Kirjasatama: stohl margaret

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Lumoava kaaos

Takakansi:

Tämä kesä muuttaa sekä loihtijoiden että kuolevaisten maailman.

Juuri kun Ethan kuvitteli tottuneensa kummallisuuksiin, hän joutuu kohtaamaan mahdottoman. Gatlinin pikkukaupunki on kaaoksen kourissa: heinäsirkkaparvia, sietämättömiä helleaaltoja ja yliluonnollisia myrskyjä seuraa toisensa perään. Ihmiset alkavat odottaa maailmanloppua, eikä Lenan loihtijasuvun voimat ole enää haltijoidensa vallassa.

Niin pelottavaa kuin kaaos onkin, Ethan painii myös omien painajaistensa keskellä - painajaisten, jotka seuraavat häntä jo unen ulkopuolelle. Hän alkaa unohtaa asioita ja nimiä, jopa tärkeimpiä muistojaan, eikä ole ketään, jolta pyytää apua.

Loihtijatyttö Lenan ja kuolevaisen Ethanin rakkaudelle ei ole kirjoitettu onnellista loppua...

Tässäpä sitä ollaan kolmannen osan parissa. Lumoava kaaos jatkaa samaa tarinaa, samalla tyylillä. Voin heti alkuun sanoa, että pidin tästä kirjasta enemmän kuin edellisestä. Ehkä sen takia, että miljöö oli jälleen Gatlinin kaupunki ja Lena ja Ethan olivat yhdessä, eikä heidän välillään ollut turhaa draamaa.

Tämä sarja kuitenkin tuntuu niin lässähtäneeltä. Ontuvalta. Olen yrittänyt jo pitkään löytää sitä suurinta vikaa, mutta mitään ei tunnu löytyvän. Minulla on usein tämä ongelma, eikä siinä ole mitään vikaan jos jokin vain ei iske ilman suurempaa syytä. Jos edellisessä kirjassa hermostutti Lena, niin tässä kirjassa oli Ethanin vuoro. Inhoan sellaista 'hahmo ei ole oma itsensä' -juonikaarta, vaikka tosin Ethanin kohdalla se ei ollut nyt yhtä paha kuin Lenan edellisessä osassa.

Hahmojen kohdalla minulla alkoi olla ristiriitaisia tunteita. Hahmoissa on potentiaalia, ja pidän niistä monista, mutta jotenkin alkoi tuntua että kirjailijat menettivät heistä hallinnan, eivät osanneet enää kirjoittaa heitä yhtenäisesti ja kiinnostavasti. Eniten tämä näkyi Linkin ja Ridleyn kohdalla, sekä hieman myös Amman. Liv oli myös kirjoitettu aika haparoivasti, ja minua ärsytti Ethanin haikailu häntä kohtaan. Joitakin hahmoja tunnuttiin unohtaneen hetkeksi, ja heidät kaivettiin sitten esiin juuri kätevällä hetkellä. Minne Ridley hävisi? Kirjan parhaimmistoa oli tällä kertaa Lena, sekä hänen enonsa Macon.

Iso plussa täytyy antaa Sarafinen taustatarinasta, joka toteutettiin flashbackein. Ennen minua oli ärsyttänyt tässä sarjassa joidenkin hahmojen stereotyyppisyys ja yksiulotteisuus, erityisesti 'pahisten' kohdalla, mutta nyt Sarafinen hahmo kypsyi. Tykkäsin myös kirjan rauhallisesta etenemistavasta ja edelleekiin myös tunnelmasta. Näitä teoksia on kuitenkin tullut luettua nyt sen verran takellellen, että mietin vielä viimeisen osan lukemista.

Pidän tätä edelleenkin eriskummallisena sarjana sen piileskelevän suosion vuoksi. Huomasin myös, kuinka hankala näkökulmahahmo Ethan on. Ote hänestä tuntuu jatkuvasti lipsuvan, ja hänessä on paljon rasittavia piirteitä. Myös rakkaustarina tuntui kamalan nykivältä. Mutta pidän siitä, että tämän sarjan kohdalla tyttö on se 'mystinen ja yliluonnollinen' ja poika 'tavallinen kuolevainen'.

Lumoava kaaos käväisi jo melkein kolmen tähden arvosanassa. Melkein, mutta ehkei sitten kuitenkaan.

Amma mutisi itsekseen ja vaihtoi korttien järjestystä kerran toisensa jälkeen. "Minä en näe mitään. On pakko olla jokin keino. Aina on jokin keino. Pitää vain jatkaa etsimistä."

Tartuin hellästi hänen olkapäihinsä. "Amma. Laske kortit alas. Puhu minulle."

Hän nosti ylös yhden kortin. Siinä oli kuva siipipuolisesta varpusesta. "Unohdettu tulevaisuus. Arvaa, miksi näitä kortteja sanotaan? Kohtalon korteiksi. Ne kertovat nimittäin enemmän kuin tulevaisuuden. Ne kertovat kohtalon. Ymmärrätkö sinä eron?" Pudistin päätäni. En uskaltanut sanoa mitään. Amman mieli oli järkkynyt. "Tulevaisuus voi muuttua."

s. 348

Kirjan nimi: Lumoava kaaos (alkuperäinen Beautiful Chaos)

Kirjoittaja: Kami Garcia, Margaret Stohl (kääntäjä Aila Herronen)

Julkaisuvuosi: 2011

Kustantaja: WSOY

Sivumäärä: 480

Luettu loppuun: 30.4.2016

Mistä kirja: kirpputori

Arvosana: ✩✩½

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Lumoava pimeys

Takakansi:

Aluksi suru tuntuu yhdistävän äitinsä menettäneen Ethan Waten ja Macon-enoaan kaipaavan Lena Duchannesin muun maailman pikkumaisuuksia vastaan. Lena oli joka tapauksessa Ethanin unelmien tyttö, jota ilman hän ei edes osaa kuvitella elävänsä. Pian enonsa hautajaisten jälkeen Lena kuitenkin alkaa yllättäen käyttäytyä oudosti ja vetäytyä Ethanin rakkauden ulottuvilta.

Samaan aikaan omituiset näyt piinaavat Ethania, joka ajautuu yhä syvemmälle kotikaupunkinsa Gatlinin menneisyydestä kumpuaviin salaperäisyyksiin. Veistä haavassa kääntelee myös enkelikasvoinen harrikkakundi John, jonka seuraa Lena ei näytä kohta enää haluavankaan vastustaa.

Kun Lena katoaa, häntä epätoivoisesti etsivä Ethan saa vastaansa verenhimoisten inkubusten armeijan. Mutta olisiko tavallisen kuolevaisen pojan ja yliluonnollisuuksiin yltävän loihtijatytön rakkaustarina sittenkään edes ollut mahdollinen?

Kirjasarjan ykkösosasta tehtiin leffa pari vuotta takaperin, jonka kävin katsomassa itseasiassa ennen kirjan lukemista. Pidin kirjasta Lumoava kirous itse asiassa todella paljon, ottaen tosiaan huomioon, että leffa tuli nähtyä ensin ja tiesin jo tapahtumat. Muistan kirjassa lumonneen eritoten sen tunnelma, mutta ihmettelen kuitenkin kirjasarjan suosiota, sillä en ole nähnyt tästä koskaan mitään hehkutusta - missään. Ilman tuota leffaa en tietäisi tästä mitään.

Jos en ykkösosasta niin aikoinaan olisi pitänyt, tämä kakkososa olisi saattanut jäädä lukematta, varsinkin kun aikaa välissä on kulunut melko paljon ja tapahtumat ovat hieman hämärän peitossa, vaikka leffan visuaalisuus muistamisessa auttoikin. Sarjan kakkos- ja kolmososat löytyivät tässä hiljattain kirpputorilta, joten päätin tehdä heräteostoksen.

Ensimmäisenä kirjaa aloittaessani ajattelin, että luen tätä väärään vuodenaikaan. Tämähän on ilmiselvä kesäkirja, ei kevään. Joistakin kirjoista vain tulee tällaisia tuntemuksia, ihan ilman syytäkin. Tunnelma oli jotakuinkin kohdallaan, mutta kirja ei imaissut mukaansa, ja huomasin pian harmikseni, ettei tämä ollut olllenkaan enää niin lumoavaa luettavaa.

Kirja on kerrottu minäkertojana Ethanin näkökulmasta, mikä on rajallista, mutta virkistävää, sillä nykyään kirjoihin tupataan tunkea vaikka ketä kertojiksi. Ainoastaan epilogi oli Lenan serkun Ridleyn näkökulmasta. Ethan on tuikitavallinen poika - paitsi että hänen äitinsä on kuollut, hän elää näkijän kanssa, hän saa itsekin kummallisia näkyjä ja hänen tyttöystävänsä on voimakas loihtija... Ethan on ihan mukava hahmo, mutta hieman lattea niinkuin päähenkilöillä on joskus tapana. Kyllä sympatiat ovat hänen puolellaan, eikä hän raivostuta, mutta ei myöskään herätä muunlaisia reaktioita.

Lena puolestaan... sanotaanko että en pitänyt siitä millaiselle polulle hänen kohdalla tässä kirjassa oltiin lähdetty. Sellainen vetäytyminen ja salailu ja angsti vain raivostutti minua ja tuntuu että vastaavasta on luettu aivan liian monessa ya-romanssikirjassa. Lisäksi tässäkin oli kolmiodramaa, itseasiassa oikein neliödramaa. Tuntui että kirjanpitäjäopiskelija Liv oltiin esitelty kirjaan vain suhdesekoilujen vuoksi, paikka myöhemmin hän kyllä sai kunnollisemman roolin. Silti, Liv ei oikein napannut, hän oli ärsyttävä enkä pitänyt siitä kuinka Ethan vertasi häntä jatkuvasti Lenaan. Jos Lena on Ethanin unelmien tyttö, miksi pitää haikailla Livin perään? Pidin kyllä joistakin hahmoista, mainittakoon Link, Ridley ja Amma. Siitä mistä en myöskään pitänyt, oli Ethanin ja Lenan 'parempi kuin muut -asenne' koulun stereotyyppisiä primadonnia kohtaan. Eikö voisi keksiä jo jotain uutta, ja luoda hahmoille ulottuvuuksia?

Juoni sentään kirjassa kulki jotenkin sujuvasti, ja juuri sopivaan tahtiin, vaikka loppuasetelma muistutti liikaa ensimmäisen kirjan vastaavaa. Loihtijoiden maailma on oikein kiehtova, ja huomasi että kirjailijat olivat panneet siihen vaivaa ja ajatusta eikä häiritseviä porsaanreikiä, joita huomaa jopa paljon suosituimpien kirjailijoiden sarjoissa (esim. J. K. Rowling) alinomaa, jäänyt. Vaikka hieman kyllä häiritsi inkubusten vampyyrimäisyys - really? Lisäksi en pitänyt jälleen eräästä stereotypiasta - pahiksista, jotka olivat a) Lenalle sukua, b) yksiuloitteisia ja c) muuten vain stereotyyppisiä. Alkaa pistäkö pahiksia 'nauramaan kimakasti/pahaenteisesti/maanisesti', tulee vain myötähäpeän tunteita ja hahmolta menee täysin uskottavuus...

Tämä sarja taitaa taas olla niitä, joista on kasvanut ulos. Näin kirjassa kaiken, josta pidin, mutta en loppujen lopuksi niinkään pitänyt kirjasta. Koska kolmososa tuli ostettua, luen nyt vielä ainakin sen. Itseasiassa pidin miten asiat selvisivät tämän kirjan lopussa, varsinkin parista juonenkäänteestä. Toivon hartaasti että kolmanteen osaa on keksitty jotain omaperäisempää, hahmot kehittyvät eikä sama rumba jatku - ja että pahikset saavat ulottuvuuksia, ja stereotypiat jätetään vähemmälle. Ja John Breedistä haluan tietää lisää, hahmo jäi niin sivuun vaikka hänet jo takakannessa mainittiinkiin.

Kumarruin nostamaan korun, ja käteni tärisivät holtittomasti. En ollut kertaakaan nähnyt Lenaa ilman tuota kaulakorua. En koskaan. Hopeinen nappi kiilteli hiekan läpi, klemmaritähti oli juuttunut silmukkaan, johon Leno oli sitonut punaisen narunpätkän. Nämä eivät olleet pelkästään Lenan muistoja. Ne olivat meidän yhteisiä muistojamme; muistoja kaikesta siitä, mitä olimme yhdessä tehneet. Todisteita jokaisesta onnellisesta hetkestä Lenan elämässä. Paiskattuna syrjään niin kuin kaikki rikkonaisten simpukankuorien palaset ja sotkuiset levät, jotka olivat huuhtoutuneet rannalle.

Tämä oli jonkinlainen merkki, eikä se luvannut hyvää.

s. 392

Kirjan nimi: Lumoava pimeys (alkuperäinen Beautiful Darkness)

Kirjoittaja: Kami Garcia, Margaret Stohl (kääntäjä Aila Herronen)

Julkaisuvuosi: 2010