: 4.6.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩✩

The Screaming Staircase

Takakansi:

A sinister Problem has occurred in London: all nature of ghosts are appearing throughout the city, and they aren't exactly friendly. Only young people have the physic abilities required to see - and eradicate - these supernatural foes.

In The Screaming Staircase, the plucky and talented Lucy Carlyle teams up with Anthony Lockwood, the charismatic leader of Lockwood & Co., a psychic detection agency that handles the dangerous work. After an assignment leads to both a grisly discovery and a disastrous end, Lucy, Anthony, and their sarcastic colleague, George, are forced to take part in the perilous investigation of one of the most haunted houses in England. Will Lockwood & Co. survive the Hall's legendary Screaming Staircase and Red Room to see another day?

--

Takaisin täällä pitkästä aikaa. Sivupalkkia kenties seuranneet ovat pistäneet merkille, että tämän kirjan parissa on vietetty tovi jos toinenkin. Vaikka kirja on aika pieni, ja "vain" 381 sivun mittainen, vei tämä aivan hitosti aikaa. Ei purrut. Ei purrut sitten mitenkään.

Hieman taustaa: miksi päädyin lukemaan tämän kirjan? Törmäsin tähän sarjaan jossakin internetin syövereissä, ja joku sitä kehuikin. Koska kirjailijana oli Jonathan Stroud, joka on kirjoittanut Bartimeus-trilogia, joka on yksi suosikkisarjoistani, halusin ilman muuta lukea myös hänen muuta tuotantoaan, odottaen siltä paljon. Itse asiassa olin aikoinani Bartimeuksen päätökseen saatuani jäänyt odottamaan lisää Stroudilta, mutta vuosien varrella se oli jäänyt ja muu tuotanto tuli esiin vasta nyt. The Screaming Staircase lähti tilaukseen, ja saavuttuaan melkein heti lukuun.

Paitsi että en ihan saanut sitä mitä tilasin, ja kirja oli suuri pettymys. Siinä missä aikoinaan Samarkandin amuletti, Bartimeus-sarjan avausosa, oli vienyt täysin mukanaan, The Screaming Staircase oli kankeaa luettavaa jo alusta asti. Koska olen lukenut kirjaa pienissä pätkissä niin pitkän ajan, en oikeastaan muista mistä kaikki alkoikaan. Muistini kirjaa koskien muiltakin osin on hatara. Joskus tulee myös tällaisia lukukokemuksia.

Sanottavaa minulta silti löytyy. Kirjan idea on ihan kiva. Kunnon Ghostbusters meininkin, astetta synkemmällä sävyllä. Kummitukset ovat jees! Lontoo on ihana miljöö. Mutta vaikka ainekset ovat hyvät, kirja tuntui niin sieluttomalta. Tunnistin kyllä Bartimeuksesta tutun tyylin, varsinkin niin kutsuttujen antagonistien kohdalla, mutta siinä missä Bartimeus oli riemastuttava, tämä sen sijaan ei vain sytkähdättänyt. Tuntuu kurjalta tällä tavalla vain vertailla, mutta en oikeastaan tiedä miten muuten tämän tekstin tästä väsäisin.

Mitä tulee kirjan hahmoihin, sanon näin epäammattimaisesti - plääh. Päähenkilö Lucy oli ainakin niin lättänä, etten osaa edes kuvailla häntä. Anthony Lockwoodilla oli oma mysteerinen auransa, mutta tuskimpa hänestä saan sen enenpää tietää, varsinkin kun suunnitelmissa ei ole lukea seuraavia osia. Georgella oli hetkessä. Muut hahmot - keitä he olivat? En oikeastaan jaksanut kiinnittää huomiota. Lisäksi Lucy ja Lockwood olivat kamalan pikkuvanhoja. Sekin piirre on mahdollista kirjoittaa hyvin, mutta nyt hahmoista jäi vain outo käsitys että he olivat aikuisia varhaisteinien ruumiissa.

Tulin siihen lopputulokseen, että olin jälleen liian vanha tämän kirjan lukijaksi. Niin on käynyt useinkin kehuttujen fantasiasarjojen kohdalla. Tai sitten en vain jaksanut keskittyä tarpeeksi. Kuka tietää, ehkä kirja ei vain ollut minua varten. Olin vain lopulta tyytyväinen siitä, että sain sen ylipäätänsä luettua loppuun. Nyt kiinnostavimpien seikkailujen pariin.

--

All at once, like a switch had been flicked or a plug pulled, the terrible noise cut out. We were alone.

The sudden silence made me flinch. I sat against rough stone, head raised, mouth open, panting for breath. My own blood hammered in my ears. My chest rose and fell in jerks; each movement gave me pain. Though it was utterly black, I knew the others were sprawled beside me in the tightness of the passage. Their wheezes mirrored mine.

We'd collapsed in a single heap, one on top of each other. The air was cold and sour, but at least the overpowering smell of blood was gone.

s. 309

--

Kirjan nimi: The Screaming Staircase

Kirjoittaja: Jonathan Stroud

Julkaisuvuosi: 2013

Kustantaja: Disney Hyperion

Sivumäärä: 381

Luettu loppuun: 16.12.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩½

The Hammer of Thor

Takakansi:

"Magnus Chase, you nearly started Ragnarok. What are you going to do next?"

It's been six weeks since Magnus and his friends returned from defeating Fenris Wolf and the fire giants. Magnus has adjusted to life at the Hotel Valhalla -  as much as a once-homeless and previously alive kid can. As a son of Frey, the god of summer, fertility, and health, Magnus doesn't exactly fit in with the rest of Odin's chosen warriors, but he has a few good peeps among his hallmates of floor nineteen, and he's been dutifully training for Ragnarok along with everyone else. His days have settled into a new kind of normal.

But Magnus should have known there's no such thing as normal in the Nine Worlds. His friends Hearthstone and Blitzen have disappeared. A new hallmate is creating chaos. According to a very nervous goat, a certain object belonging to Thor is still missing, and the thunder god's enemies will stop at nothing to gain control of it.

Time to summon Jack, the Sword of Summer, and take action. Too bad the only action Jack seems to be interested in is dates with other magical weapons...

--

Voin tässä heti ihan suoraan sanoa tämän kirjan palauttaneen lukuintoni jostain syvältä mieleni perukoista. Lähdin itseasiassa lukemaan tätä takakanteen vilkaisematta, vain muutama netistä silmiin osunut ensikäsitys kirjasta. Edelliseen osaan ihastuneena, ja tätä osaa kuin kuuta nousevaa odottaneena, sain taattua laatua. Kaiken kaikkiaan erinomainen lukukokemus.

Magnus Chasen hahmokaarti on Rick Riordanin parhaita. Vaikka olen kyllä lähes poikkeuksesta pitänyt Riordanin muiden sarjojen (Percy Jackson, Kanen aikakirjat, Olympoksen sankarit, Trials of Apollo...) hahmoista, kokonaisuutena Magnus Chase -sarja tarjoaa kiehtovimman porukan. Jo itse Magnus Chase on ihastuttava hahmo, jonka puolelle kaikki sympatiat valuvat automaattisesti. Lisätään siihen vielä kirvestä heiluttava valkyria Samirah, muotitietoinen kääpiö Blitzen sekä kuuro haltia Hearthstone, saadaan ikoninen joukko kasaan. Eikä saa unohtaa uutta tuttavuutta, Alexia, joka varastaa varmasti kaikkien sydämet. (Hän on myös genderfluid. Iso hatunnosto tästä Riordanille.)

Kirja on vauhdikas. Vauhdikkaampi kuin edellinen, sillä jatkuvasti kiidetään tilanteesta toiseen. Välillä porukka jakautuu, mutta päätyy aina lopulta takaisin yhteen. Norjalaista mytologiaa on hyödynnetty huumorin kosketuksella. Heimdall-jumala ottaa selfietä, Thorin vuohi käy terapiassa ja Sif on kirjaimellisesti "trophy wife". Itse en norjalaisesta mytologiasta ole niin perillä kuin kreikkalaisesta, joten Magnus Chase on oiva oppitunti tämän sivistyksen puuttuvan aukon täyttämiseen. Ja monelta osin on norjalainen mytologia mitä kiehtovinta, sekä tietenkin askelen lähempänä Suomea.

Mielestäni tässä osassa jäi kuitenkin ehkä kaikki potentiaali käyttämättä. Montaa asiaa pääsi "maistamaan", mutta ei täysin nauttimaan. Olisin toivonut lisää aikaa Valhallassa, sekä tietysti Magnusin serkulle, Annabethille, jotain suurempaa roolia. Ehkä ensi kirjassa? Niin ainakin loppu lupaili, mutta sitä jäänemme odottelemaan... Pidän siitä, että kaikki Riordanin kirjat sijoittuvat samaan "verseen". Tässä kirjassa Magnus hieman selittikin, että miten, mikä kuulosti yllättävän järkevältä :D

The Hammer of Thor on oikeastaan jälleen yksi tyypillinen sarjan "keskiosa", mutta pisteet tietysti nousevat hahmojen, huumorin, mytologian ja lempikirjailijan johdosta. Nauruja irtosi tästäkin kirjasta! Keilaamista jättiläisten kanssa, huikeaa. Populaarikulttuuriviittaukset olivat myös kivoja, vaikken niistä yleensä välitäkään. (Riordan mainitsi Star Warsin Kylo Renin, ja yhden lempibändeistäni, The Whon.) Seuraavan osan nimi on The Ship of the Dead. Se tulee olemaan sarjan viimeinen. Harmi, että Riordan kirjoittaa vain kreikkalais/roomalaiskirjoistaa viisiosaisia... Olisin viihtynyt Magnusin seurassa vaikka kuinka pitkään...

--

"Actually," Sam said, "we're looking for Thor's hammer."

All the excitement went out of Heimdall's alabaster eyes. "Oh, not that again. I told Thor I couldn't see anything. Every day he calls me, texts me, sends me unsolicited pictures of his goats. 'Look harder! Look harder!' I'm telling you, it's nowhere. See for yourself."

He flipped through more shots. "No hammer. No hammer. There's me with Beyoncé, but no hammer. Hmm, I should probably make that my profile picture."

"You know what?" Alex stretched. "I'm just going to lie down over here and not kill anybody annoying, okay?" He lay on his back on the Bifrost, stuck out his arms, and leisurely waved them through the light, making rainbow angels.

s. 254-255

--

Kirjan nimi: The Hammer of Thor

Kirjoittaja: Rick Riordan

Julkaisuvuosi: 2016

Kustantaja: Disney Hyperion

Sivumäärä: 459

Luettu loppuun: 15.10.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩½

Clockwork Princess

Takakansi:

A net of shadows begins to tighten around the Shadowhunters of the London Institute. Mortmain plans to use his Infernal Devices, an army of pitiless automatons, to destroy the Shadowhunters. He needs only one last item to complete his plan: Tessa Gray.

Charlotte Branwell, head of the London Institute, is desperate to find Mortmain before he strikes. But when Mortmain abducts Tessa, the boys who lay equal claim to her heart, Jem and Will, will do anything to save her. For though Tessa and Jem are now engaged, Will is as much in love with her as ever.

As those who love Tessa rally to rescue her from Mortmain's clutches, Tessa realizes that the only person who can save her is herself. But can a single girl, even one who can command the power of angels, face down an entire army?

--

Minä oikeasti unohdin kirjoittaa tästä kirjasta tänne. Havahduin vasta äsken, että kirja tuli luettua jo jokin aika sitten, mutta blogitekstiä en ollut vielä ajatellutkaan. Lisäksi minulla on ollut ongelmia viime aikoina sekä lukemisen, että kirjoittamisen kanssa. Yleensä nämä ongelmat lähtevät taukoilulla, mutta pidempi lukutauko ei tosiaankaan houkuttele… Jos sellainen kuitenkin on edessä, yritän silti pitää tämän blogin hengissä. Blogitekstit ovat viime aikoina olleet harmillisen lyhyitä, mutta en oikeastaan viitsi venyttää tekstejä turhaan, jos varsinaista asiaa ei ole…

Sitten itse teoksen pariin. Jälleen on yksi sarja purkissa, ja ihan viihdyttävä sarja se olikin. Rakastan koko sielustani Varjonmetsästäjien maailmaa, ja onneksi Cassandra Clare näyttää puuhastelevan sen parissa vielä pitkään. Siksi taas jälleen yhden hahmokaartin hyvästeleminen ei tuntunut pahalla, sillä tiedän kohtaavani heidät tulevissa sarjoissa (osan The Last Hours -sarjassa, osan The Dark Artifices -sarjassa).

The Infernal Devices on minun kohdallani ollut hyvin hahmopainotteinen sarja, tarkoittaen sitä, että olen lähinnä keskittynyt hahmojen ihasteluun ja heidän kasvunsa seuraamiseen, kuin itse juoneen. Juoneltaan sarja on kovin keskiverto, ja pahis umpitylsä, kun taas hahmot ovat suorastaan herkullisia. Tämän kirjan positiivinen yllätys oli se, että samankaltaisuudet Willin ja The Mortal Instrumentsin Jacen välillä eivät olleet enää niin ilmiselviä, ja tykästyin Williin kunnolla. Jemin hahmo taas tuntui heikommalta. Hmm.

Tässä kirjassa itse asiassa toimi monesti toitottamani näkökulmien jako. Koska keskeisiä hahmoja oli paljon, ja he kaikki kiinnostivat minua, en valitellut ”näkökulmapompuista”, vaikka harmillisen lyhyen pätkän kukin hahmo sai kerrallaan, lukuun ottamatta Tessaa ja Willia, mutta he olivatkin pääosissa. Romantiikan ystäville kirjassa oli vaikka mitä, oma suosikkiparini on Gideon ja Sophie, ja olisinkin halunnut lukea heistä enemmän, mutta oh well, aina ei voi saada kaikkea. Willin, Tessan ja Jemin kolmiodraama oli kolmiodraamaksi hyvin kirjoitettu, sillä tavalla, että moni lukija asettuu varmaan molempien miekkosten puolelle. Tessan ja Jemin kohtalo oli kieltämättä aika sydäntä särkevä.

Pidin muuten kirjan lopun kohdalla siitä, kuinka paha varsinaisesti päihitettiin jo reilu sata sivua ennen varsinaista loppua, antaen kirjaan mukavaa ”jäähtymisaikaa”. En voi sietää hätäisesti lopetettuja kirjoja, joiden loppufinaali on sijoitettu aivan viimeisille sivuille. Aina on jäätävä tilaa loppuselvittelyille, sekä mielellään myös epilogille! Tosin epiloginkin pitää olla hyvin kirjoitettu, eikä pilata koko kokonaisuutta.

Mitä minä nyt teen, kun en voi enää lukea The Infernal Devicesia… Kyllä jokaiseen sarjaan kiintyy tavallaan, vaikkei se ihan sydänjuuria vetelisi. Esimerkkinä The Maze Runner, joka aiheutti hieman raivoa ja turhautumista, mutta silti lähti viimeisin osa tilaukseen… Minulla on itseasiassa nyt kaksikin kirjaa kesken (ks. sivupalkki), mutta etananvauhdilla edetään, sillä kumpikaan ei oikein nappaa…

Tulipa tähän tekstiin paljon off topicia…

--

In the center of the room, in a circle, stood the Shadowhunters and their companions. Cyril was kneeling upon the ground, a torn piece of bloody bandage wrapped around his leg. Near him was Henry, half-sitting and half-lying down in Charlotte's arms. He was pale, so pale... Tessa's eyes met Will's as he raised his head and saw her. A look of dismay passed over his face, and he started forward. Jem seized his sleeve. His eyes were on Tessa too; they were wide and dark and full of horror.

She look away from both of them, away and up at Mortmain. He stood at the railing of the gallery above them, like a preacher at a pulpit, and smirked down. "Miss Gray," he said. "So good of you to join us."

She spat, tasting blood in her mouth where the automaton's fingers had raked her cheek.

s. 456-457

--

Kirjan nimi: Clockwork Princess

Kirjoittaja: Cassandra Clare

Julkaisuvuosi: 2013

Kustantaja: Simon & Schuster

Sivumäärä: 568

Luettu loppuun: 4.10.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩

Clockwork Prince

Takakansi:

In the magical underworld of Victorian London Tessa Gray finds her heart drawn more and more to Jem, while her longing for Will continues to unsettle her. Could finding the Magister free Will from his secrets and give Tessa the answers to who she is and what she was born to do?

--

Tessan, Willin ja Jemin tarina jatkuu The Infernal Devices -sarjan toisessa osassa. Tästä on jo jonkin aikaa kun luin kirjan, enkä vain saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä heti, joten tämä teksti voi olla hieman lyhyt ja ympäripyöreä...

Juonellisesti, kirja lähtee siitä mihin edellinen jäikin. Ja juoni muuttuukin kiinnostavammaksi, ja kirja on hyvin rakennettu, niin että sitä on joutuisa lukea ja tapahtumien seuraaminen sujuu hyvin. Kirja on hyvin tasapainoitettu.

Kirja esittelee kiitettävästi The Mortal Instrumentsista tuttuja sukuja, tapoja ja jopa hahmoja, tuoden Claren luomaan jo valmiiksi lumoavaan maailmaan lisää syvyyttä. Pidän kovasti kirjailijoista, jotka pysyvät kirjoissaan saman maailman sisällä. On mielenkiintoista saada varjonmetsästäjien elämään toisenlaista perspektiiviä, ennen nykyajan uudistuksia viktoriaanisin puittein. Ja Clarelta on tulossa lisää Varjomaailman kirjoja, jes!

Kirjassa ihastuttavinta on sen hahmot. Sophie on kyllä edelleenkin lemppari, mutta pidän tässä vaiheessa heistä kaikista, jopa Willistä jolle en edellisessä kirjassa vielä lämmennyt. Isoin asia, mikä minua kuitenkin hieman ärsytti, oli Willin ja The Mortal Instrumentsin Jacen samankaltaisuudet, luonteessa ja motiiveissa. Will on toki Jacen esi-isä, mutta silti, tässä kohtaa pieni vaihtelu olisi virkistänyt. Ja täytyy sanoa, että jostain syystä tämän kirjasarjan kolmiodraama ei ärsytä niin kuin yleensä, terveisin kolmiodraamojen vannoutunut vihaaja.

Clockwork Prince jätti mukavasti asioita auki, tästä on hyvä jatkaa innokkaana kohti päätösosaa. Hieman olen jo jotain siitä kuullut, mutta täytyy kokea kaikki ihan itse. Uskon, etten tule pettymään. Sen erityisempiä odotuksia minulla ei oikeastaan ole, paitsi että kirja on hyvä :D

--

As Charlotte left the room with Sophie, Tessa realized to her surprise that Sophie was actually taller than her mistress. Charlotte's presence was such that one often forgot how very small she was. And Sophie was as tall as Tessa herself, as slender as a willow. Tessa saw her again in her mind with Gideon Lightwood, pressed up against the corridor wall, and Tess worried.

As the door closed behind the two women, Jem leaned forward,, his arms crossed over the foot of Tessa's brass bed. He was looking at her, smiling a little, though crookedly, his hands hanging loose - dried blood across the knuckles, and under the nails.

"Tessa, my Tessa," he said in his soft voice, as lulling as his violin. "I know you cannot hear me. Brother Enoch says you're not hurt badly. I can't say I find that enough to comfort me. It's rather like when Will assures me that we're only a little bit lost somewhere. I know it means we won't be seeing a familiar street again for hours."

s. 401

--

Kirjan nimi: Clockwork Prince

Kirjoittaja: Cassandra Clare

Julkaisuvuosi: 2011

Kustantaja: Walker Books

Sivumäärä: 500

Luettu loppuun: 14.9.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩

Clockwork Angel

Takakansi:

When Tessa Gray arrives in England during the reign of Queen Victoria, something terrifying is waiting for her in London's Downworld, where vampires, warlocks and other supernatural folk stalk the gaslit streets. Friendless and hunted, Tessa seeks refuge with the Shadowhunters, a band of demon hunters. Drawn ever deeper into their world, she finds herself fascinated by - and torn between - two best friends.

--

Täällä on ollut taas hieman päivitystaukoa, mutta ei siitä johtuen etten olisi lukenut, vaan koskan muutin juuri eikä minulla ole ollut nettiyhteyttä pariin päivään. Mutta nyt päästään takaisin asiaan!

Clockwork Angel on The Infernal Devices sarjan aloitusosa. Sarjassa palataan The Mortal Instrumentsiista tuttujen varjonmetsästäjien maailman, mutta tällä kertaa seikkailut tapahtuvat 1800-luvun Lontoossa. Kirjassa keskitytään nuoreen Tessa Grayhin, jolla erikoislaatuisia kykyjä joiden alkuperää hän ei itsekään tiedä.

Kirja on mukaansatempaava, ja edustaa hyvin Claren täyteläistä kirjoitustyyliä. Tapahtumarikkautta tasapainottavat rauhallisemmat kohtaukset jossa esitellään hahmoja, miljöötä tai vain sarjan mytologiaa edistäviä asioita. Olen aikaisemmin lukenut Clarelta niin koko The Mortal Instruments (Varjojen kaupungit) kuin myös The Dark Artifices -sarjan aloitusosan, joten termistö ja tavat olivat tuttuja. Olisi ehkä kannattanut lukea tämä sarja aikaisemmin, sillä toisissa sarjoissa siihen viitatan yllättävän usein, mutta ilmankin pärjää.

Rakastin hahmoja! Kirjassa on paljon samaa hahmojen osalta The Mortal Instrumentsin kanssa, esimerkiksi Tessa ja Will muistuttavat Clarya ja Jacea, mutta ehkä Clare käytti vain ”kaikuefektiä”. Lempparihahmojani olivat Jessamine ja Sophie, tykkäsin myös Jemistä, mutta hänet olinkin jo ”tavannut” aikaisemmin toisissa kirjoissa. Myös Magnus Bane oli ihana tavata uudelleen, hän on ehkä lempihahmoni koko The Mortal Instruments -sarjasta.

Oli kiehtovaa lukea fantasiakirjaa, joka sijoittui juuri tälle aikakaudelle. Yleensä fantasia tuppaa olemaan keskiaikapainotteista, tai sitten ihan 2000-luvulle sijoittuvaa urbaania versiota. Vaikka historiasta olenkin kiinnostunut, en kuitenkaan ole niin syventynyt että osaisin kommentoida Claren onnistumista aikakauden kuvauksessa. Itseäni ei ainakaan jäänyt häiritsemään mikään.

Clockwork Angel jätti myös mukavasti asioita auki. Kaikkea ei saanut tietää heti tässä osassa. Kommentoin aikaisemmin Claren Lady Midnightin kohdalla, kuinka se lopulta paljasti kaikki mysteerinsä, vaikka muuten olikin lumoava teos. Clockwork Angel tarjoaa motiivin tarttua seuraaviin osiin, jotka olenkin jo hankkinut itselleni. Olen kuullut päätösosasta (Clockwork Princess) paljon ylistystä.

Tämän kirjan aloitin muuten jo aikoja sitten lukumaratonin yhteydessä, mutta sain vasta nyt luettua. Onneksi muistin tapahtumat suurimmilta osin, vaikka alkupuolelta en ihan kaikkea. Juonen kannalta tämä sarja ei ehkä niin napannut, mutta hahmot ja Claren luoma maailma pitävät kyllä otteessa. Eikun seuraavien osien kimppuun…

--

"Don't come a step closer," she said in a shaking voice, "or I'll do it. I'll drive the knife in."

The tremble in her voice seemed to give him conviction; his jaw firmed, and he moved toward her with a confident stride. "No, you won't."

Tessa heard Will's voice in her head. She took poison rather than let herself be captured by the Romans. She was braver than any man.

"Yes," she said. "I will."

s. 455

--

Kirjan nimi: Clockwork Angel

Kirjoittaja: Cassandra Clare

Julkaisuvuosi: 2010

Kustantaja: Walker Books

Sivumäärä: 486

Luettu loppuun: 24.8.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩½

Carry On

Takakansi:

Simon Snow is the worst chosen one who's ever been chosen.

That's what his roommate, Baz, says. And Baz might be evil and a vampire and a complete git, but he's probably right. Half the time, Simon can't even make his wand work, and other half, he sets something on fire. His mentor's avoiding him, his girlfriend broke up with him, and there's magic-eating monster running around wearing Simon's face. Baz would be having a field day with all this, if he were here - it's their last year at the Watford School of Magicks, and Simon's infuriating nemesis didn't even bother to show up.

--

Sellainen, joka lähtee kirjaa lukemaan ihan "paljain jaloin" varmasti ärsyyntyy erääseen seikkaan; nimittäin siihen, kuinka voimakkaasti kirjan yksityiskohdat muistuttavat Harry Potteria. Itse kuitenkin olin selvitellyt kirjan taustaa, ja tiedoksi muillekin: Carry On on kirjailija Rainbow Rowellin eräänlainen "spin-off" edellisestä kirjasta, Fangirl, joka kertoo fanifiktiota kirjoittavasta tytöstä. Ja kyseinen sarja, josta tyttö tarinoitaan raapustaa on mikäs muukaan kuin Simon Snow, joka tuossa kirjassa vastaa Harry Potteria.

Vaikka pätevä selitys löytyykin, olisin kuitenkin toivonut hieman laimennusta. Varsinkin aluksi teki mieli voihkia kun yhtäläisyydet olivat liian voimakkaat kirjan muusta omaperäisyydestä huolimatta. Loppujen lopuksi asiaan tottui, tai se tuli vähemmän räikeästi esiin ja annoin kirjan vain viedä mukana.

Hyvä kirja se olikin. Rowellin teksti on lennokasta, ja helposti seurattavaa. Hänellä näyttää olevan luontainen lahja kirjoittamiseen sillä niin sujuvalta teksti tuntui. Olen usein huomautellut kirjoista kirjoittaessani erityisesti kerrontyylien käytöstä, ja Carry On edusti siinä inhokkiani, preesens minäkertojaa. Lisäksi kirjaan oli tungettu suotta turhia näkökulmia, tämäkin on asia jonka olen tuonut usein esiin.

Hahmoista pidin, vaikka he eivät sen kummemmin sydäntäni vieneet. Simon oli oikein sympaattinen, Baz herkullinen ja muodostui suosikikseni. Lisäksi tykkäsin kovasti Penelopesta, Agathasta hieman vähemmän. Hyvä, ettei kirjaan ollut työnnetty liikaa hahmoja, silloin se säilytti tietynlaisen yksinkertaisuutensa. Myös kirjan fantasiamaailma oli hienosti toteutettu yksittäisen kirjan maailmaksi. Se ei ollut liian tarkka, eikä myöskään epämääräinen. 

Juoni kutkutti minua. Tuli se paha tunne, että teki mieli kurkkia loppupäähään, kun en vaan saanut asioita järjestykseen päähäni. Kirja luki vauhdilla eteenpäin kun halusi tietää miten asiat järjestyvät. Loppu oli kuitenkin hienoinen pettymys, sillä tuntui, että Rowell yritti olla omaperäinen ja oli lopulta ehkä hieman liian omaperäinen. Agathan ratkaisusta pidin kyllä.

Olen loppujen lopuksi tyytyväinen, että tartuin Carry Oniin. Simonilla ja Bazin suhteesta oli mielenkiintoista lukea, kirja oli juuri sopivan pituinen, sopivan kevyt, sopivan kutkuttava, sopiva sekoitus kaikkea. Vaikka kirjassa olikin ongelmansa, ei se huonontanut sitä paljoa. Jos haluaa hieman "keveämpää" tai erikoisempaa fantasiaa, kannatta ehdottomasti harkita. Kansikuva ja kirjan nimi muuten hämäävät; niistä ei saa yhtään irti millainen kirja on luvassa.

--

"But Baz hates you!"

I nod. "I know. We're sort of... on a truce?"

"Simon, listen to yourself - a truce?"

"You went to a vampire bar!" Penny shouts from across the room. Baz must be catching her up. "What a pair of splendid morons you are! Did you take photos?"

"Vampires don't show up in photos," I say.

"That's mirrors, you dolt," Baz says.

"You can't see yourself in the mirror?"

Baz ignores me and goes back to telling Penny about Nicodemus. 

"But..." Agatha is staring at the two of them. "Baz is dark. He's evil."

"I thought you never believed that," I say.

"I absolutely believed it," she says. "You told us he was a vampire, Simon. Wait-" She turns to him, then back to me. "-did he just now admit that he is a vampire?"

s. 368

--

Kirjan nimi: Carry On

Kirjoittaja: Rainbow Rowell

Julkaisuvuosi: 2015

Kustantaja: St. Martin's Griffin

Sivumäärä: 517

Luettu loppuun: 1.7.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩