The Dark Prophecy

Takakansi:

Go west. Capture Apollo before he can find the next oracle. 

If you cannot bring him to me alive, kill him.

Those were the orders my old enemy Nero had given to Meg McCaffrey. But why would an ancient Roman emperor zero on Indianapolis? And now that I have made it here (till in the embarrassing form of Lester Papadopoulos), where is Meg? 

Meg, my demigod master, is a cantankerous street urchin. She betrayed me to Nero back at Camp Half-Blood. And while I'm mortal, she can order me to do anything... even kill myself. Despite all this, if I have a chance of prying her away from her villainous stepfather, I have to try.

But I'm new to this heroic-quest business, and my father, Zeus, stripped me of all my godly powers. Oh, the indignities and pain I have already suffered! Untold humiliation, impossible time limits, life-threatening danger... Shouldn't there be a reward at the end of each completed task? Not just more deadly quests?

I vow that if I ever regain my godhood, I will never again send a poor mortal on a quest. Unless it is really important. And unless I am sure the mortal can handle it. And unless I am pressed for time... or I really just don't feel like doing it myself. I will be much kinder and more generous than everyone is being to me - especially that sorceress Calypso. What does Leo see in her, anyway?

--

Muutaman sanan tästäkin kirjasta päätin raapustaa.

Muistan kun aikoinani kuulin tästä sarjasta, ja olin hypätä kattoon. Olin nimittäin juuri saanut luettua kirjan Olympoksen veri ja hyvästeltyä Percy Jacksonin maailman. Olin valmis siihen, että tämä oli nyt tässä ja odotin innolla Riordanin Magnus Chase -sarjaa ja mihin se minut veisi. Sitten kuulin, että Riordan kirjoittaa viisiosaisen sarjan jumala Apollosta, ja tuntui kuin joku olisi herättänyt minut väkisin koomasta. Odotin sarjalta paljon. Ensimmäinen osa olikin todella hyvä.

Jotenkin kuitenkin eksyin tämän toisen osan kohdalla. Aloin lukea sitä samalla palolla kuin mitä tahansa muuta Riordanin teosta, ja Riordan on minulle niitä kirjailijoita, joiden kirjat vievät mennessään niin että menetän ajantajun. Mukavahan tätä kirjaa oli lukea, rakastin siinä lähes kaikkea, mutta se kävi kamalan takkuisesti. Toisaalta olin juuri toipumassa valtavasta lukujumista, joten en tiedä oliko vika sitten minussa vai Riordanissa.

Käydään ensin negatiiviset alta ja yritän hieman pukea sanoiksi mikä minun mielestä mättäsi. Voin myöntää, että Apollo hahmona alkoi ärsyttää. Hän on niin... aaaaahh, no, hänellä on paljon opittavaa. Luulisi että hän pikkuhiljaa hahmona alkaisi kehittyä, mutta silti, hän käyttäytyi kuin mikäkin pölvästi. Toisaalta, minulla oli ongelmia muidenkin hahmojen kanssa. En ollut melkein tunnistaa Leoa ja Calypsoa, vaikka he olivat minulle rakkaita ja ennestään tuttuja. Leo ei ollut yhtä räiskyvä ja Calypsosta en saanut paljon mitään irti. Toisaalta pohdin myös, saattoiko Apollon näkökulma vaikuttaa asiaan... Kirjan juonestakin oli vaikea saada kiinni, mutta pistän tämän lukujumin piikkiin.

Positiivista! Sillä eihän mikään Riordanin teos täysin huono voi olla, sen verran rakas kirjailija minulle kyseessä. Kirjassa kukki Riordanille tyypillinnen huumori (tosin myönnetään ettei se ollut parhaimmillaan). Ja Waystation! Mikä loistava tapahtumapaikka, ja mikä yhteisöllisyyden henki siitä uhkui. Pidin uusista hahmoista kuin vanhoista tutuistakin. Mutta parhainta kirjassa oli Apollon ja Meg McCaffreyn välinen side. Kuinka he esittävät halveksivansa toisiaan, mutta oikeasti välittävät ja tahtovat suojella toisiaan. Meg on ihanan "Pikku Myymäinen" hahmo. 

Sanotaan näin: kokonaisuuten kuin kirjan melko heikoksi. Mutta tämä on vasta sarjan osa nro 2, joten paljon ehtii vielä tapahtua. Odotan mielenkiinnolla, mitä Meg vielä keksii Apollon pään menoksi, ja mihin suuntaan hahmot kehittyvät. Ja seuraavassa kirjassa on Grover! Vanha tuttu Percy Jackson -sarjasta, jota ehti jo ikävöidä sillä hän ei esiintynyt Olympoksen sankareissa. Ilmeisesti Apollo suuntaa kohti Jupiterin leiriä, joten vanhoja tuttuja kohdataan sielläkin... Kiehtovaa, että tähän asti kukaan muista jumalista ei ole vielä esiintynyt. Olen varma, että tälle on syynsä, mutta toivoisin ainakin Demeterin, Haadeksen, Zeuksen, Artemiksen ja Hermesin vielä esiintyvän tässä sarjassa.

Minusta tuntuu, että luin tämän kirjan väärässä mielentilassa. Ehkä reread olisi paikallaan, kun aika tuntuu oikealta? Tekisi oikeastaan enemmän mieli lukaista uudestaan tuo sarjan ensimmäinen osa ensin. Näin tiivistettynä: ei huono kirja, ei vain juuri sitä mitä olin odottanut.

Kumpa osaisi vain olla nostatamatta millekään kirjalle mitään odotuksia...

--

"She is precious to you," said the Oracle. "Would you give your life in exchange for hers?"

I had trouble processing that question. Give up my life? At any point n my four thousand years of existence, my answer would've been an emphatic No! Are you crazy! One should never give up one's life. One's life is important! The whole point of my quests in the mortal world, finding and securing all these ancient Oracles, was to regain immortality so I wouldn't have to ponder such awful questions!

And yet... I thought of Emmie and Josephine renouncing immortality for each other. I thought of Calypso giving up her home, her powers, and eternal life for a chance to roam the world, experience love, and possible enjoy the wonder of high school in Indiana.

"Yes," I found myself saying. "Yes, I would die to save Meg McCaffrey.

s. 329

--

Kirjan nimi: The Dark Prophecy

Kirjoittaja: Rick Riordan

Julkaisuvuosi: 2017

Kustantaja: Disney Hyperion

Sivumäärä: 401

Luettu loppuun: 5.6.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩½

The Screaming Staircase

Takakansi:

A sinister Problem has occurred in London: all nature of ghosts are appearing throughout the city, and they aren't exactly friendly. Only young people have the physic abilities required to see - and eradicate - these supernatural foes.

In The Screaming Staircase, the plucky and talented Lucy Carlyle teams up with Anthony Lockwood, the charismatic leader of Lockwood & Co., a psychic detection agency that handles the dangerous work. After an assignment leads to both a grisly discovery and a disastrous end, Lucy, Anthony, and their sarcastic colleague, George, are forced to take part in the perilous investigation of one of the most haunted houses in England. Will Lockwood & Co. survive the Hall's legendary Screaming Staircase and Red Room to see another day?

--

Takaisin täällä pitkästä aikaa. Sivupalkkia kenties seuranneet ovat pistäneet merkille, että tämän kirjan parissa on vietetty tovi jos toinenkin. Vaikka kirja on aika pieni, ja "vain" 381 sivun mittainen, vei tämä aivan hitosti aikaa. Ei purrut. Ei purrut sitten mitenkään.

Hieman taustaa: miksi päädyin lukemaan tämän kirjan? Törmäsin tähän sarjaan jossakin internetin syövereissä, ja joku sitä kehuikin. Koska kirjailijana oli Jonathan Stroud, joka on kirjoittanut Bartimeus-trilogia, joka on yksi suosikkisarjoistani, halusin ilman muuta lukea myös hänen muuta tuotantoaan, odottaen siltä paljon. Itse asiassa olin aikoinani Bartimeuksen päätökseen saatuani jäänyt odottamaan lisää Stroudilta, mutta vuosien varrella se oli jäänyt ja muu tuotanto tuli esiin vasta nyt. The Screaming Staircase lähti tilaukseen, ja saavuttuaan melkein heti lukuun.

Paitsi että en ihan saanut sitä mitä tilasin, ja kirja oli suuri pettymys. Siinä missä aikoinaan Samarkandin amuletti, Bartimeus-sarjan avausosa, oli vienyt täysin mukanaan, The Screaming Staircase oli kankeaa luettavaa jo alusta asti. Koska olen lukenut kirjaa pienissä pätkissä niin pitkän ajan, en oikeastaan muista mistä kaikki alkoikaan. Muistini kirjaa koskien muiltakin osin on hatara. Joskus tulee myös tällaisia lukukokemuksia.

Sanottavaa minulta silti löytyy. Kirjan idea on ihan kiva. Kunnon Ghostbusters meininkin, astetta synkemmällä sävyllä. Kummitukset ovat jees! Lontoo on ihana miljöö. Mutta vaikka ainekset ovat hyvät, kirja tuntui niin sieluttomalta. Tunnistin kyllä Bartimeuksesta tutun tyylin, varsinkin niin kutsuttujen antagonistien kohdalla, mutta siinä missä Bartimeus oli riemastuttava, tämä sen sijaan ei vain sytkähdättänyt. Tuntuu kurjalta tällä tavalla vain vertailla, mutta en oikeastaan tiedä miten muuten tämän tekstin tästä väsäisin.

Mitä tulee kirjan hahmoihin, sanon näin epäammattimaisesti - plääh. Päähenkilö Lucy oli ainakin niin lättänä, etten osaa edes kuvailla häntä. Anthony Lockwoodilla oli oma mysteerinen auransa, mutta tuskimpa hänestä saan sen enenpää tietää, varsinkin kun suunnitelmissa ei ole lukea seuraavia osia. Georgella oli hetkessä. Muut hahmot - keitä he olivat? En oikeastaan jaksanut kiinnittää huomiota. Lisäksi Lucy ja Lockwood olivat kamalan pikkuvanhoja. Sekin piirre on mahdollista kirjoittaa hyvin, mutta nyt hahmoista jäi vain outo käsitys että he olivat aikuisia varhaisteinien ruumiissa.

Tulin siihen lopputulokseen, että olin jälleen liian vanha tämän kirjan lukijaksi. Niin on käynyt useinkin kehuttujen fantasiasarjojen kohdalla. Tai sitten en vain jaksanut keskittyä tarpeeksi. Kuka tietää, ehkä kirja ei vain ollut minua varten. Olin vain lopulta tyytyväinen siitä, että sain sen ylipäätänsä luettua loppuun. Nyt kiinnostavimpien seikkailujen pariin.

--

All at once, like a switch had been flicked or a plug pulled, the terrible noise cut out. We were alone.

The sudden silence made me flinch. I sat against rough stone, head raised, mouth open, panting for breath. My own blood hammered in my ears. My chest rose and fell in jerks; each movement gave me pain. Though it was utterly black, I knew the others were sprawled beside me in the tightness of the passage. Their wheezes mirrored mine.

We'd collapsed in a single heap, one on top of each other. The air was cold and sour, but at least the overpowering smell of blood was gone.

s. 309

--

Kirjan nimi: The Screaming Staircase

Kirjoittaja: Jonathan Stroud

Julkaisuvuosi: 2013

Kustantaja: Disney Hyperion

Sivumäärä: 381

Luettu loppuun: 16.12.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩½

The Hammer of Thor

Takakansi:

"Magnus Chase, you nearly started Ragnarok. What are you going to do next?"

It's been six weeks since Magnus and his friends returned from defeating Fenris Wolf and the fire giants. Magnus has adjusted to life at the Hotel Valhalla -  as much as a once-homeless and previously alive kid can. As a son of Frey, the god of summer, fertility, and health, Magnus doesn't exactly fit in with the rest of Odin's chosen warriors, but he has a few good peeps among his hallmates of floor nineteen, and he's been dutifully training for Ragnarok along with everyone else. His days have settled into a new kind of normal.

But Magnus should have known there's no such thing as normal in the Nine Worlds. His friends Hearthstone and Blitzen have disappeared. A new hallmate is creating chaos. According to a very nervous goat, a certain object belonging to Thor is still missing, and the thunder god's enemies will stop at nothing to gain control of it.

Time to summon Jack, the Sword of Summer, and take action. Too bad the only action Jack seems to be interested in is dates with other magical weapons...

--

Voin tässä heti ihan suoraan sanoa tämän kirjan palauttaneen lukuintoni jostain syvältä mieleni perukoista. Lähdin itseasiassa lukemaan tätä takakanteen vilkaisematta, vain muutama netistä silmiin osunut ensikäsitys kirjasta. Edelliseen osaan ihastuneena, ja tätä osaa kuin kuuta nousevaa odottaneena, sain taattua laatua. Kaiken kaikkiaan erinomainen lukukokemus.

Magnus Chasen hahmokaarti on Rick Riordanin parhaita. Vaikka olen kyllä lähes poikkeuksesta pitänyt Riordanin muiden sarjojen (Percy Jackson, Kanen aikakirjat, Olympoksen sankarit, Trials of Apollo...) hahmoista, kokonaisuutena Magnus Chase -sarja tarjoaa kiehtovimman porukan. Jo itse Magnus Chase on ihastuttava hahmo, jonka puolelle kaikki sympatiat valuvat automaattisesti. Lisätään siihen vielä kirvestä heiluttava valkyria Samirah, muotitietoinen kääpiö Blitzen sekä kuuro haltia Hearthstone, saadaan ikoninen joukko kasaan. Eikä saa unohtaa uutta tuttavuutta, Alexia, joka varastaa varmasti kaikkien sydämet. (Hän on myös genderfluid. Iso hatunnosto tästä Riordanille.)

Kirja on vauhdikas. Vauhdikkaampi kuin edellinen, sillä jatkuvasti kiidetään tilanteesta toiseen. Välillä porukka jakautuu, mutta päätyy aina lopulta takaisin yhteen. Norjalaista mytologiaa on hyödynnetty huumorin kosketuksella. Heimdall-jumala ottaa selfietä, Thorin vuohi käy terapiassa ja Sif on kirjaimellisesti "trophy wife". Itse en norjalaisesta mytologiasta ole niin perillä kuin kreikkalaisesta, joten Magnus Chase on oiva oppitunti tämän sivistyksen puuttuvan aukon täyttämiseen. Ja monelta osin on norjalainen mytologia mitä kiehtovinta, sekä tietenkin askelen lähempänä Suomea.

Mielestäni tässä osassa jäi kuitenkin ehkä kaikki potentiaali käyttämättä. Montaa asiaa pääsi "maistamaan", mutta ei täysin nauttimaan. Olisin toivonut lisää aikaa Valhallassa, sekä tietysti Magnusin serkulle, Annabethille, jotain suurempaa roolia. Ehkä ensi kirjassa? Niin ainakin loppu lupaili, mutta sitä jäänemme odottelemaan... Pidän siitä, että kaikki Riordanin kirjat sijoittuvat samaan "verseen". Tässä kirjassa Magnus hieman selittikin, että miten, mikä kuulosti yllättävän järkevältä :D

The Hammer of Thor on oikeastaan jälleen yksi tyypillinen sarjan "keskiosa", mutta pisteet tietysti nousevat hahmojen, huumorin, mytologian ja lempikirjailijan johdosta. Nauruja irtosi tästäkin kirjasta! Keilaamista jättiläisten kanssa, huikeaa. Populaarikulttuuriviittaukset olivat myös kivoja, vaikken niistä yleensä välitäkään. (Riordan mainitsi Star Warsin Kylo Renin, ja yhden lempibändeistäni, The Whon.) Seuraavan osan nimi on The Ship of the Dead. Se tulee olemaan sarjan viimeinen. Harmi, että Riordan kirjoittaa vain kreikkalais/roomalaiskirjoistaa viisiosaisia... Olisin viihtynyt Magnusin seurassa vaikka kuinka pitkään...

--

"Actually," Sam said, "we're looking for Thor's hammer."

All the excitement went out of Heimdall's alabaster eyes. "Oh, not that again. I told Thor I couldn't see anything. Every day he calls me, texts me, sends me unsolicited pictures of his goats. 'Look harder! Look harder!' I'm telling you, it's nowhere. See for yourself."

He flipped through more shots. "No hammer. No hammer. There's me with Beyoncé, but no hammer. Hmm, I should probably make that my profile picture."

"You know what?" Alex stretched. "I'm just going to lie down over here and not kill anybody annoying, okay?" He lay on his back on the Bifrost, stuck out his arms, and leisurely waved them through the light, making rainbow angels.

s. 254-255

--

Kirjan nimi: The Hammer of Thor

Kirjoittaja: Rick Riordan

Julkaisuvuosi: 2016

Kustantaja: Disney Hyperion

Sivumäärä: 459

Luettu loppuun: 15.10.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩½

The Hidden Oracle

Takakansi:

Your fault, Apollo, your punishment.

My father's voice still rings in my ears.

Can you believe Zeus blamed me for the gods' battle with Gaea? Just because the earth goddess duped one of my progeny - Octavian - into plunging the Greek and Roman demigods into a civil war that nearly destroyed human civilization. I ask you, how was that my fault?

Now I'm cast out of Olympus in the form of a sixteen-year-old mortal boy, acne and all! Sadly, I've been punished this way before. I know I will face many trials and hardships. I can only hope that if I suffer through them and prove myself worthy, Father will forgive me and allow me to become a god again.

But this time my situation seems much more dangerous. One of my ancient adversaries knows I am here and is having me followed. The Oracle of Delphi remains dark, unable to issue prophecies. Most embarrassing of all, I am bound to serve a demigod street urchin who defends herself by throwing rotten fruit.

Zeus could not possibly expect me to fix the Oracle problem by myself. Not in my present weak condition. It's time for me to drop in on Camp Half-Blood, where I might find some talented fodder... er, I mean heroes to help. No doubt they will welcome me as a celebrity! They will bring me holy offerings, like peeled grapes, Oreos, and - oh gods - perhaps even bacon!

Mmm. Yes. If I survive this, I really must write an ode to the power of bacon...

--

The Trials of Apollo on Rick Riordanin uusi sarja, joka jatkaa enemmän ja vähemmän siitä mihin Olympoksen veri jäi. En sitten vieläkään päässyt eroon Percystä, ja ehkä hyvä niin. The Hidden Oracle aloittaa viisiosaisen sarjan.

Tällä kertaa Riordan lähestyy modernia mytologiamaailmaansa uudella tavalla: näkökulmahahmona on nimittäin jumala Apollo, jolta Zeus on riisunut voimat, näin muuttaen hänet tavallistakin tavallisemmaksi kuolevaiseksi. Apollo lähteekin pian selvittämään tietään Puoliveristen leiriin, tietenkin vanhan tutun Percyn avulla.

Tämä kirja oli käsittämättömän hauska. Ehkä monet vanhemmat lukijat saattavat pitää sen huumoria lapsellisena, mutta minä pidän lapsellisestakin huumorista. Riordanin kaikki kirjat ovat hauskoja, samalla huumorintajulla kirjoitettuna. Silti, hahmoilta löytyy myös omaa huumoria. Apolloa hahmona oli huvittavaa seurata, koska hän ymmärsi paljon väärin, ja käänsi asioita omaksi edukseen. Hän on koomisen itsekeskeinen. Olin jo odottanut, että tämän sarjan kohdalla Riordan olisi ottanut askeleen aikuismaisempaan suuntaan, mutta tyyli oli yhä sama. Pettymystä kirja ei kuitenkaan tuottanut.

Ensinnäkin, Apollolle hahmona lämpeni nopeasti. Aluksi hän oli hieman… kömpelö, mutta pistetään se sen piikkiin, että hän oli muuttunut juuri jumalasta kuolevaiseksi. Jumalan näkökulma ei ehkä ollut sellainen kuin olin olettanut, mutta toisaalta Apollo juuri monta kertaa valittaa kuinka yhtäkkinen kuolevaisuus sumentaa aivot. Joten näkökulmaa voisi kuvata entisen jumalan näkökulmaksi. Minusta oli hauskaa, että Apollon tullessa puoliveristen leiriin häntä kohdeltiin enemmän leiriläisenä kuin jumalana. Apollo myös kasvoi paljon jo tämän kirjan aikana, millainenkohan hän on sarjan lopussa…

Puoliveristen leiriin ihastuin täysin uudelleen! Muistan vieläkin ensimmäiset kuvailut Salamavarkaassa, ja tähän kirjaan oli liitetty leirin kartta, joka selvensi kuvaa. Riordanin edellisistä sarjoista poiketen suurin osa tämän kirjan tapahtumia tapahtui leirin rajojen sisäpuolella. Vaihtelu virkistää, tässä osoitettiin, että seikkailu ja vaara eivät välttämättä piileskele kaukana. Myös uusia leiriläisiä esiteltiin paljon ja vahoista oppi uutta. Olinkin kaivannut tätä, sillä edellisissä sarjoissa lähes kaikki leirin ”sivuasukkaat” jäivät ontoiksi, pelkiksi nimiksi.

Muita huomioita? Ensinnäkin pidin kuinka kirja kuvasi seksuaalista suuntautumista. Apollo on biseksuaali, ja se näkyi tekstissä vahvasti. Iso kiitos Riordanille tästä, että uskalsi tuoda seksuaalivähemmistön esiin nuoremmalle yleisölle. Toiseksi, oli ihana huomata, että edelleen Riordan viihdyttää enkä kirjan kanssa kauan aikaa viettänyt ennen kuin se oli ohi. Kolmanneksi sarjan juoni tulee olemaan älyttömän mielenkiintoinen. Ja viimeisenä loppu! Pidin oikein paljon, seuraavaa kirjaa odotan kyllä innoissani.

Mikä oli ehkä parasta kirjassa, oli jokaisen luvun alussa oleva humoristtinen haiku. Esimerkiksi sivulla 138:

"Practice makes perfect

Ha ha ha, I don't thinks so

Ignore my sobbing"

--

As I was washing up from the shrapnel extraction, Harley shuffled over, fiddling with his beacon device. His eyes were puffy from crying.

"It's my fault," he muttered. "I got them lost. I... I'm sorry."

He was shaking. I realized the little boy was terrified of what I might do.

For the past two days, I yearned to cause fear in mortals again. My stomach had boiled with resentment and bitterness. I wanted someone to blame for my predicament, for the disappearances, for my own powerlessness to fix things.

Looking at Harley, my anger evaporated. I felt hollow, silly, ashamed of myself. Yes, me, Apollo... ashamed. Truly, it was an event so unprecedented, it should have ripped apart the cosmos.

"It's all right," I told him.

s. 180-181

--

Kirjan nimi: The Hidden Oracle

Kirjoittaja: Rick Riordan

Julkaisuvuosi: 2016

Kustantaja: Disney Hyperion

Sivumäärä: 361

Luettu loppuun: 21.5.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩½

The Sword of Summer

Takakansi:

Magnus Chase has seen his share of trouble. Ever since that terrible night two years ago when his mother told him to run, he has lived alone on the streets of Boston, surviving by his wits, staying one step ahead of the police and truant officers.

One day, Magnus learns that someone else is trying to track him down - his Uncle Randolph, a man his mother had always warned him about. When Magnus tries to outmaneuver his uncle, he falls right into his clutches. Randolph starts rambling about Norse history and Magnus's birthright: a weapon that has been lost for thousands years.

The more Randolph talks, the more puzzle pieces fall into place. Stories about the gods of Asgard, wolves, and Doomsday bubble up from Magnus's memory. But he doesn't have time to consider it all before a fire giant attacks the city, forcing him to choose between his own safety and the lives of hundreds of innocents...

Sometimes, the only way to start a new life is to die.

--

Oli paras idea ostaa tämä kirja jo nyt. Ikinä.

Voin sanoa, että luin Riordania parhaimmillaan. Lieneekö se johtua kielenvaihdosta, sitä en tiedä, mutta The Sword of Summer oli älyttömän hyvä. Kaikki tuntui vaan loksahtavan kohdalleen - henkilöhahmot, juoni, ja tietenkin Riordanin tyypillinen mytologian hyödyntäminen sekä huumori.

Tällä kertaa liikutaan norjalaisen mytologian parissa, mutta meno on hieman erilaista kuin Marvelin Thor-elokuvissa. Parempaa. Vaikka norjalaisilta löytyy kaikki vastineet kreikkalaisille, on Riordan onnistunut luomaan niille omat juttunsa. Kirjassa on toki paljon toistoa, ikään kuin kaikuja Percy Jacksonista, mutta mitään kopiota tästä ei ole ruvettu tekemään. 

Ihastuin täysin hahmoihin. Magnus kiipesi suoraan lempipäähenkilökseni Riordanin kastissa, eivätkä sivuhenkilöt jää kauas. He ovat monitasoisia, kiinnostavia ja uniikkeja, siis sellaisia hahmoja joista jaksaa lukea useammankin kirjan. Joista itse asiassa haluaa lukea ja tietää enemmän. Magnusin ystävät eivät ole vain tukemassa ja seuraamassa Magnusia - heillä on myös omat päämääränsä ja ongelmansa.

The Sword of Summer tuntuu etenevän pehmeästi. Yleensä Riordan kirjoittaa todella vauhdikkaasta, mutta tämän kohdalla oli jarruteltu. Vaikka koko ajan oli tapahtuma päällä, siihen käytettiin kuitenkin rauhassa aikansa ja väliin mahtui rauhallisempiakin hetkiä. Ja joillekin jutuille ei voinut vaan olla nauramatta. Itsekin nauroin äänen lukiessani tätä terveyskeskuksessa...

Kirjan loputtua tuli kamala ikävä. Vaikka 491 sivua on paksu erityisesti Riordanin kirjaksi, toivoin että se olisi jatkunut hiukkasen pidempään... Seuraava kirja olisi tulossa kai ensi vuoden syksyllä, joten sitä odetellessa... Onneksi maailmasta eivät kirja loput. Mielenkiinnolla odotan, mihin tässä sarjassa oikein päädytään.

Tuntuu että pelkästään ylistin tätä kirjaa, mutta jotkut ovat vaan sellaisia.

--

I couldn't breathe. The pain was so intense I felt every cell in my body explode in a chain reaction.

Despite that, a strange sort of calm fell over me: I was dying. I wasn't coming back from this. Part of me thought, All right. Make it count.

My vision dimmed. The sword hummed and tugged at my hand, but I could barely feel my arms. 

Surt studied me, a smile on his ruined face.

He wants the sword, I told myself. He can't have it. If I'm going out, he's going with me.

Weakly, I  raised my free hand. I flipped him a gesture that he wouldn't need to know sign language to understand.

He roared and charged.

Just as he reached me, my sword leaped up and ran him through. I used the last of my strength to grapple him as his momentum carried us both over the railing.

"No!" He fought to free himself, bursting into flames, kicking and gouging, but I held on as we plummeted toward the Charles River, my sword still embedded in his stomach, my own organs burning away from the molten tar in my gut. The sky flashed in and out of view. I caught a glimpse of the smoky apparition - the girl on the horse diving toward me at a full gallop, her hand outstreched.

FLOOM! I hit the water.

Then I died. The end.

s. 46-47

--

Kirjan nimi: The Sword of Summer

Kirjoittaja: Rick Riordan

Julkaisuvuosi: 2015

Kustantaja: Disney Hyperion

Sivumäärä: 491

Luettu loppuun: 26.11.2015

Mistä kirja: CDON

Arvosana: ✩✩✩✩✩