Paper Towns

Takakansi:

Quentin Jacobsen has always loved Margo from afar. So when she climbs through his window to summon him on an all-night road trip of revenge he cannot help but follow. But the next morning, Q turns up at school and Margo doesn't . She's left clues to her disappearance, like a trail of breadcrumbs for Q to follow.

And everything leads to one unavoidable question:

Who is the real Margo?

--

Paper Towns oli viimeinen lukemattomaksi jäänyt John Greenin teos (joka on siis kokonaan vain John Greenin kirjoittama). John Green on nauttinut supersuosiosta sitten The Fault in Our Starsin menestyksen, ja kaikki kirjat on nyt myös suomennettu. Minä pidin oikein paljon The Fault in Our Starsista, Looking for Alaska oli ihan mukava, ja An Abundance of Katherines pohjanoteeraus. Paper Towns putoaa jonnekin viimeksi mainittujen väliin.

Lyhyesti: kirja kertoo Quentinista, joka on aivan hullaantunut naapurintyttö Margoon, vaikkei hän Margoa varsinaisesti tunnekaan. Eräänä yönä Margo sitten tupsahtaa Quentinin ikkunasta sisään ja he viettävät yön keppostellen. Sitten Margo katoaa, ja Quentin jää selvittämään mitä tapahtui, varmana siitä, että Margo haluaa juuri Quentinin löytävän hänet.

Kirja on niin tyypillistä John Greenia, että haukotuttaa. Enää ei herran filosofia, hahmot ja huumori pure minuun, mutta tykkää ken tykkää. En oikeastaan saanut kenestäkään irti mitään. Tuntuu, että olen lukenut vastaavan teoksen aikaisemmin. Ehkä kyseessä oli Looking for Alaska. Tai An Abundance of Katherines. Joka tapauksessa, poika tavoittelee tyttöä jota ei voi "saada". Paper Townsin syvempi pointti kritisoikin Quentinia siitä, että hän oli ihastunut ideaan Margosta, ei itse Margoon.

Kirjan ensimmäinen osa meni tilanteeseen ja hahmoihin tutustuessa. Toinen osa oli unettava ja puuduttava ja jumitin siinä pitkään. Kolmannesta osasta lopulta pidin, minulla on heikko kohta road tripeille. Tarinana Paper Towns ei kuitenkaan antanut minulle mitään uutta. Teksti oli kyllä paikoin hienoa, mutta juoni ja hahmot eivät jaksaneet kiinnostaa. 

Kirja ei ollut yhtä hermoja raastava kuin An Abundance of Katherines, mutta jossain vaiheessa läheltä liippasi. Ilman kirjan kolmatta osaa se olisi varmasti yltänyt samalle tasolle. Paper Townsissa sentään oli ihan kelvollinen idea, kun taas Katherine oli jo lähtökohdaltaan naurettava... John Greeniltä ei ole muuten tullut uutta kirjaa sitten The Fault in Our Starsin... Lienee herra ollut kiireinen... En toisaalta tiedä tarttuisinko häneltä uuteen teokseen. Riippuu tietenkin aiheesta. Ja pitäisi katsastaa Paper Towns leffakin...

--

And all at once I knew how Margo Roth Spiegelman felt when she wasn't being Margo Roth Spiegelman: she felt empty. She felt the unscaleable wall surrounding her. I thought of her asleep on the carpet with only that jagged sliver of sky above her. Maybe Margo felt comfortable there because Margo the person lived like that all the time: in an abandoned room with blocked-out windows, the only light pouring in through holes in the roof. Yes. The fundamental mistake I had always made - and that she had, in fairness, always led me to make - was this: Margo was not a miracle. She was not an adventure. She was not a fine and precious thing. She was a girl.

s. 199

--

Kirjan nimi: Paper Towns

Kirjoittaja: John Green

Julkaisuvuosi: 2008

Kustantaja: Bloomsbury

Sivumäärä: 305

Luettu loppuun: 14.8.2016

Mistä kirja: Laina kaverilta

Arvosana: ✩✩✩

Vettä elefanteille

Takakansi:

Yhdeksänkymmenvuotias Jacob Jankowski inhoaa omaa raihanaisuuttaan ja elämäänsä vanhainkodissa. Päivät lipuvat ohitse, kunnes lähistölle saapuu kiertävä sirkus. Menneisyyden muistot valtaavat Jacobin mielen...

Jacob on nuori eläinlääketieteen opiskelija, kun hänen vanhempansa kuolevat tapaturmaisesti. 1930-luvun Amerikassa on suuri lama. Sattumalta Jacob päätyy kiertävän sirkusseurueen junaan. Siitä alkaa hänen uusi elämänsä, johon kuuluu loistetta ja tuskaa, rakkautta ja intohimoa. Sirkus on lumoava mutta armottoman hierarkkinen paikka, johon ei ole helppo sopeutua. Pikkuhiljaa Jacob kotiutuu ja rakastuu sirkuksen tähtiesiintyjään Marlenaan. Kaunis Marlena on kuitenkin naimisissa äkkipikaisen eläintenkesyttäjän Augustin kanssa. Vähitellen kolmikon välille syntyy vahva side, kun he yrittävät saada sirkuksen uuden vetonaulan, temppuilevan Rosie-norsun esiintymään.

--

Kansiliepeet täynnä ylistyksiä. Kirjan hehkutettiin nostaneen valtavan innostuksen Yhdysvalloissa. Minulle tämä oli kuitenkin ihan perus viihdekirja, ja miljöön kuvausta lukuunottamatta ei mitenkään erityinen. Juoni oli hieman niin ja näin, ja tuntui että kirjassa pohjustettiin jatkuvasti jotain suurta, mutta loppu olikin sitten melko lattea. Olenko ainoa, joka jäi ihmettelemään kirjan nimeä? Oletin, että ilmauksella 'vettä elefanteille' olisi ollut jokin monisyisempi merkitys, ainakin sain alussa sellaisen käsityksen. Menikö jotain ohi?

Kirja painottelee nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Pääjuoni kulkee kuitenkin menneessä, jonka tapahtumat tuntuvat Jacobin flashbackilta. Välillä palataan yhdeksi luvuksi kerrallaan seuraavaan Jacobin elämää vanhainkodissa. Tarinat tuntuvat kauhean erillisiltä, ja mielestäni Jacobin nykyaikaan ei olisi ehkä tarvinnut palata kesken varsinaisen tarina, sillä se teki kirjasta katkonaisen.

Parhaimmillaan kirja on kuvatessaan sirkuselämää. Juuri Gruenin luoma eloisa miljöö pitää lukijan otteessaan ja värittää tarinaa. Sirkus on kuvattu uskottavasti, siitä iso plussa kirjailijalle! Kaiken voi nähdä elävästi sielunsa silmin, haistaa, maistaa ja kuulla. Sirkukseen pureutuminen on kiinnostavaa, varsinkin kun kerrotaan ajasta jolloin sirkukseen karkaaminen oli varteenotettava vaihtoehto, ja voimakas hierarkia vallitsi hieman joka paikassa, myös sirkuksessa. Sirkusta ei ole ollenkaan romantisoitu, vaan raakojakin puolia esitellään, muun muassa ylimääräisiä työmiehiä heitellään junasta ja eläinten kohtelu on julmaa.

Kirjan hahmot jäävät kuitenkin valitettavan ohuiksi. Jacobin naiivius ärsyttää, Marlenassa ei tunnu olevan mitään puolia ja August sekä tirehtööri Al-setä jäävät ärsyttäviksi stereotypioiksi. Juoneltaan kirja on hieman hukassa, ja varsinaisen tarinan 'loppunäytöstä' vilautetaan jo kirjan alussa, joten siitäkin menee kaikki jännitys. Lisäksi loppu on kauhean äkkinäinen. Nykypäivän lopusta sen sijaan pidin, vaikka se olikin epärealistinen.

Mihin sitten perustuvat kaikki ylistykset ja kehut? Ymmärrän sirkuksen maagisuuden ja koukuttavan kirjoitustavan kun asiat alkavat pikkuhiljaa kiertyä auki. Silti, tarina olisi kaivannut paremmin rakennetut hahmot ja hieman lisää kutkuttavuutta juoneen. Sirkuksen maailmaan sukeltaminen oli kuitenkin minulle tervetullutta ja viihdyin ihan kiitettävästi tämän kirjan parissa juurikin sen takia. Jos ei lähde mitään kamalan syvällistä, kiehtovaa tai nerokasta hakemaan, tämä kirja on ihan hyvä luettava.

--

August heilauttaa kättään junaan päin. "Kuule, oletko tosiaan sitä mieltä että tämä on maailman loistavin sirkus?"

Minä en vastaa.

"No?" hän sanoo ja nojaa minuun olkapäällään.

"En tiedä."

"Ei sinne päinkään. Tuskin edes viidennellä sijalla. Meille mahtuu ehkä kolmannes siitä mitä Ringlingille. Tiedät jo ettei Marlena ole romanialainen prinsessa. Entäs Lucinda? Ei lähellekään 440 kiloa. Korkeintaa kaksisataa. Ja kuvitteletko tosiaan että Frank Otton tatuoinnit ovat kiukkuisten borneolaisten pääkallonmetsästäjien työtä? Ei helvetissä. Hän on entinen teltanankkurien hakkaaja pikaosastosta. Häneltä meni musteen kanssa tuhraamiseen yhdeksän vuotta. Ja tiedätkö mitä Al-setä teki, kun virtahepo kuoli? Hän vaihtoi veden tilalle formaliinia ja piti sitä edelleen näytteillä. Meillä oli kaksi viikkoa matkassa säilötty virtahepo. Kaikki on silmänlumetta, Jacob, ja saa ollakin. Sitähän ihmiset meiltä odottavat. Sitä he haluavat."

s. 122

--

Kirjan nimi: Vettä elefanteille (alkuperäinen Water for Elephants)

Kirjoittaja: Sara Gruen (kääntäjä Anna-Maija Viitanen)

Julkaisuvuosi: 2006

Kustantaja: Bazar

Sivumäärä: 363

Luettu loppuun: 6.3.2016

Mistä kirja: Riihimäen kaupunginkirjasto 

Arvosana: ✩✩✩

Lemmikkikaupan tytöt

Takakansi:

Viimeinen havainto Jasmin Martinista tehtiin joulukuun ensimmäisellä viikolla. Hänen näköisensä teinityttö nähtiin kioskilla keski-ikäisen miehen seurassa, sylissään pörröinen chinchillakani. Kun Jasminin ystävä Linda löytyy, etsinnät saavat uuden käänteen.

Äiti ei osaa menettää toivoaan. Jasmin Karkulainen, Jasmin Tuhlaajatyttö. Ole mikä olet, mutta palaa kotiin, pyytää Sara Martin lehti- ja televisiohaastatteluissa.

Mutta Riikinkukon vuosi on halun ja houkutuksen vuosi. Betonitehtaan varjossa kasvanut Lido on keksinyt kukoistavan bisneksen, Lemmikkikaupan, jossa kaikki on mahdollista ja myytävänä. Tarvitaan vain lisää nuoria tyttöjä ja maksavia asiakkaita - sellaisia kuin Kastaja.

--

Hirveästä aiheesta - lapsiprostituutiosta - huolimatta Lemmikkikaupan tytöt on otteessaan pitävä kirja. Se on kirjoitettu niin, että sivuja vaan ei voi olla kääntämättä, pohtien samalla mitä on tapahtunut ja mitä vielä tulee tapahtumaan. Kirja raottaa tapaukseen monta näkökulmaa - äidin, Lemmikkikaupan työntekijän, Jasminin - ja jokainen tarjoaa tarinaan oman puolensa.

Jasminin tapaus on kuin suoraan tosimaailmasta, ja se tässä kirjassa onkin hirvittävää. Kuinka monen tytön kohtalo on sama kuin Jasminin ja Lindan? Kuinka moni katoamistapaus on linkitettävissä prostituution, ihmiskauppaan? Kirja vangitsee osuvasti äidin ahdingon kuin likaiset bisnekset. Ainoa, joka jää mietityttämään, on hahmo Kastaja, joka vie Jasminin mukanaan. Mitä kirjailija on halunnut tällä hahmolla viestiä? Mitä Kastaja oikein tavoitteli?

Kirja ei etene kronologisesti. Se ei seuraa tapahtumia järjestyksessä, vaan tarjoaa osia sieltä täältä. On katkelmia äidin kirjoittamasta kirjasta, Lemmikkikaupassa työskentelevän Randin kirjeitä perheelleen, on Jasminin pohdintaa ennen Lemmikkikauppaa, Lemmikkikaupasta sekä jälkeen kaiken, Kastajan yksityisenä orjana. Jasminin kohtalo tuntuu luuytimissä saakka. Lisäksi siihen koskaan saada varsinaista päätöstä, sillä kirja loppuu aivan yllättäen, kuin kirjailija olisi yhtäkkiä päättänyt, että nyt riittää. Loppuun on lisätty vielä irrallista infoa prostituutiosta, jonka tarkoitusta en ihan ymmärtänyt, tai ymmärsin, mutta miksi juuri nämä tiedot, jotka eivät oikeastaan tukeneet tarinaa ollenkaan?

En pitänyt kirjaa juonellisena tarinana, ennemminkin se oli katsaus rumaan totuuteen, siihen mitä katoamistapausten takana voi todellisuudessa olla. Kertomus yhdestä tapauksesta. Universaaleista nimistä ja kaupungin anonymiteetistä (kaupunkiin viitataan vain kirjaimella O) huolimatta tapahtumat sijoittuvat selvästi Suomeen. Voiko kotisuomessa tapahtua tällaista? Minulla on uutisia: Suomessa voi tapahtua ihan mitä vaan mitä muuallakin. Se, että maa on pieni, kotoisia, näennäisesti turvallinen, ei sulje pois mitään. Kirja on parhaimmillaan kuvaus omaisten ahdingosta, jälkeenjääneistä kysymyksistä, paniikista, epätoivosta. Miksi juuri minulle kävi näin? Mitä tapahtui? Mitä minulta jäi huomaamatta? Myös Jasminin ajautuminen Lemmikkikauppaan on surullista luettavaa, ja osoittaa, kuinka helposti nuoret tytöt voi johtaa harhaan tyhjin lupauksin. Nuoret teinitytöt eivät näe missä raja kulkee, ja juuri siksi heitä on valitettavan helppo hyväksikäyttää.

Tässä on taas teos, joka osoittaa kuinka paljon voimaa kirjailijat kantavat käsissään. Juuri he voivat nostaa pöydälle arkoja asioita, fiktiivisin keinoin, haastaa lukijat miettimään kuinka paljon totuutta tähänkin kirjaan on huomaamatta päätynyt. Ihmiset tuntevat vetovoimaa hirvittäviä, likaisia, rumia, kiellettyjä asioita kohtaan, ja Lemmikkikaupan tytöt tarjoaa juuri sitä. Se tarjoaa kauhisteltavaa, päiviteltävää, kuvotusta, epäuskoa, heittää ne ihmisten kasvoille, mutta kirjan luettua ihmiset voivat huokaista helpotuksesta. Se on vain fiktiota. Mutta onko se? Inhottavia asioita käsittelevästä kirjasta on vaikea myöntää pitävänsä, mutta juuri asioiden käsittely tekee kirjasta hyvän.

Lemmikkikaupan tytöt on voimakas ja koukuttava kirja, lähes nappisuoritus, sekä lukemisen arvoinen. Kirjassa on ongelmansa, jotkin asiat olisivat voineet olla selkeämpiä, tietyt lähestymistavat eivät olleet mieleeni sekä tietysti lopetus liian äkkinäinen. Kirjan viesti on kuitenkin niin voimakas, että ei ole ihme, että tämä on noussut yhdeksi Snellmanin tunnetuimmista teoksista. Täytyy lukea Snellmanilta jotain muuta, minulla on sellainen käsitys, että Snellman kirjoittaa aika usein juuri rohkeista aiheista ja tabuista.

--

Joku neljätoistavuotias tyttö tulee kauppaan paijailemaan marsuja ja gerbiilejä ja parin kuukauden kuluttua hän tekee täyttä päätä takahuonehommia ja kahden kuukauden kuluttua kiertää Sleep Assault Young Pets -nettisivustoilla, hänellä on päässään punainen kiharainen peruukki ja hänen nimensä on Poppy tai Rosy tai Candy Toy.

s. 195

--

Kirjan nimi: Lemmikkikaupan tytöt

Kirjoittaja: Anja Snellman

Julkaisuvuosi: 2007

Kustantaja: Otava

Sivumäärä: 315

Luettu loppuun: 3.3.2016

Mistä kirja: Riihimäen kaupunginkirjasto 

Arvosana: ✩✩✩½

The Maze Runner

Takakansi:

If you ain't scared, you ain't human.

When Thomas wakes up in the lift, the only thing he can remember is his name. He's surrounded by strangers - boys whose memories are also gone.

Nice to meet ya, shank. Welcome to the Glade.

Outside the towering stone walls that surround the Glade is a limitless, ever-changing maze. It's the only way out - and no one's ever made it through alive.

Everything is going to change.

Then a girl arrives. The first girl ever.

And the message she delivers is terrifying.

Remember. Survive. Run.


--


Kirja oli mielenkiintoinen. Se oli kokonaisuudessa hyvä, ja silti jostain syystä luin sen etanavauhdilla. Jokin magia jäi uupumaan. Tuli mieleen Nälkäpeli, tosin Nälkäpeliä oli vaikeampi laskea käsistä. 

Näkökulmahahmona on Thomas, joka ei muista mitään, joka on täysin pihalla vieraassa paikassa vieraiden joukossa. Paperi on alussa puhdas, ja lukija ja päähenkilö lähtevät samalta viivalta. Asioita opitaan sitä mukaan kuin Thomas oppii. Kirja on jämpti ja tapahtumat etenevät sutjakkaasti. 

Silti jotkin asiat kirjassa tuntuivat epärealistiltä tai hätiköidyiltä, ikään kuin joidenkin ajatusten ei vaan ollut annettu kypsyä tarpeeksi. Olen hieman kyllästynyt siihen, että päähenkilö on ratkaisu kaikkeen ja hänen annetaan tehdä mitä hän haluaa. Telepaattiset kyvyt tuntuivat päälleliimatuilta ja oliko ainoan tytön, Teresan, pitäminen koomassa suurimman osan kirjaa tarpeellista vai vain kätevä keino pitää hänet poissa tieltä ennen kuin hän on oli tarpeellinen? Jotkut asiat tapahtuivat liian nopeasti. Kirjan loppu tuntui hätiköidyltä, ihan kuin kirjailija oli kovasti halunnut päästä kirjoittamaan jo jatko-osaa. Jos kirja aiemmin oli edennyt sopivaa tahtia, loppupuolella joku oli painanut kelausnappia. Tai ehkä tapahtuvat olivat vaan niin intensiiviset. 

Pidin miljööstä, miten se oli kuvailtu ja millainen tunnelma sieltä huokui. Pienen googlettamisen jälkeen huomasin, että kirjaa on joissain määrin verrattu Kärpästen herraan. Tilanne on aikalailla sama - ryhmä nuoria poika hylättynä jossain ilman aikuisia, mutta The Maze Runnerissa tilanne ei ollut kärjistynyt niin pahaksi. Thomas saapuu paikkaan, jossa yhtenäisellä ryhmällä on selkeät säännöt ja johtajat. Jokaisella on oma paikkansa ja jos sääntöjä rikkoo, rangaistus on välttämätön. Paitsi tietenkin Thomasin kohdalla. Kun Thomas rikkoo sääntöjä, hänelle ei käykään kuinkaan. Mitä? 

Sokkelo aukean ympärillä on kirjan pahaa huokuva mysteeri. Se muuttuu joka ilta oviaukkojen sulkeutuessa ja siellä vaeltavat hirviöt. Kukaan ei ole selvinnyt yötä hengissä. Sokkeloa tutkivat päivisin juoksijat, jotka käyvät sen läpi karttaa piirtäen ja palaavat sitten vertailemaan tuloksiaan. Heidän työntä on käytännössä turhaa, sillä sokkelo vain toistaa itseään, mutta toivosta ei saa luopua. Thomas haluaa heti päästä juoksijaksi. Hän on varma, että hänet on tarkoitettu hommaan. Hän romantisoi ajatusta, pitää sitä päämääränä, eikä välitä sen mukana tulevista rasituksista tai vaaroista. Sokkelo kiehtoo Thomasia - ja tätä kautta myös lukijaa, mutta kun Thomas lopulta pääsee juoksijaksi, ei se olekaan sellaista miksi sen on kuvitellut. Osa sokkelon jännittävyydestä sulaa pois ja alkaa vaikuttaa jopa tylsältä.

Vaikka The Maze Runner ei ehkä täysin koukuttanut, jätti se silti janon tarttua seuraavaan osaan. Niin monta asiaa jäi vielä auki, niin että tämä tuntui pelkältä pintaraapaisulta. Niinhän ensimmäiset osat yleensä ovatkin: maailma, hahmot ja konflikti esitellään, sitten pieni loppuhuipennus, mutta kaikki ei suinkaa tule olemaan ohi vielä pitkään aikaan. Kirjan epilogi varmisti, että asiat eivät olleet miltä ne olivat hetken näyttäneet.


--


A couple of hours later, the doors having reopened, rumbling and grumbling and shaking the ground until they were finished, Thomas sat at a worn, tilted picnic table outside the Homestead. All he could think about was the Grievers, what their purpose could be, what they did out there during the night. What it would be like to be attacked by something so terrible.

He tired to get the image out of his head, move on to something else. The Runners. They'd just left without saying a word to anybody, bolting into the Maze at full speed and disappearing around corners. He pictured them in his mind as he picked at his eggs and bacon with a fork, speaking to no one, not even Chuck, who ate silently next to him. The poor guy had exhausted himself trying to start a conversation with Thomas, who'd refused to respond.All he wanted was to be left alone. 

He just didn't get it; his brain was on overload trying to compute the sheer impossibility of the situation. How could a maze, with walls so massive and tall, be so big that dozens of kids hadn't been able to solve it after who knew how long trying? How could such a structure exist? And more importantly, why? What could possibly be the purpose of such a thing? Why were they all there? How long had they been there? 

Try as he might to avoid it, his mind still kept wandering back to the image of the vicious Griever. Its phantom brother seemed to leap at him every time he blinked or rubbed his eyes.

Thomas knew he was a smart kid - he somehow felt it in his bones. But nothing about this place made any sense. Except for one thing. He was supposed to be a Runner. Why did he feel that so strongly? And even now, after seeing what lived in the maze?

s. 40


--


Kirjan nimi: The Maze Runner
Kirjoittaja: James Dashner
Julkaisuvuosi: 2009
Kustantaja: Delacorte Press
Sivumäärä: 374

Luettu loppuun: 2.11.2015
Mistä kirja: Suomalainen kirjakauppa

Arvosana: ✩✩✩½

A Storm of Swords

Takakansista:

Blood runs truer than oaths.

The Seven Kingdoms are divided by revolt and blood feud as winter approaches like an angry beast. in the northern wastes a horde of hungry, savage people steeped in the dark magic of the wilderness is poised to invade the Kingdom of the North where Robb Stark wears his new-forged crown. And Robb's defences are ranged against the South, the land of the cunning and cruel Lannisters, who have his young sisters in their power. Throughout  Westeros the war for the Iron Throne rages more fiercely than ever, but if the Wall is breached, no king will live to claim it.

--

Fear cuts deeper than swords.

The Starks are scattered. Robb Stark may be King in the North, but he must bend to the will of the old tyrant Walder Frey if he is to hold his crown. And while his youngest sister, Arya, has escaped the clutches of the depraved Cersei Lannister and her son, the capricious boy-king Joffrey, Sansa Stark remains their captive, trapped in marriage with Joffrey's deformed uncle, the embittered dwarf Tyrion. Meanwhile, across the ocean, Daenery Stormborn, the last heir of the Dragon king, delivers death to the slave-trading cities of Astapor and Yunkai as she approaches Westeros with vengeance in her heart


A Song of Ice and Fire (suom. Tulen ja jään laulu) on ainakin tämänhetkinen lempikirjasarjani. George R. R. Martin on luonut niin tarkan ja mielenkiintoisen maailman, että siihen lumoutuu. Olen lukenut nyt koko sarjan, mutta A Storm of Swords, sarjan kolmas osa oli jäänyt minulta aikaisemmin tänä vuonna kesken, joten aloitin sen nyt alusta ja luin loppuun. Kahteen osaan jaettu kirja tuntui kestävän ikuisuuden, mutta hyvällä tavalla. Mitä pidempi, sen parempi. Kirjaa kerrottiin kymmennen eri hahmon näkökulmasta (jos prologi- ja epiloginäkökulmia ei lasketa) ja jokaisella hahmolla on oma juonensa. Siis juonikaaria oli yhteensä kymmenen, ja seuraavissa osissa yhä enemmän. Juonet ja hahmot olivat kuitenkin kytköksissä toisiinsa.

Tulen ja jään laulua on ehkä vaikea lukea, jollei keskity ja ole aidon kiinnostunut kaikesta. Itse sarjaa aloittaessani ongelmani olikin vähäinen kiinnostus joihinkin tapahtumiin ja hahmoihin ja kärryiltä putosi nopeasti. Kirjat pitävät sisällään niin paljon salaisia teorioita ja pieniä huomautuksia ja maailmaan omaa historiaa, että lukukokemuksesta saa enemmän irti jos sarjaan perehtyy kunnolta. Itselleni innon sarjaan toi omilta osin TV-sarja Game of Thrones, joka kalpenee huomattavasti kirjojen rinnalla oikoteineen ja myöhemmillä kausilla huomattavan isoine muutoksineen.

A Storm of Swords on kirjana hajanaisempi kuin kaksi edellistä, A Game of Thrones sekä A Clash of Kings. Näkökulmahahmot ovat suurrimilta osin erossa toisistaan, eri puolilla maanosaa. Heitä kuitenkin yhdistää sota ja kuolema. Hahmoja sarjassa kuolee runsaasti, mutta ei ehkä niin liioitellusti kuin maine kertoo. Tai ehkä se riippuu siitä, millaisia kirjoja on aikaisemmin lukenut. Edes näkökulmahahmot eivät ole turvassa. A Storm of Swords on täynnä raivostuttaviakin juonenkäänteitä, jotka ovat samalla nerokkaita ja pitävä kiinnostuksen yllä. Rakastan sitä, että ei voi ennalta arvata mitä tulee tapahtumaan! Toisaalta, kiitos TV-sarjan ja oman urkkimiseni, tiesin kaikki tapahtumat etukäteen. Silti ne jännittivät. A Storm of Swords on paljon tapahtumarikkaampi kuin esimerkiksi A Clash of Kings, jossa saattoi olla kokonaisia kappaleita joissa ei oikeastaan tapahtunut yhtään mitään. Tällaisia saattoi olla ainakin A Storm of Swordsin alkupuolella mutta varsinkin kirjan toisessa osassa jokainen kappale oli toimintarikas.Viiimeiset kappaleet loppuivat cliffhangereihin.

Olen jo pitkään todennut, ettei minulla ole tässä sarjassa varsinaista lempihahmoa. On hahmoja joista pidän kovasti ja hahmoja joista en pidä lainkaan. Kiinnyn helposti jopa hahmoihin, joilla ei ole isoa roolia saatika paljon repliikkejä. Useimmiten saatan pitää hahmon tarjoamasta näkökulmasta ja juonesta enemmän kuin itse hahmosta. Pidin tässä kirjassa eniten Catelynin sekä Aryan näkökulmista, Aryan juonesta ja ainakin näkökulmana vähiten Davosista. Pidin myös siitä, että kirjassa saattaa kuulua satoja sivuja ennen kuin saamme lisää tietoa näkökulmahahmon kohtalosta. Se pitää jännityksen yllä. Tässä kirjassa ei mielestäni kenenkään hahmon näkökulma ollut turha, mutta kahdessa seuraavassa osassa on valitettavasti pari sellaista.

A Storm of Swords oli ehdottomasti erittäin hyvä kirja, vaikka mieltymykseni saattaa johtua siitä että olen aivan tämän sarjan lumoissa. Kirjasarjan lukeminen englanniksi on ollut paras päätökseni ikinä. Tekstissä on aluksi omat hankaluutensa, varsinkin kun Martin käyttää erikoisempia muotoja ja ihan omia sanoja osana maailmaa, mutta tekstiin totuttua hieman yksinkertaisempaa suomenkielistä tekstiä on ollut omituista lukea heti Tulen ja jään laulun jälkeen. Olen oppinut paljon sanastoa ja hieman monimutkaisemman englannin lukeminen on tuntunut sujuvan paremmin tämän jälkeen. A Storm of Swords ei tapahtumarikkaudestaan huolimatta päässyt suosikikseni tästä sarjasta. Ehkä sijoittaisin sen kolmanneksi. A Feast for Crowsin ja A Game of Thronesin jälkeen.

Game of Thrones, kausi 3, traileri. Kaudet 3 ja 4 kattavat A Storm of Swordsin tapahtumat.

Lothar bowed, kissed the queen's hand, and withdrew. By then a dozen others had gathered for a word. Robb spoke with them each, giving a thanks here, a smile there, as needed. Only when the ast of them was done did he turn back to Catelyn. "There is something we must speak of. Will you walk with me?"

"As you command, Your Grace."

"That wasn't a command, Mother."

"It will be my pleasure, then." Her son had treated her kindly enough since returning to Riverrun, yet he seldon sought her out. If he was more comfortable with his young queen, she could scarcely blame him. Jeyne makes him smile, and I have nothing to share with him but grief. He seemed to enjoy the company of his bride's brothers, as well; young Rollam his squire and Ser Raynald his standard-bearer. They are standing in the boots of those he's lost, Catelyn realized when she watched them together. Rollam has taken Bran's place, and Raynald is part Theon and part Jon Snow. Only with the Westerlings did she see Robb smile, or hear him laugh like the boy he was. To the others he was always the King in the North, head bowed beneath the weight of the crown even when his brows were bare.

Part 1: Steel and Snow, s. 479


--


The arrow made a soft hiss as it left his string. A moment later there was a grunt, and suddenly only two shadows were loping across the yard. They ran all faster, but Jon had already pulled a second arrow from his quiver. This time he hurried the shot too much, and missed. The wildlings were gone by the time he nocked again. He searched for another target, and found four, rushing around the empty shell of the Lord Commander's Keep. The moonlight glimmered off their spears and axes, and the gruesome devices on their round leathern shields; skulls and bones, serpents, bear claws, twisted demonic faces. Free folk, he knew. The Thenns carried shields of black boiled leather with bronze rims and bosses, but theirs were plain and unadorned. These were lighter wicker shields of raiders.

Jon pulled the goose feather back to his ear, aimed, and loosed the arrow, the nocked and drew and loosed again. The first shaft pierced the bearclaw shield, the second one a throat. The wildling screamed as he went down. He heard the deep thrum of Deaf Dick's crossbow to his left, and Satin's a moment later. "I got one!" the boy cried hoarsely. "I got one in the chest."

"Get another," Jon called.

He did not have to search for targets now; only choose them.

Part 2: Blood and Gold, s. 176


Kirja nimi: A Storm of Swords
Kirjoittaja: George R. R. Martin
Julkaisuvuosi: 2000
Kustantaja: Harper Voyager
Sivumäärä: 569 + 554

Luettu loppuun: 28.9.2015
Mistä kirja: Kirpputorilta ostettu (molemmat osat)

Arvosana: ✩✩✩✩✩