Six of Crows

Takakansi:

Ketterdam: a bustling hub of international trade where anything can be had for the right price - and no one knows that better than criminal prodigy Kaz Brekker. Kaz is offered a chance at a deadly heist that could make him rich beyond his wildest dreams. But he can't pull it off alone...

A convict with a thirst for revenge

A sharpshooter who can't walk away from a wager

A runaway with a privileged past

A spy known as the Wraith

A Heartrender using her magic to survive the slums

A thief with a gift for unlikely escapes

Kaz's crew are the only ones who might stand between the world and destruction - if they don't kill each other first.

--

Jos Leigh Bardugolta ensin lukemani teos, Shadow and Bone, vaikutti hieman lässähtäneeltä, ylitti tämä odotukset roimasti. Ja niistä odotuksista, niitä oli ja ei ollut. Six of Crows on noussut aika suureen suosioon, ja ylistystä on ropissut. Aikoinani, luettuani takakannen Goodreadsista, päätin antaa tämän odottaa. Toisaalta, on sitä ennenkin ihastuttu kirjoihin, joissa on huono takakansi, joten Six of Crows sai mahdollisuuden. Onneksi.

Shadow and Bonen ontuvuus on tipotiessään. Lieneekö Bardugo yksinkertaisesti vain kehittyneen kirjoittaessaan, mutta Six of Crowsin pariin sujahti oikein mielellään. Varsinkin ensimmäisen, prologimaisen, luvun jälkeen, kun asiat lähtivät rullaamaan kuin luonnostaan, kirja oli täyttä nautintoa. Tekstin yksityiskohtaisuus oli herkullista, juuri tällaisesta pidän. Hahmojen mukaan päästiin luontevasti, alussa heränneisiin kysymyksiin vastattiin kirjan myötä.

Six of Crows on jälleen kirja, jossa monet näkökulmat toimivat. Vaikka Kaz Brekkeria voisi luonnehtia kirjan päähenkilöksi, tarina hänen kauttaan tuntui mielestäni hieman värittömämmältä. Kirjan kuudesta keskeisestä henkilöstä viisi päästetään ääneen - aluksi minua harmitti Wylanin jättäminen ulkopuolelle, mutta lopussa tajusin kyseessä olleen juonelliset syyt. Wylanista ehkä lisää jatko-osassa?

Nautin aina hyvin rakennetuista hahmoista ja maailmosta, ja tällä kertaa sain molempia. Vaikka Bardugon luoma maailma, jossa vierailtiin jo Shadow and Bonessa, pohjaa vahvasti omaan maailmaamme, on eri kulttuureissa silti jotain uniikkia. Myös se, millaiset suhteet eri valtakunnilla on toi kirjaan hienon tunnelman. Eikä saa unohtaa ripausta taikuutta! Hahmot kirjassa taasen olivat sellaisia, jotka jäivät helposti mieleen pyörimään. Eikä suosikkihahmoa noussutkaan helposti, mutta lopulta sellaiseksi nousi Nina Zenik. Hahmojen väliset suhteet oli hyvin luotu. Pidin myös siitä, kuinka Bardugo oli sisällyttänyt flashbackeja ja taustatarinaa lukuihin. Hahmoista sai tällöin paljon ehjemmän kuvan. 

Jännitys pysyi mukana koko lukukokemuksen ajan. Tämä kirja ei antanut mahdollisuutta rentoutua. Tarina oli kudottu todella taitavasti, ja lopun juonenkäänteet pääsivät todella yllättämään. Kirja, jonka hahmot sekä juoni kulkevat käsi kädessä samalla tasolla, ansaitsee aplodit. En menisi väittämään Six of Crowsia täydelliseksi, sillä esimerkiksi joistakin hahmoista olisin halunnut tietää lisää, ja alku tuntui hieman nihkeältä, mutta läheltä liippaa... Jatko-osa Crooked Kingdom on jo tilattu. Törmäsin jo yhteen ikävään spoileriin... :(

Ja ai niin - olen jälleen jumissa kirjojeni kanssa... What is happening...

--

Jesper knocked his head against the hull and cast his eyes heavenward. "Fine. But if Pekka Rollins kills us all, I'm going to get Wylan's ghost to teach my ghost how to play the flute just so that I can annoy the hell out of your ghost."

Brekker's lips quirked. "I'll just hire Matthias' ghost to kick your ghost's ass."

"My ghost won't associate with your ghost," Matthias said primly, and then wondered if the sea air was rotting his brain.

s. 181

--

Kirjan nimi: Six of Crows

Kirjoittaja: Leigh Bardugo

Julkaisuvuosi: 2015

Kustantaja: Henry Holt

Sivumäärä: 462

Luettu loppuun: 22.10.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩½

The Hammer of Thor

Takakansi:

"Magnus Chase, you nearly started Ragnarok. What are you going to do next?"

It's been six weeks since Magnus and his friends returned from defeating Fenris Wolf and the fire giants. Magnus has adjusted to life at the Hotel Valhalla -  as much as a once-homeless and previously alive kid can. As a son of Frey, the god of summer, fertility, and health, Magnus doesn't exactly fit in with the rest of Odin's chosen warriors, but he has a few good peeps among his hallmates of floor nineteen, and he's been dutifully training for Ragnarok along with everyone else. His days have settled into a new kind of normal.

But Magnus should have known there's no such thing as normal in the Nine Worlds. His friends Hearthstone and Blitzen have disappeared. A new hallmate is creating chaos. According to a very nervous goat, a certain object belonging to Thor is still missing, and the thunder god's enemies will stop at nothing to gain control of it.

Time to summon Jack, the Sword of Summer, and take action. Too bad the only action Jack seems to be interested in is dates with other magical weapons...

--

Voin tässä heti ihan suoraan sanoa tämän kirjan palauttaneen lukuintoni jostain syvältä mieleni perukoista. Lähdin itseasiassa lukemaan tätä takakanteen vilkaisematta, vain muutama netistä silmiin osunut ensikäsitys kirjasta. Edelliseen osaan ihastuneena, ja tätä osaa kuin kuuta nousevaa odottaneena, sain taattua laatua. Kaiken kaikkiaan erinomainen lukukokemus.

Magnus Chasen hahmokaarti on Rick Riordanin parhaita. Vaikka olen kyllä lähes poikkeuksesta pitänyt Riordanin muiden sarjojen (Percy Jackson, Kanen aikakirjat, Olympoksen sankarit, Trials of Apollo...) hahmoista, kokonaisuutena Magnus Chase -sarja tarjoaa kiehtovimman porukan. Jo itse Magnus Chase on ihastuttava hahmo, jonka puolelle kaikki sympatiat valuvat automaattisesti. Lisätään siihen vielä kirvestä heiluttava valkyria Samirah, muotitietoinen kääpiö Blitzen sekä kuuro haltia Hearthstone, saadaan ikoninen joukko kasaan. Eikä saa unohtaa uutta tuttavuutta, Alexia, joka varastaa varmasti kaikkien sydämet. (Hän on myös genderfluid. Iso hatunnosto tästä Riordanille.)

Kirja on vauhdikas. Vauhdikkaampi kuin edellinen, sillä jatkuvasti kiidetään tilanteesta toiseen. Välillä porukka jakautuu, mutta päätyy aina lopulta takaisin yhteen. Norjalaista mytologiaa on hyödynnetty huumorin kosketuksella. Heimdall-jumala ottaa selfietä, Thorin vuohi käy terapiassa ja Sif on kirjaimellisesti "trophy wife". Itse en norjalaisesta mytologiasta ole niin perillä kuin kreikkalaisesta, joten Magnus Chase on oiva oppitunti tämän sivistyksen puuttuvan aukon täyttämiseen. Ja monelta osin on norjalainen mytologia mitä kiehtovinta, sekä tietenkin askelen lähempänä Suomea.

Mielestäni tässä osassa jäi kuitenkin ehkä kaikki potentiaali käyttämättä. Montaa asiaa pääsi "maistamaan", mutta ei täysin nauttimaan. Olisin toivonut lisää aikaa Valhallassa, sekä tietysti Magnusin serkulle, Annabethille, jotain suurempaa roolia. Ehkä ensi kirjassa? Niin ainakin loppu lupaili, mutta sitä jäänemme odottelemaan... Pidän siitä, että kaikki Riordanin kirjat sijoittuvat samaan "verseen". Tässä kirjassa Magnus hieman selittikin, että miten, mikä kuulosti yllättävän järkevältä :D

The Hammer of Thor on oikeastaan jälleen yksi tyypillinen sarjan "keskiosa", mutta pisteet tietysti nousevat hahmojen, huumorin, mytologian ja lempikirjailijan johdosta. Nauruja irtosi tästäkin kirjasta! Keilaamista jättiläisten kanssa, huikeaa. Populaarikulttuuriviittaukset olivat myös kivoja, vaikken niistä yleensä välitäkään. (Riordan mainitsi Star Warsin Kylo Renin, ja yhden lempibändeistäni, The Whon.) Seuraavan osan nimi on The Ship of the Dead. Se tulee olemaan sarjan viimeinen. Harmi, että Riordan kirjoittaa vain kreikkalais/roomalaiskirjoistaa viisiosaisia... Olisin viihtynyt Magnusin seurassa vaikka kuinka pitkään...

--

"Actually," Sam said, "we're looking for Thor's hammer."

All the excitement went out of Heimdall's alabaster eyes. "Oh, not that again. I told Thor I couldn't see anything. Every day he calls me, texts me, sends me unsolicited pictures of his goats. 'Look harder! Look harder!' I'm telling you, it's nowhere. See for yourself."

He flipped through more shots. "No hammer. No hammer. There's me with Beyoncé, but no hammer. Hmm, I should probably make that my profile picture."

"You know what?" Alex stretched. "I'm just going to lie down over here and not kill anybody annoying, okay?" He lay on his back on the Bifrost, stuck out his arms, and leisurely waved them through the light, making rainbow angels.

s. 254-255

--

Kirjan nimi: The Hammer of Thor

Kirjoittaja: Rick Riordan

Julkaisuvuosi: 2016

Kustantaja: Disney Hyperion

Sivumäärä: 459

Luettu loppuun: 15.10.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩½

Tulen tyttäriä

Takakansi:

Naarni on sotilas ja tulen sukua. Knameira, ei aivan jumala, muttei tavallinen nainenkaan. Naarni laskee vuosia palvelusaikansa loppumiseen, kunnes eräänä syysyönä hän kohtaa valolta tuoksuvan Emman ja lakkaa laskemasta.

--

Suomalaisesta fantasiasta olen aina pitänyt, sillä suomen kieli taipuu erinomaisesti fantasiamaailman syövereihin. Luen kuitenkin melko vähän kotimaista kirjallisuutta, ja ehkä siksi tämä kirja hakeutuikin lukulistalle. Kuulemani perusteella kirja oli mielenkiintoinen, eikä todellakaan tuottanut pettymystä.

Kirja seuraa kolmen naisen tarinaa: Emma, Naarni ja Livia ovat kaikki erilaisia ja eri tilanteissa, mutta silti heidän polkunsa yhtenevät. Ilahduin kirjan hyvin kehitetyistä, vahvoista naishahmoista. Jokaisesta heistä oli mieleistä lukea ja jokainen sai tasaisesti huomiota. Kirja kuvaa myös naisten välistä rakkautta todella voimakkaasti: on romanttista rakkautta, äidinrakkautta, sisarellista, ystävyyttä... 

Tarina keskittyy keskiaikaiseen maailmaan. Se on perinteistä fantasiaa, hienovaraisella maailmankehityksellä. Maailmasta ja sen taiasta ei kerrota paljoa, mutta sillä ei oikeastaan oli väliä sillä maailma toimii vain raamina. Keskiöön päsevät hahmojen kasvutarinat ja keskinäiset suhteet. Kirjassa tapahtuu paljon, mutta selkeää juonta siinä ei ole. Se on ikäänkuin ote tärkeästä vaiheesta Naarnin, Emman ja Livian elämissä.

Kirja näyttää pieneltä, mutta on suuri. Tarina imi minut mukaansa, ja siitä tuli lämmin tunne, vaikka kaikki ei aina mennyt niin kuin toivottiin eivätkä kaikki hetket olleet onnellisia. Kirja oli juuri tarpeeksi, eikä sen luettua tullut tunnetta että olisi jäänyt jotakin vaille. Mukaan tarttui ihastuttava ja inspiroiva tarina.

Pakko myös mainita kirjan maailmasta, että sitä oli juuri sopivasti rakennettu. Esimerkiksi kun Naarni oli pitkällä karkumatkallaan, päätyi hän aivan toisenlaisen kultturiin pariin jossa tavat ja nimetkin olivat erilaisia. Myös Emman puhetapa pisti silmään. Lisäksi niin kutsutut jumalat pidettiin juuri sopivan käsivarrenmitan päässä. Vaikka kysymyksiä heräsi, enemmän kiinnosti kirjan varsinainen tarina. Tulen tyttäriä oli kirjoitettu myös aivan valloittavan ihanalla kielellä! Lukeminen oli nautinto.

--

"Ajetteliko kukaan kysyä multa?" Livia oli selvinnyt takaisin jaloilleen. Suuttumus kuohui entistäkin sameampana. "Mä en mene naimisiin kenenkään kanssa, en edes sun kanssa Vanja, anteeksi nyt vain. Enkä palaa Nelvikaan. Jättäkää mut rauhaan!"

s.260

--

Kirjan nimi: Tulen tyttäriä

Kirjoittaja: Maria Carole

Julkaisuvuosi: 2014

Kustantaja: Osuuskumma

Sivumäärä: 358

Luettu loppuun: 4.8.2016

Mistä kirja: Laina kaverilta

Arvosana: ✩✩✩✩½

The Hidden Oracle

Takakansi:

Your fault, Apollo, your punishment.

My father's voice still rings in my ears.

Can you believe Zeus blamed me for the gods' battle with Gaea? Just because the earth goddess duped one of my progeny - Octavian - into plunging the Greek and Roman demigods into a civil war that nearly destroyed human civilization. I ask you, how was that my fault?

Now I'm cast out of Olympus in the form of a sixteen-year-old mortal boy, acne and all! Sadly, I've been punished this way before. I know I will face many trials and hardships. I can only hope that if I suffer through them and prove myself worthy, Father will forgive me and allow me to become a god again.

But this time my situation seems much more dangerous. One of my ancient adversaries knows I am here and is having me followed. The Oracle of Delphi remains dark, unable to issue prophecies. Most embarrassing of all, I am bound to serve a demigod street urchin who defends herself by throwing rotten fruit.

Zeus could not possibly expect me to fix the Oracle problem by myself. Not in my present weak condition. It's time for me to drop in on Camp Half-Blood, where I might find some talented fodder... er, I mean heroes to help. No doubt they will welcome me as a celebrity! They will bring me holy offerings, like peeled grapes, Oreos, and - oh gods - perhaps even bacon!

Mmm. Yes. If I survive this, I really must write an ode to the power of bacon...

--

The Trials of Apollo on Rick Riordanin uusi sarja, joka jatkaa enemmän ja vähemmän siitä mihin Olympoksen veri jäi. En sitten vieläkään päässyt eroon Percystä, ja ehkä hyvä niin. The Hidden Oracle aloittaa viisiosaisen sarjan.

Tällä kertaa Riordan lähestyy modernia mytologiamaailmaansa uudella tavalla: näkökulmahahmona on nimittäin jumala Apollo, jolta Zeus on riisunut voimat, näin muuttaen hänet tavallistakin tavallisemmaksi kuolevaiseksi. Apollo lähteekin pian selvittämään tietään Puoliveristen leiriin, tietenkin vanhan tutun Percyn avulla.

Tämä kirja oli käsittämättömän hauska. Ehkä monet vanhemmat lukijat saattavat pitää sen huumoria lapsellisena, mutta minä pidän lapsellisestakin huumorista. Riordanin kaikki kirjat ovat hauskoja, samalla huumorintajulla kirjoitettuna. Silti, hahmoilta löytyy myös omaa huumoria. Apolloa hahmona oli huvittavaa seurata, koska hän ymmärsi paljon väärin, ja käänsi asioita omaksi edukseen. Hän on koomisen itsekeskeinen. Olin jo odottanut, että tämän sarjan kohdalla Riordan olisi ottanut askeleen aikuismaisempaan suuntaan, mutta tyyli oli yhä sama. Pettymystä kirja ei kuitenkaan tuottanut.

Ensinnäkin, Apollolle hahmona lämpeni nopeasti. Aluksi hän oli hieman… kömpelö, mutta pistetään se sen piikkiin, että hän oli muuttunut juuri jumalasta kuolevaiseksi. Jumalan näkökulma ei ehkä ollut sellainen kuin olin olettanut, mutta toisaalta Apollo juuri monta kertaa valittaa kuinka yhtäkkinen kuolevaisuus sumentaa aivot. Joten näkökulmaa voisi kuvata entisen jumalan näkökulmaksi. Minusta oli hauskaa, että Apollon tullessa puoliveristen leiriin häntä kohdeltiin enemmän leiriläisenä kuin jumalana. Apollo myös kasvoi paljon jo tämän kirjan aikana, millainenkohan hän on sarjan lopussa…

Puoliveristen leiriin ihastuin täysin uudelleen! Muistan vieläkin ensimmäiset kuvailut Salamavarkaassa, ja tähän kirjaan oli liitetty leirin kartta, joka selvensi kuvaa. Riordanin edellisistä sarjoista poiketen suurin osa tämän kirjan tapahtumia tapahtui leirin rajojen sisäpuolella. Vaihtelu virkistää, tässä osoitettiin, että seikkailu ja vaara eivät välttämättä piileskele kaukana. Myös uusia leiriläisiä esiteltiin paljon ja vahoista oppi uutta. Olinkin kaivannut tätä, sillä edellisissä sarjoissa lähes kaikki leirin ”sivuasukkaat” jäivät ontoiksi, pelkiksi nimiksi.

Muita huomioita? Ensinnäkin pidin kuinka kirja kuvasi seksuaalista suuntautumista. Apollo on biseksuaali, ja se näkyi tekstissä vahvasti. Iso kiitos Riordanille tästä, että uskalsi tuoda seksuaalivähemmistön esiin nuoremmalle yleisölle. Toiseksi, oli ihana huomata, että edelleen Riordan viihdyttää enkä kirjan kanssa kauan aikaa viettänyt ennen kuin se oli ohi. Kolmanneksi sarjan juoni tulee olemaan älyttömän mielenkiintoinen. Ja viimeisenä loppu! Pidin oikein paljon, seuraavaa kirjaa odotan kyllä innoissani.

Mikä oli ehkä parasta kirjassa, oli jokaisen luvun alussa oleva humoristtinen haiku. Esimerkiksi sivulla 138:

"Practice makes perfect

Ha ha ha, I don't thinks so

Ignore my sobbing"

--

As I was washing up from the shrapnel extraction, Harley shuffled over, fiddling with his beacon device. His eyes were puffy from crying.

"It's my fault," he muttered. "I got them lost. I... I'm sorry."

He was shaking. I realized the little boy was terrified of what I might do.

For the past two days, I yearned to cause fear in mortals again. My stomach had boiled with resentment and bitterness. I wanted someone to blame for my predicament, for the disappearances, for my own powerlessness to fix things.

Looking at Harley, my anger evaporated. I felt hollow, silly, ashamed of myself. Yes, me, Apollo... ashamed. Truly, it was an event so unprecedented, it should have ripped apart the cosmos.

"It's all right," I told him.

s. 180-181

--

Kirjan nimi: The Hidden Oracle

Kirjoittaja: Rick Riordan

Julkaisuvuosi: 2016

Kustantaja: Disney Hyperion

Sivumäärä: 361

Luettu loppuun: 21.5.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩½

The Dream Thieves

Takakansi:

If you could steal things from dreams, what would you take?

Ronan Lynch has secrets. Some he keeps from others. Some he keeps from himself.

One secret: Ronan can bring things out of his dreams.

And sometimes he's not the only one who wants those things.

Ronan is one of the raven boys - a group of friends, practically brothers, searching for a dead king named Glendower, who they thinks is hidden somewhere in the hills by their elite private school, Aglionby Academy. The path to Glendower has long lived as an undercurrent beneath town. But now, like Ronan's secrets, it is beginning to rise to the surface - changing everything in its wake.

--

The Rave Cyclen toinen osa ei todellakaan jättänyt kylmäksi. Tässä päästiin jo ensimmäinen osan pintaraapaisua syvemmälle, mukaan seikkailuun. Hahmot olivat jo entuudestaan tuttuja ja nyt heistä opittiin yhä lisää. Enkä edelleenkään osaa valita suosikkiani.

Maggie Stiefvater tuntee hahmonsa. Sen näkee selvästi, kuinka tarkasti hahmot on rakennettu ja toteutettu. Hahmot eivät jää vain tyhjiksi kuoriksi, nimiksi paperilla. Niiden takana on ehkä vuosienkin kehitys ja tuttavuus. Stiefvater on niin taitava hahmojenkäsittelyssään, että hän saa tylsiltäkin vaikuttavat hahmot kiinnostamaan lukijaa suunnattomasti.

Hän saa jopa toimimaan kerronan monen hahmon silmin. Kirja ei tunnu pirstaleiselta, vaan tuntuu soljuvan eteenpäin Stiefvaterin taitavan kerrontatyylin ansiosta. Hän käyttää ilmiömäisesti symboliikkaa, metaforia, maalailee sanoillaan. Hänen tekstinsä on kaunista, mutta hän ei kaunistele asioita. Kirjassa on siis myös säröjä. Pidän myös siitä, että romantiikka ei ole se pääasia vaikka onkin vahvasti läsnä. Kirjassa keskitytään enemmän hahmojen sisäisiin kamppailuihin, suhteisiin itsensä kanssa.

Tunnelma kirjassa oli ihana, tällaiset yhden ystäväporukan seikkailu/quest kirjat ovat aina lähellä sydäntä. Jokainen hahmo myös kasvaa kirjassa, oppii itsestään ja muista uutta, ja samalla myös opettaa lukijaa. Yliluonnolliset elementit ovat ihanan utuisia ja omaperäisiä - mutta eivät silti vieraita. Ronanin unimaailma on kuvattu upeasti, ja kirja käy läpi myös univarkauden negatiivisia puolia. Kirjassa on siis hieman kauhua painajaisten seuratessa Ronania todellisuuteen niin että pelko tuntuu hiipivän myös omiin luihin. Univarkaudessa on jotain todella vangitsevaa ja karmivaa - myös ihmisiä voi tuoda unista.

Kiva lisämauste kirjassa oli sivujuoni, Mr. Gray, 'hitman' jonka tehtävänä on löytää 'Greywaren', jolla tarkoitetaan tätä unista tuojaa. Hän ei kuitenkaan alussa tiedä, että kyseessä on henkilö, ei esine. Mr. Gray oli kutkuttavan salaperäinen hahmo ja pidin kuinka hänen tarinansa kietoutui lopulta yhteen varsinaisen kanssa. Juuri sopivalla tavalla 'harmaa' hahmo!

Seuraavat The Raven Cycle -sarja osat odottelevatkin jo parhaillaan. Kannattaa ehdottomasti tutustua tähän sarjaan, jos englanniksi malttaa lukea ja on kiinnostunut modernista ja hieman omaperäisemmästä fantasiasta.

--

Ronan allowed the weight of his blue-eyed gaze to rest heavily on Gansey, making him understand that he wasn't getting another answer. His father had told him to never tell. And so he had never told.

Gansey felt the entire year reshaping itself in his head. Every night he'd been terrified for Ronan's well-being. All of the time Ronan had said, It's not like that. At once he was incensed Ronan would have allowed him such continuous fear and relieved that Ronan was not such a foreign creature after all. It was easier for Gansey to wrap his head around a Ronan who made dreams real than a Ronan who wanted to die.

s. 135

--

Kirjan nimi: The Dream Thieves

Kirjoittaja: Maggie Stiefvater

Julkaisuvuosi: 2013

Kustantaja: Scholastic

Sivumäärä: 437

Luettu loppuun: 4.5.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩½

The Raven Boys

Takakansi:

Even if Blue hadn't been told her true love would die if she kissed him, she would stay away from boys. Especially the ones from the local private school. Known as Raven Boys, they only mean trouble.

But this is the year that everything will change for Blue.

This is the year that she will drawn into the strange and sinister world of the Raven Boys. And the year Blue will discover that magic does exist.

This is the year she will fall in love.

--

Tämän kirjan lukemista olinkin jo odottanut. Kirjasta hehkui jo kannesta lähtien tietty mystisyys ja uniikkius, ja idealtaan kirja omaperäinen olikin. Päähenkilötytön, Bluen, perhe koostuu selvännäkijöistä, ja vaikka Blue itse ei kykyä omistaa, vaikuttaa hänen läsnäolonsa yliluonnolliseen vahvistaen sitä. Bluelle on eri selvännäkijöiden taholta kerrottu hänen koko elämänsä, että hän tulee tappamaan tosirakkautensa suudelmallaan. Kirja takakansitekstin perusteella vaikuttaa tusinaiselta paranormaalilta romantiikkahömpötykseltä, mutta kirjassa keskitytäänkin täysin muuhun. Itseasiassa Bluen suhde hänen "sen oikean" kanssa ei ole vielä tässä kirjassa edes romanttinen.

Olen lukenut Stiefvaterilta aikaisemmin ihmissusitrilogian suomennettuna (Väristys, Häivähdys, Ikuisuus), ja itseasiassa Väristys löytyykin omasta hyllystä. Pidin sarjan ekasta osasta, mutta trilogia lässähti loppua kohti. Muistin kuitenkin nauttineeni Stiefvaterin hienovaraisesta romantiikantajusta ja kuulaasta kirjoitustyylistä. Romantiikka tässä kirjassa jäi vielä toistaiseksi sivuun, mutta tunnelma oli sellaista kuin muistin myös englannin kielellä. Ja pidinkin tästä paljon enemmän kuin Väristyksestä, jo idean takia.

Kirja ei keskity pelkästään Bluen näkökulmaan, vaan päästää myös äänen pojat, ja muutama luku on kerrottu heidän latinanopettajansa, joka on myös kai kirjan antagonisti. Hahmot olivat aivan ihastuttavia, en osaa valita edes suosikkiani. Ehkä Adam. Tai Ronan. Tai Noah. On mahdotonta valita! Pojista Gansey on obsessoitunut löytämään ja herättämään walesilaisen kuninkaan Glendowerin. Kirjan paranormaalit elementit olivat tavanomaisesta poikkeavia. Oli selvännäkijää, aaveita ja ley-linjoja. Raja fantasian ja maagisen realismin välillä oli paikoin häilyvä. Erikoisempi teema piti mielenkiinnon vireenä, on ihanaa lukea kirjaa ideasta, joka ei ole loppuunkulutettu jo muidenkin kirjailijoiden kirjoittamana.

Kirjan huonoina puolina mainittakoon se, että se tuntui käynnistyvän hitaasti. Lisäksi, kun näin jälkeenpäin ajattelee, se ei myöskään ollut kovin tapahtumarikas. Mutta tunnelma ja asetelman esittely korvasivat hyvin. Loppuhuipennus oli ehkä hieman päälle liimattu, mutta ymmärrän, että kirjailija halusi kirjaan kliimaksin, vaikka se olikin hieman päälleliimattu. Ahmin kuitenkin kirjan loppuosan innolla, ja kirjasta jäi innostunut mieli lukemaan tarinalle jatkoa. Tuntuu että tämä jäi vasta pintaraapaisuksi, emmekä oppineet hamoista tuskin paljon mitään.

Ehdottomasti suosittelen, mutta jos lähdet etsimään yliluonnollista rakkaustarinaa, sitä ensimmäinen osa ei vielä tarjoa. Kannattaa malttaa sen sijaan keskittyä Stiefvaterin hienopiirteisiin hahmoihin, utuiseen tunnelmaan ja kiehtovaan juoneen - tai siis sen alkuasetelmaan. Kirjassa oli muutama twisti, josta nautin täysin siemauksin. En paljasta vielä mitään, jotta yllätys säilyisi. Mutta rakastan tätä sarjaa jo nyt. Viimeisen osan pitäisi ilmestyä ensi kuussa, joten sentään ei tarvitse odotella tarinaa vuosikaupalla...

--

"Are you ready?" Calla asked Blue.

Gansey was the boy she either killed or fell in love with. Or both. There was no being ready. There was just this: Maura opening the door.

There were three boys in the doorway, backlit by the evening sun as Neeve had been so many weeks ago. Three sets of shoulders: one square, one built, one wiry.

"Sorry that I'm late," said the boy in front, with the square shoulders. The scent of mint rolled in with him, just as it had in the churchyard. "Will it be a problem?"

Blue knew that voice.

She reached for the railing of the stairs to keep her balance as President Mobile Phone stepped into the hallway.

Oh no. Not him. All this time she'd been wondering how Gansey might die and it turned out she was going to strangle him.

s. 143

--

Kirjan nimi: The Raven Boys

Kirjoittaja: Maggie Stiefvater

Julkaisuvuosi: 2012

Kustantaja: Scholastic

Sivumäärä: 419

Luettu loppuun: 27.3.2016

Mistä kirja: CDON

Arvosana: ✩✩✩✩½

Cinder

Takakansi:

Even in the future, the story begins with Once Upon a Time...

Humans and androids crowd the raucous streets of New Beijing. A deadly plague ravages the population. From space, a ruthless lunar people watch, waiting to make their move. No one knows that Earth's fate hinges on one girl...

Sixteen-year-old Cinder, a gifted mechanic, is a cyborg. She's a second-class citizen with a mysterious past and is reviled by her stepmother. But when her life becomes intertwined with the handsome Prince Kai's, she suddenly finds herself at the center of an intergalactic struggle, and a forbidden attraction. Caught between duty and freedom, loyalty and betrayal, she must uncover secrets about her past in order to protect her world's future. Because there is something unusual about Cinder, something that others would kill for.

--

Sivulla 27 myönsin olevani koukussa. Kirjassa oli äärimmäisen kiehtova maailma, kuin dystopian ja Star Warsin sekoitusta. Lisäksi ihastuin täysin tähän versioon Tuhkimosta - mekaanikko ja kyborgi (joita yhteiskunta halveksii), aivan loistava ajatus. Cinder oli muutenkin päähenkilöksi otteessapitävä ja miellyttävä. Vaikka hänessä olikin lukuisia tyypillisiä ya-sankarittaren piirteitä, oli hänestä silti mukava lukea. Lisäksi mielestäni tätä kirjaa tasapainotti hyvin muutama näkökulmanvaihdos. Se antoi Cinderille tilaa hengittää.

Science fiction on genre, joka toimii aina paremmin elokuvissa. Scifikirjojen lukeminen tarvitsee tietynlaista ajattelua, ellei kyseessä sitten ole tusinadystopia. Fantasia sen sijaan tasapainona herää eloon kirjan sivuilla, mutta epäonnistuu usein valkokankaalla. Cinder on onnistunut scifikirja. Se on dystopia, mutta siihen sekoitettu omat mausteensa. Kyborgeista ja androideista lukisin mielellään enemmän muissakin teoksissa.

Maailmaa ovat ravisuttaneet jo kolmas ja neljäskin maailmansota. Kuussa asuva siirtokunta erityisine kykyineen on alati uhkaava. Lisäksi planeetalla riehuu blue fever, kulkutauti, joka tappaa poikkeuksetta ja nopeasti. Siihen ei ole parannusta. Kaiken tämän keskellä on Cinder, joka eräänä päivänä kohtaa valtakuntansa prinssin, jolla on tälle tärkeä tehtävä. Tästä alkaa tapahtumavyyhti.

Kirjaa oli jouheva lukea. Tapahtumat etenevät tasaiseen tahtiin, eikä niistä tule puutetta tai ähkyä. Vaikka hahmoihin Cinderiä lukuunottamatta olisin kaivannut lisää syvyyttä, oli hahmokaarti silti kiehtova. Tuhkimo-satu oli kudottu hienosti taustalle, siitä oli otettu kaikki oleellinen, mutta muuteltu siten ettei kirja ollut ennalta-arvattava. Omalla tavallaan kirjan versio sadusta on hykerryttävä - Cinder ei jätä jälkeensä lasikenkään, vaan metallijalan. Pidin myös prinssi Kain ja Cinderin suhteesta, joka eteni rauhalliseen ja realistiseen tahtiin. Pientä romanssinpoikasta, mutta ei vielä mitään suuria rakkaudenjulistuksia. Lisäksi heidän dynamiikkansa toimi hyvin myös ystävinä. Kain mielenkiinto Cinderia kohtaan oli suloista.

Jossain vaiheessa Cinderin uniikkius alkoi hieman ärsyttämään - hän ei ole pelkästään orpo kyborgi, häneen liittyi myös muita salaisuuksia joita hän ei itsekään tiennyt. Tavallaan olin tyytyväinen lopun paljastukseen ja olin sen alitajunnassani jo arvannutkin, mutta olisin oikeastaan halunnut Cinderin pysyvän vain (epä)tavallisena mekaanikkona. Toisaalta juuri Cinderin kaltaisista hahmoista pidän. Hänestä tuli hieman mieleen A Song of Ice and Firen Jon Snow - ei luonteensa, vaan tietynlaisen asetelman vuoksi. Kirjan loppuun olin tyytäväinen. Usein lopetukset kirjoissa tökkivät, mutta tämä oltiin viety loppuun maltilla.

Kirjasarja ilmeisesti jatkaa satuteemoin. Ihanaa, että tähän sekotetaan muitakin satuja. Seuravassa osassa lähdetään Punahilkan matkaan, mutta kuullaan myös lisää Cinderistä. Tästä kirjasta bongasin ainakin myös Tähkäpään, ja lunarien kuningatar Levana on ilmiselvä Lumikin äitipuoli. Seuraava osan aloitankin heti tähän perään.

--

When Kai fell silent, she risked a glance at him. He was staring at her hands. Cinder snapped them up against her chest, checking the gloves, but they were fine.

"Do you ever take those off?" he asked.

"No."

Kai tilted his head, peering at her as if he could see right through to the metal plate in her head. The intensity of his gaze didn't mellow. "I think you should go to the ball with me."

s. 223-224

--

Kirjan nimi: Cinder

Kirjoittaja: Marissa Meyer

Julkaisuvuosi: 2012

Kustantaja: Square Fish

Sivumäärä: 387

Luettu loppuun: 9.3.2016

Mistä kirja: Laina kaverilta (Himekamin kirjoja) Kiitokset!

Arvosana: ✩✩✩✩½

Olympoksen veri

Takakansi:

Minä olen Haadeksen poika.

Menen minne haluan.

Pimeys on minun perintöni.

Argo II:n miehistö on matkalla Peloponnesoksen ympäri taistellakseen maaemo Gaiaa ja tämän ylösnousseita jättiläisiä vastaan. Samaan aikaan Gaia yrittää hyötyä kreikkalaisten ja roomalaisten välirikosta.

Maaemon julmana suunnitelmana on uhrata Ateenassa kaksi puolijumalaa kukoistaakseen itse täysin voimin. Miten Percy ja kumppanit pystyvät taistelemaan Gaian mahtavaa armeijaa vastaan? Viimeisenä keinona on matkanta taistelemaan vaaralliseen Ateenaan.

--

Tätä kirjaa lukiessa muistui nopeasti mieleen, miksi tämäkin sarja on yksi suosikeistani. Riordanin nerokas mytologian hyödyntäminen, aivan ihanat hahmot ja huumori saivat minut pitämään jälleen kerran kirjaa lähes tauotta käsissäni. Siitä tuntuu olevan niin kauan kun luin tämän sarjan ensimmäisen osan jouluyönä ihan kokonaan. (Menin nukkumaan muistaakseni vasta neljän maissa?) Riordan on vain luettava yhdeltä istumalta.

Kirjassa tapahtui ihan ensimmäisiltä sivuilta saakka. Mitään hengähdystaukoja ei tunnuttu annettavan, vaan tapahtumia tykitettiin sivu toisensa jälkeen kun hirviöitä ja katkeria jumalia ilmestyi joka kulman takaa. Välillä toivoin Riordanin rauhoittuneen hetkeksi ja malttaneen kirjoittavan hieman rauhallisemmin, mutta toisaalta se ei sovi Riordanin tyyliin.

Jäin kaipaamaan joitakin hahmojen näkökulmia. Kertojahahmoja oli tähän kirjaan päätynyt viisi, joista Reyna ja Nico olivat uusia, tosin eivät hahmoina. Olin innoissani kummankin näkökulmista. Reynan hahmo syveni mukavasti ja oli kiva saada tietää mitä Nicon pään sisällä liikkui. Kirjan edetessä odotin jännityksellä, miten asiat lopulta ratkeasivat. En pettynyt, ja kirjan loppu jätti hymyn huulille. Tuli hieman samanlainen olo, kuin aikoinaan sain päätökseen Percy Jackson -sarjan (tämän kirjasarjan edeltäjän). Haikeus muuttui riemuksi, kun tapahtumat jatkuivat tässä Olympoksen sankarit -sarjassa. Nyt olen oikeastaan tyytyväinen, että Percyn ja muiden tarina taitaa olla tässä. Loppu oli juuri sellainen, ja parempi, kuin sen haaveilin olevan.

Nyt tekisi mieli lukea molemmat sarjat uudestaan. Siitä on jonkin verran aikaa, kun luin Haadeksen talon (Olympoksen verta edeltävä osa), joten olin aluksi hieman pihalla kun en muistanut sarjan tapahtumia! Tämäkin kirja virui jonkin aikaa hyllyssä houkuttelemassa, mutta päätin lukea tärkeämmät (eli Tulen ja jään laulun) ensin. Muistinvirkistys sarjasta olisi kohdallaan. Onneksi Riordanilta ilmestyy ihan kohta norjalaiseen mytologiaan perustuva samantapainen kirja! Suomentamista saa odottaa, mutta ehkä luenkin kirjan englanniksi? Riippuu kärsivällisyydestäni.

--

"Minä autan sekä kreikkalaisia että roomalaisia", Nico sanoi.

Octavianus nauroi. "Älä yritä! Mitä he ovat tarjonneet sinulle? Paikan leirissään? He eivät pidä lupaustaan."

"En minä halua heidän leiriinsä", Nico ärjähti. "Enkä sinun leiriisi. Kun tämä sota on ohi, karistan lopullisesti kummankin leirin pölyt jaloistani."

Will Solacelta pääsi ääni, joka kuulosti siltä kuin hän olisi saanut nyrkistä mahaan. "Miksi ihmeessä?"

Nico rypisti hänelle otsaansa. "Ei kuulu sinulle, mutta tunnen itseni ulkopuoliseksi. Se on sanomattakin selvää. Kukaan ei halua minua leiriinsä. Isäni on..."

"Älä nyt viitsi!" Will kuulosti poikkeuksellisen vihaiselta. "Kukaan Puoliveristen leirissä ei ole häätänyt sinua pois. Sinulla on ystäviä - tai ainakin niitä, jotka haluaisivat olla ystäviäsi. Olet itse häätänyt itsesi. Jos kerrankin vetäisit pääsi pois synkästä murjotuspilvestäsi..."

"Riittää!" Octavianus älähti. "Di Angelo, minä panen paremmaksi, tarjoavat kreikkalaiset sinulle mitä tahansa. Olen aina ollut sitä mieltä, että olisit vahva liittolainen. Näen, miten armoton olet, ja arvostan sitä. Voin taata sinulle paikan Uudessa-Roomassa. Sinun tarvitsee vain väistyä ja antaa roomalaisten voittaa. Apollon on näyttänyt minulle tulevaisuuden..."

"Ei!" Will Solace tönäisi Nicon pois ja astui Octavianuksen eteen. Heidän nenänpäänsä melkein koskettivat. "Minä olen Apollonin poika, senkin aneeminen  luuseri. Isä ei ole näyttänyt tulevaisuutta kenellekään, koska ennustuksen voima ei toimi. Mutta tämä..." Hän viittasi legioonaan ja rinteeseen kokoontuneisiin hirviöarmeijoihin päin. "Tämä ei ole sitä mitä Apollon haluaa."

s. 392-392

--

Kirjan nimi: Olympoksen veri (alkuperäinen The Blood of Olympus)

Kirjoittaja: Rick Riordan (kääntäjä Ilkka Rekiaro)

Julkaisuvuosi: 2014 

Kustantaja: Otava

Sivumäärä: 459

Luettu loppuun: 29.8.2015

Mistä kirja: Suomalainen kirjakauppa

Arvosana: ✩✩✩✩½