Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1990-luku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1990-luku. Näytä kaikki tekstit

maanantai 2. tammikuuta 2017

Pedon sydän


Takakansi:

Kesällä 1960 yksitoistavuotiaan Bobby Garfieldin ja hänen kavereidensa Carolin ja Sully-Johnin elämä muuttuu perusteellisesti. Bobbyn yläkertaan muuttaa salaperäinen Ted Brautigan, joka kehottaa lapsia varomaan alhaisia keltatakkisia miehiä. Keitä ovat nämä yliluonnollisia voimia omaavat vaaralliset olennot? Bobby joutuu aikuistumaan nopeasti, kun pahuuden ja järjettömän väkivallan kokemukset tunkeutuvat lapsuuden maailmaan ja tuhoavat sen lopullisesti.

Romaanin toisessa osassa eletään 60-luvun lopun kiihkeitä vuosia mainelaisessa yliopistossa. Kortipeluu täyttää opiskelijoiden huolettoman elämän, kunnes taivaanrantaan alkaa ilmestyä uhkaavia pilviä ja Vietnamin sota lopettaa kansakunnan viattomuuden ajan. Televisioruudut täyttyvät verisistä kuvista: raajansa menettäineitä sotilaita, napalmin kärventämiä lapsia ja poliisin pahoinpitelemiä mielenosoittajia.

Seuraavissa osissa tavataan sodan kauhujen haavoittamia ihmisiä, joiden on vaikea elää painajaistensa kanssa. Monien muidenkin sydän on jäänyt 60-luvulle, ja nykyinen elämä tuntuu tyhjältä. Romaanin lopusssa Bobby palaa takaisin lapsuutensa kotikaupunkiin kohdatakseen menneisyytensä haamut ja tehdäkseen tiliä niiden kanssa. Hyvyys ja pahuus osoittautuvat yhteen kietoutuviksi ja elämään välttämättömästi kuuluviksi voimiksi. Ehkä pedollakin on sydän...

--

Tässä nyt toinen kirja, jonka kanssa kamppailin aikani. Itseasiassa en olisi tätä kirjaa koskaan varmasti lukenutkaan, mutta isäni osti tämän minulle kirpputorille. Pidämme molemmat Stephen Kingistä, mutta minun suhteeni kirjailijaan, kuten olen monesti maininnut, on viha-rakkaustyyppinen. Haluan kuitenkin kerätä hänen teoksiaan ja lukea niitä, ja nytkin on kolme Kingiä lukujonossa...

Tämä oli kirja, joka näytti kapealta ja pieneltä, mutta olikin todellisuudessä n. 500 sivua pitkä ja kesti ikuisuuden, koska en minään hetkenä oikeastaan kiinnostunut sen tapahtumista ja tai mistäkään muista oikuista. Minä vain... luin, koska olin nyt sen aloittanut enkä koskaan kehtaa jättää kirjoja kesken.

Pedon sydän koostuu muutamasta parista pienoisroomanista ja novellista, jotka kytkeytyvät heikosti (esimerkiksi samojen hahmojen kautta) toisiinsa. Ensimmäinen osa oli kaikista pisin ja toinen osa kaikista mielenkiintoisin. Kaikissa, paitsi ensimmäisessä, oli vahvana teemana Vietnamin sota. Sen vaikutusten kuvaamisessa King mielestäni onnistui.

Vaikka King on kauhukirjailija, tämä ei edustanut hänen tyypillistä kirjaansa. Yliluonnillisia elementtejä löytyi ehkä hieman ripoteltuna, mutta ei missään suuremmassa osassa. Voisin kutsua tätä kirjaa ihan realistiseksi fiktioksi. Jos haluaa lähteä väittämään kirjaa kauhukirjaksi, voisi sanoa että kauhu syntyi tällä kertaa sodan vaikutuksesta.

Minulla ei nyt valitettavasti ole enenpää sanottavaa, sillä tämä kirja ei nyt paljoa heilauttanut suuntaan tai toiseen, ja lisäksi kirjoitan tätä arvostelua hieman myöhässä niin kirja ei ole aivan tuoreimmassa muistissa ja osa hyvistä ajatuksista on päässyt jo karkaamaan. Tämän takia ei kannattaisi jättää näitä arvosteluja "rästiin".

--

Kun minä palasin ruokalasta, kampuksen toinenkin poliisiauto oli tullut paikalle ja kuusi kampuksen poliisia, melkein täysvahvuus, minä laskin, yritti peittää graffitia keltaisella kankaalla. Väkijoukko ensin mutisi ja rupesi sitten buuaamaan. Poliisit katsoivat buuajia ärtyneitä. Yksi käski joukkoa hajaantumaan, olihan kaikilla minne mennä. Se oli totta, mutta ilmeisesti useimmat viihtyivät parhaiten juuri siinä, sillä joukko ei juuri harvennut.

Kangasta vasemmasta päästä pitelevät poliisi liukastui lumessa ja oli kaatua. Muutama katsoja taputti. Liukastunut poliisi katsoi väkijoukkoon kasvoillaan hetken aikaa mitä synkin ilme, ja minusta tuntuu että juuri silloin tilanne muuttui, juuri silloin sukupolvien välille alkoi revetä iso kuilu.

s. 367

--

Kirjan nimi: Pedon sydän (alkuperäinen nimi Hearts in Atlantis)
Kirjoittaja: Stephen King (kääntäjä Ilkka Rekiaro)
Julkaisuvuosi: 1999
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 528

Luettu loppuun: 23.12.2016
Mistä kirja: isän löytö kirpputorilta

Arvosana: ✩✩

lauantai 3. syyskuuta 2016

Sydänyö



Takakansi:

Minuuttia yli sydänyön vie Langolieerit lukijan yölennolle Los Angelesista Bostoniin. Lentosää on äärimmäisen epäsuotuisa, ja vain yksitoista matkustajaa selviää hengissä. Mutta laskeuduttuaan aavemaisen tyhjään maailmaan hekään eivät haluaisi olla elossa - se mikä siellä odottaa ylittää hurjimmatkin kuvitelmat...

Kahta yli sydänyön astumme kertomuksessa Salainen ikkuna, salainen puutarha kirjailija Mort Raineyn elämään. Hän on juuri eronnut ja asustaa yksin ja surullisena kesämökillään Tashmore Laken rannalla. Yksin, kunnes paikalle saapuu hahmo nimeltä John Shooter ojentaen syyttävän sormen...

Kolmea yli sydänyön pikkuliikemies Sam Pebbles tapaa jokaisen kirjoja ahmivan lapsen painajaisen, Kirjastopoliisin, joka armotta perii kaikki myöhästyneet kirjalainat. Mutta tämä kirjastopoliisi ei tyydy siihen että kirjat palautetaan, sillä hänen elinehtonsa on lasten pelko...

Neljää yli sydänyön ilmestyy Aurinkokoira 15-vuotiaan Kevin Donovanin ottaman Polaroid-kuvan litteälle pinnalle. Ei sellaista otusta pitäisi ollakaan - mutta joka kerta kun Kevinin uusi kamera ottaa kuvan, tuo verenhimoinen peto tulee askelen lähemmäksi...

--

Jälleen Stephen Kingin matkassa. Tämä kirja päätyi minulle sattuman kautta, en ehkä muuten olisi tätä valinnutkaan. Kirja sisältää neljä pienoisromaania, jotka King kirjoitti kahden vuoden taukonsa aikana. Se siitä kirjoituslomasta.

Pienoisromaanit itseasiassa tuntuivat ja täysiltä romaaneilta Kingin pikkutarkan kirjoitustyylin vuoksi. Itse asiassa pisin niistä oli 293 sivua pitkä, ja mielestäni ihan julkaisukelpoinen yksittäisenä romaanina. Tämä pienoisromaani oli nimeltään Langolieerit, ja mielestäni näistä neljästä paras. Se oli todella perinteistä Kingiä, ja piti otteessaan. Muutkin pienoisromaanit olivat Kingmäisiä, mutta huomattavasti heikompia suorituksia.

Tarinoista huomasi, että ne oli kirjoitettu vain puolitosissaan, hieman ideoilla leikiten. Kingillä on usein tarinoidensa pohjalla perin hupsujakin ideoita, jotka hän saakin yllättäen toimimaan. Tässä kirjassa leikiteltiin aikamatkustuksella, eloon heräävillä hahmoilla sekä pelkoa syövillä hirviöillä. Lisäksi tarinoissa nousi esiin useita Kingin suosikkiteemoja - kirjailijoita, erikoisia pikkulapsia, pikkukaupunkeja, jopa viittauksia hänen edellisiin teoksiinsa.

Ennen jokaista pienoisromaania King oli kirjoittanut pienen johdannon tulevasta tarinasta, jotka luin erityisellä mielenkiinnolla, sillä minua kiinnostaa aina mitä kirjailijan pään sisällä liikkuu. Johdannot myös joissain määrin selkeyttivät ja selittivät tarinoita. King on lisännyt johdantoja useisiin muihinkin kirjoihin.

Sanon vielä sanasen jokaisesta pienoisromaanista. Langolieerit oli erinomainen, kiehtova ja viihdyttävä. Siinä näkyi taas yksi Kingille tyypillinen teema: ryhmä ihmisiä hakeutuu yhteen selättämään jotakin pahaa ja yliluonnollista. Salainen ikkuna, salainen puutarha ei ollut mieleeni ja lähinnä ärsytti minua. Kirjastopoliisi alkoi hyvin, mutta lässähti myöhemmin. Aurinkokoiran kanssa kävi samoin.

Vaikka kirja Langlieerejä lukuunottamatta ei ollut sitä herkullisinta Kingiä, olen kuitenkin tyytyväinen että tämä tuli luettua. Ehkä voisin ottaa epäviralliseksi haasteeksi lukea mahdollisimman paljon Kingin kirjoja elämäni aikana. Ainakin keräilen niitä mielellään hyllyyn.

--

Kevin painoi nappia josta kamera laukaistiin ja muisti sitten käyttöohjeesta lukaisemansa varoituksen jossa sanottiin että kuvattavien päät jäivät helposti pois kuvasta. Päät poikki vaan, hän ajatteli ja sen olisi pitänyt olla hauskaa mutta jostain syystä hän tunsi selkäpiinsä tyvessä hienoista kihelmöintiä joka lakkasi ja unohtui miltei ennen kuin hän huomasi sen. Hän nosti kameraa hieman. Hyvä! Kaikki näkyivät etsimessä. Hienoa.

"Valmista!" hän lauloi. "Hymyilkää ja sanokaa mulkku!"

"Kevin hyvänen aika!" äiti älähti.

Pienoisromaanista Aurinkokoira, s. 717

--

Kirjan nimi: Sydänyö (alkuperäinen nimi Four Past Midnight)
Kirjoittaja: Stephen King (kääntäjä Ilkka Rekiaro)
Julkaisuvuosi: 1990
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 887

Luettu loppuun: 30.8.2016
Mistä kirja: isän löytö kirpputorilta

Arvosana: ✩✩✩½


keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Virgin Suicides


Takakansi:

Lisbonin sisaruksia oli viisi: vaaleita, pyöreäposkisen herkullisia, melkein naisia. Ensimmäisenä itsemurhaa yritti Cecilia. Kun lääkäri kysyi, mitä niin nuori tyttö voisi tietää elämän vaikeudesta, hän vastasi: "Tohtori ei ole itse koskaan ollut kolmetoistavuotias tyttö."

--

Ensinäkymältä saattaa ajatella, että kyseessä on varsin brutaali kirja viiden teinitytön itsemurhasta. Mistä kirjailija on saanut päähänsä kirjoittaa tällaisen? Sitten herää mielenkiinto. Mitä oikein tapahtui?

Virgin Suicides on kirjoitettu tyttöjä tarkkailevan teinipoikajoukon näkökulmasta. Lisbonin tytöt olivat heille arvoitus jo ennen itsemurhia. Pojat tuntuvat päättäneet saada talon sisälle linnoittautuneiden tyttöjen mystisestä elämästä mahdollisimman paljon selville. Nuorimman tytön yrittäessä yllättäen itsemurhaa, alkaa tapahtumavyyhti joka päättyy suureen tragediaan. Kirja alkaa siitä mihin tyttöjen tarina päättyy: ambulanssista saapumassa kuljettamaan viimeisen tytön pois.

Itsemurha on aivan liian romantisoitu asia. Tässä kirjassa liikutaan hieman romantisoinnin rajalla, johtuen ehkä näkökulmavalinnasta. Kirja kuvaa Lisbonien talon tapahtumia ulkopuolisten tarkoin silmin. Kukaan ei tiedä tarkalleen, mitä talossa tapahtuu. Nuorimmaisen Cecilian poistuttua ensimmäisenä keskuudesta, tuntuu aluksi että vanhemmat antavat tilaa tyttärilleen toipua menetyksestä eivätkä enää pidä niin tiukkaa kuria kuin ennen. Pian kuitenkin yhden tytöistä rikottua kotiintuloaikaa vanhemmat lukitsevat tytöt talon sisälle, koko perhe eristäytyen lähes kokonaan muusta maailmasta. 

Oletin kirjan olevan tiiviimpi ja nopeampi. Cecilian itsemurha tapahtui melko kirjan alkupuolella, ja sen jälkeen oletin jokaisen tytön lähtevän tasaisin väliajoin (näin raa'asti ilmaistuna), mutta kirja etenikin eri tavalla. Se seurasi perheen, erityisesti tyttöjen, hidasta vajoamista Cecilian menetyksen jälkeen, päättyen lopulta tyttöjen yhtäaikaiseen päätökseen lähteä maailmasta. Välissä kului pitkäkin aika, ja kirja eteni jotenkin tahmeasti, varsinkin kun lukija oli jo ensimmäiseltä sivulta saakkaa tiennyt mihin kirja tulee päättymään. Kirja sijoittuu 70-luvulle, jolloin suhtautuminen tällaisiin asioihin erosi nykyajasta. Vaikka itsemurha on vieläkin tabu, tuohon aikaan sille ummistettiin täysin silmät. Ceciliankin kuolemasta puhuttiin onnettomuutena.

Kirja on hyvin tarkka. Siinä kuvaillaan paljon, kerrotaan yksityiskohtia, perehdytetään nuorten elämään, mutta pyöritään kuitenkin jatkuvasti Lisbonin sisarusten ympärillä. Kertojan (kertojien?) mielestä tytöt eivät koskaan kaikonneet, ja heidän mystisyyteensä ja surullinen loppunsa ovat vaikuttaneet hänen elämässään, vaikka hän ei heitä koskaan varsinaisesti tuntenutkaan. Tytöistä jalustalle nostetaan Lux; heistä kaunein, 14-vuotias, hiljainen kapinallinen. Luxin rinnalla toiset sisaret sulvat massaksi, vaikka hekin poikia kiehtovat ja heistäkin tarjotaan yksityiskohtia. Lux kuitenkin vie valkokeilan. Tunnelma kirjassa venyy välillä absurdiksi, varsinkin kun näkökulmana on stalkkaava, tytöistä obsessoitunut poikajoukko, joka on vähintäänkin creepy haaliessaan tyttöjen esineitä ja tapaukseen liittyviä dokumenttejä. 

Tunnelma kirjassa on kohdallaan. Kaiken sen synkkyyden keskellä näkyy jatkuvasti pilkahdus toivoa, vaikka kirja on tuomittu ensimmäisestä lauseesta epäonnellikseksi. Pojat eivät koskaan saa tietää, miksi tytöt tekivät itsemurhan. Cecilian kohdalla asia on yhä arvoitus, mutta muiden tyttöjen kohdalla voi päätellä, että sisaren kuolema ja perheen eristäytyminen eivät ainakaan olleet auttaneet asiaa. Tyttöjä hoitanut tohtori toteaakin "Useimmille itsemurha on kuin venäläistä rulettia. Vain yhdessä pesässä on patruuna. Lisbonin tyttöjen tapauksessa koko ase oli ladattu. Yksi luoti perhe-elämän vinoutumista. Yksi luoti geneettisestä alttiudesta. Yksi luoti yhteiskunnallisista ongelmista. Yksi luoti ketjureaktiosta. Kahta viimeistä luotia on mahdotonta mennä arvailemaan, mutta se ei suinkaan tarkoita, että niidenkään pesät olisivat tyhjiä olleet." (s.286) Poikien pyrkimys saada tietää kaikki Lisbonin tytöistä ja itsemurhistaan osouttautuu lopulta turhaksi - loppujen lopuksi heillä on koossa vain kasa irrallisia esineitä, jotka eivät kerro yhteinäistä tarinaa.

Olisin nauttinut kirjasta enemmän, jollei se olisi ollut lähinnä poikien fantasiointia kauniista traagisista tytöistä, joita he eivät voinneet saavuttaa. Toisaalta näkokulma oli hyvä idea, mutta selvä stalkkaaminen - no. Tuli inhottava fiilis, vaikka pojat ajattelivatkin tyttöjen parasta heidän olessa talon vankeina ja pyrkivät pelastamaan heidät. Loppujen lopuksi tunnelma, yksityiskohtainen kirjoitustapa ja rohkea aihe kuitenkin vetivät minua puoleensa. Kirja olisi kuitenkin voinut tarjota aiheesta paljon enemmän.

--

Vaikka sympatiamme edelleen olivat Lisbonin tyttöjen puolella ja ajattelimme heitä, he yhtä kaikki alkoivat liukua ulottuviltamme. Hellimämme mielikuvat heistä - loikkimassa uimapukusillaan nurmikolla kastelulaitteen suihkun läpi tai juoksemassa karkuun kasteluletkua, jonka vedenpaine oli muuttanut lumotuksi käärmeeksi - alkoivat haalistua. Oli avan sama kuinka hartaasti omissa oloissamme keskityimmi noihin kuviin ja makasimme sängyssä vieressämme kaksi yhteen sidottua tyynyä, joiden tarkoitus oli muistuttaa ihmisolentoa. Emme enää saaneet loihdituksi mieleemme Lisbonin tyttöjen täsmällisiä äänenkorkeuksia ja puherytmiä. Jopa Jacobsenilta ostettu jasmiinisaippua, jota säilytimme vanhassa leipälaatikossa, oli kostunut ja kadottanut sulotuoksunsa. Se haisi nyt lähinnä märältä tikkuaskilta. Mutta emme silti olleet täysin käsittäneet, että tytöt olivat hiljalleen hiipumassa, ja toisinaan aamuisin heräsimme entiseen eheään maailmaan: venyttelimme, nousimme vuoteesta, ja vasta kun olimme hieraisseet silmiämme ikkunan ääressä muistimme lahoavan talon kadun toisella puolella ja sammaloituneet ikkunat, jotka kätkivät tytöt näkyvistämme. Totuus oli tämä: olimme alkaneet unohtaa Lisbonin tytöt, mutta emme muistaneet mitään muuta.

s. 214-215

--

Kirjan nimi: Virgin Suicides 
Kirjoittaja: Jeffrey Eugenides (kääntäjä Juhani Lindholm)
Julkaisuvuosi: 1993
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 287

Luettu loppuun: 16.2.2016
Mistä kirja: Riihimäen kaupunginkirjasto

Arvosana: ✩✩✩


maanantai 15. helmikuuta 2016

Lukija


Takakansi:

Reinin tasangolla nuori koulupoika jättää hyvästit lapsuudelleen ja rakastuu keski-ikäiseen, tuntemattomaan naiseen. Seksuaalisen himon lisäksi poikaa ja naista yhdistää lukeminen, mutta ei aivan tavanomaisessa merkityksessä. Kaipaus ja häpeä, hellyys ja vastuu ovat tämän surumielisen, pohdiskelevan ja yllätyksellisen romaanin painavia teemoja.

--

Täytyy myöntää, että takakannen perusteella kirja vaikuttaa sellaiselta jota en ehkä poimisi hyllystä tuosta noin vaan luettavaksi. Miten tämä kirja sitten alunperin päätyi lukulistalle? Ajattelin, että sen täytyy sisältää jotain erityistä, jotta siitä on jopa tehty menestynyt hollywoodelokuva tähtinäyttelijöillä. Kirjaan törmäsin ensimmäisen kerran lukiossa äidinkielenkurssilla, jossa se oli yksi mahdollisista luettavista. Valitsin silloin toisen kirjan, mutta tämä jäi mieleni perukoille.

Kirja on hyvin lyhyt, varsinkin pokkarina ihan minikokoinen. Ei myöskään vaikealukuinen, mutta aiheeltaan epämiellyttävä. 36-vuotiaan naisen seksuaalinen suhde 15-vuotiaaseen poikaan oli englanninkielisellä sanalla kuvattuna icky. Kirja on kuitenkin kirjoitettu kauniin pohdiskelevaan tyyliin ja sisältää muitakin teemoja. Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osa käsittelee Michaelin ja Hannan suhdetta, toinen Hannan oikeudenkäyntiä. Hannahan toimi keskitysleirillä naisvartijana. Kolmas osa kertoo tuomion jälkeisestä ajasta ja tarinan lopusta. Kirjan jako osiin selkeyttää kirjaa todella hyvin.

Olen aina miettinyt saksalaisten siviilien suhtautumista natsimenneisyyteen sekä holokaustiin, ja tässä kirjassa käsiteltiin hieman sitä. Kirja alkaa vuodesta 1958, eli sodasta ei ole ehtinyt vierähtää niinkään pitkää aikaa ja sen osalliset elävät muistavat yhä sen tapahtumat. Aluksi oli hankala sijoittaa, milloin kirja tapahtui. Kirja on kirjoitettu vuonna 1995, joten ajattelin ensin 90-lukua, mutta lopulta liuin ajassa taaksepäin. Olikohan kirjan tunnelma aluksi niin ajaton tarkoituksella, sillä myöhemmillä sivuilla päähenkilö Michael pohtii juuri kuinka monet kirjat voi sijoittaa mihin aikaan vain.

Vaikka suuren ikäeron romanssi hieman etoi, pidin silti kirjan tunnelmasta, pohdiskelusta, kaihosta, nostalgiasta... Kirjaan oli saatu ihan omanlaisensa tunnelma. Mistähän kirjailija oli saanut alunperin idean tähän kirjaan... Kirja oli kokonaisuutena onnistunut, mutta ei kuitenkaan purrut minuun voimakkaasti, vaikka olikin voimakas kirja. Mielenkiintoinen tarina, mutta ei sellaisia tarinoita joihin yleensä tykästyn. En myöskään sanoisi kirjaa tylsäksi, mutta joskus liikuttiin sen rajalla.

Hassua, että tällaisia kirjoja on monia, joista varsinaisesti ei pitänyt mutta piti kuitenkin. En pitänyt Hannan ja Michaelin suhteesta, ja olisin halunnut siihen lisää selvitystä. Hanna oli kiehtova hahmo, hänessä oli niin monta eri tasoa. Varsinainen mysteeri, ja olisin halunnut tietää hänen ajatuksiaan Michaelista ja suhteesta. Kirja on kuitenkin Michaelin pohdintaa menneestää. Hän ikäänkuin kertoo tarinaa lukijalle. Tämä on yksi niitä kirjoja, jonka kertoja itse on ikään kuin 'kirjoittanut'. Kirjalija siis yrittää uskotella, että teos on päähenkilön tuottama. Tämä kirja olisi varmasti toiminut hyvin äänikirjana sen kertomusmaisen kirjoitustavan takia.

Kirja olisi varmasti toiminut hyvin lukion äidinkielenkurssia varten luettuna, sillä tästä olisi saanut aikaan niin keskustelua kuin esseetäkin. Kirjan - niin kuin Hanna - oli myös monitasoinen, ja moniteemainen näinkin lyhyeksi kirjaksi. Onneksi oli lyhyt, sillä venyttäminen olisi pilannut kirjan. Ja vaikka kirja oli lyhyt, se ei tuntunut yhtään liian tiiviiltä, ehkäpä juuri kirjoitustyylin takia.

--

Jos lentokoneen moottorit sammuvat, ei lento siihen pääty. Lentokoneet eivät putoa kuin kivi. Ne liitävät, ja jättimäiset monimoottoriset matkustajakoneet liitävät puolen tunnin tai kolmen vartin ajan, kunnes sitten murskautuvat yrittäessään laskeutua. Matkustajat eivät huomaan mitään. Lentäminen ei moottorien sammuttua tunnu sen kummallisemmalta kuin aiemminkaan. Ääni on hiljaisempi, mutta vain vähän: moottoreita äänekkäämpi on tuuli, joka osuu koneen runkoon ja siipiin. Jossakin vaiheessa sitten maa tai meri on uhkaavan lähellä, jos sattuu katsomaan ulos ikkunasta. Tai ehkä onkin meneillään elokuva, ja lentoemännät ja stuertit ovat vetäneet kaihtimet ikkunoiden eteen. Matkustajista saattaa jopa tuntua, että hiukan hiljaisempi lento on entistäkin miellyttävämpää.

Kesä oli meidän rakkautemme liitolentoa. Tai pikemminkin minun rakkauteni; Hannan rakkaudesta en tiedä mitään.

s. 74-75

--

Kirjan nimi: Lukija (alkuperäinen Der Vorleser)
Kirjoittaja: Bernhard Schlink (kääntäjä Oili Suominen)
Julkaisuvuosi: 1995
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 224

Luettu loppuun: 14.2.2016
Mistä kirja: Riihimäen kaupunginkirjasto

Arvosana: ✩✩½