This Savage Song

Takakansi:

Kate Harker and August Flynn are the heirs to a divided city, a grisly metropolis where the violence has begun to create real and deadly monsters. All Kate wants is to be as ruthless as her father, who lets the monsters roam free and makes the inhabitants pay for his protection. August just wants to be human, as good-hearted as his own father - but his curse is to be what the humans fear. The thin truce that keeps the Harker and Flynn families at peace is crumbling, and an assassination attempt forces Kate and August into a tenuous alliance. But how long will they survive in a city where no one is safe and monsters are real...

--

Hei vaan. Taas on kirja saatu luettua, ja tämän parissa olenkin ahertanut aivan liian pitkään. Olen raahannut kirjaa mukanani koko kesän, ja kirjan kaunis valkoinen kansi ei ole enää valkoinen, vaan harmaa... Mitä kirjojen pahoinpitelyä...

Suurin syy sille, miksi This Savage Song vei niin paljon aikaa on yksinkertainen: tämä kirja oli tylsä. Minua ihmetyttää, miten voin rakastaa V. E. Schwabin Viciousia täydestä sydämestäni, mutta A Darker Shade of Magic sekä nyt tämä This Savage Song eivät ole onnistuneet säväyttämään. Ehkä Schwabin YA-puoli ei vain iske minuun. Ajattelin vielä kokeilla The Archievedia, ehkä. Ja Viciousin jatko-osat ehdottomasti luen.

Yksi asia on kuitenkin päivänselvä: This Savage Songin jatko-osa, Our Dark Duet, saa jäädä lukematta. Kirjottaa Schwab osaa, sitä en kiellä, mutta jokin tässä ei nyt natsaa... En saanut kirjan punaisesta langasta mitenkään kiinni. Mielestäni kesti aivan liian kauan että kirjassa alkoi oikeastaan tapahtumaan mitään, yli puolen välin, ja sitten kun jotain alkoi tapahtumaan, en oikein saanut kiinni että mitä. Toisaalta voin syyttää myös sitä, että välillä pidin jopa kahden viikon taukoja kirjan lukemisessa...

Eikä siinä mitään, vaikka kirjassa ei periaatteessa mitään tapahtuisikaan. Mutta tässä nyt oli muutkin puitteet hieman vinossa. Hahmot ensinnäkin - olin todella välinpitämätön heistä. Kate varsinkin oli, no, naurettava, sillä hänen "kovismeininkiään" en osannut ottaa tosissaan. Ja Augustin ruikutusta oli välillä tuskaa lukea. Ja jos kumpikin päähenkilö ei kiinnosta, ei koko kirja pian kiinnosta.

Kirjan idea oli kiinnostava, mutta en tiedä oliko Schwab toteuttanut sen parhaalla mahdollisella tavalla. Muitakin kirjoja tulkiten Schwabilla on kauniin uniikki mielikuvitus, mutta toteutuspuoli ontuu (A Darker Shade of Magic). Tässäkin olisin kaivannut lisää pohjustusta, ja hahmoja olisi voinut rakentaa paremmin. Mutta valitettavasti mielenkiintoni tämän kirjan kohdalla ei ollut kovinkaan suuri.

--

"My father is a surgeon."

"Stop calling him that," she snapped, leveraging herself up to a sitting position with a hiss. "He's not your father. He's a human, and you're a monster working for him."

August went still.

"What? Nothing to say now? Oh that's right, you can't tell lies."

"Henry Flynn is my family," he snarled. "And I'm willing to bet he's been a better father than yours."

"Fuck off." Kate slumped back, breathing through gritted teeth. "Why would you even want to be human? We're fragile. We die."

s. 272

--

Kirjan nimi: This Savage Song

Kirjoittaja: V. E. Schwab

Julkaisuvuosi: 2016

Kustantaja: Titan Books

Sivumäärä: 407

Luettu loppuun: 13.9.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩½

The Upside of Unrequited

Takakansi:

Molly Peskin-Suso knows all about unrequited love. No matter how many times her twin sister, Cassie, tells her to woman up, Molly is always careful. Better to be careful than be hurt.

But when Cassie gets a new girlfriend who comes with a cute hipster-boy sidekick, everything changes. Will is funny, flirtatious and basically the perfect first boyfriend.

There's only one problem: Molly's co-worker, Reid, the awkward Tolkien superfan she could never fall for...right?

--

Siis holy fuck, Jamie luki pitkästä aikaa kirjan? Kannesta kanteen, melkein yhdessä illassa? Mutta tämä oli oikeastaan täydellinen näin nihkeämmin sujuneen lukemisen puitteissa. Kevyt nuortenromaani, hieman hömppä asialla höystettynä, ei kovin pitkän - kyllähän siinä sivut kääntyilivät.

Becky Albertalli on varmasti hurmannut monet Simon vs the Homo Sapiens Agenda (suom. Minä, Simon, Homo Sapiens) -kirjallaan, ja ihan syystä, sillä tuo kirja oli aivan älyttömän hyvä ja suosittelen lukemaan. Ja osittain perustaen edellisen kirjan erinomaisuuteen, päätin sitten lukea myös The Upside of Unrequitedin.

Albertallilla on nuoriin pureva kirjoitustyyli. Teksti vilisee muotisanoja ja populaarikulttuuriviittauksia, mikä tekee kirjasta realistisen, mutta ehkä minulle kaikki oli hieman... överiä. Kirjan lennokkuus kuitenkin vei mukanaan, ja jossakin vaiheessa minun oli vain luettava se yhdeltä istumalta loppuun - vaikka arvasin jo miten lopussa tulee käymään.

Tämä kirja keskittyy hyvin vahvasti ihmissuhteisiin. Eikä pelkästään romanttisiin, vaan kirjassa kuvattiin myös sisarus- sekä ystävyyssuhteita, mielestäni hyvin realistisesti. Mikään ei ollut täydellistä - välit siskoon välillä rakoilivat, ja ystäville oltiin kateellisia, mutta kaikki päättyi kuitenkin hyvin. Pidin myös kirjan santeenkaariaspektista - vaikka pääosassa oli heteroromanssi, "sivujuonena" oli tyttöjen välinen rakkaus ♥

En sanoisi, että hahmoiltaan tämä kirja oli vahvimmasta päästä. Hahmot olivat helposti vaihdettavissa muiden lukuisten nuortenkirjojen hahmojen kanssa. Päähenkilö Mollysta pidin. Pidin hänen ajatustenjuoksustaan, jossa oli paljon samaistuttavaa. Iso plussa siitä, että Molly oli ylipainoinen ja myös tätä asiaa käsiteltiin mielestäni erinomaisesti. Albertalli oli luonut hahmon, jonka puolelle oli helppo asettua.

Tätä kirjaa lukiessa huomasi kyllä, että Albertallilla on suloisen teiniromanssin kirjoittaminen hanskassaan. Kuten Simon-kirja oli, myös tämäkin oli käsittämättömän söötti. Ehkä loppua kohden jopa sitten liiankin, mutta kyllä tämä tarina ansaitsi hieman siirappisen lopun.

Näin tiivistettynä, ei täydellinen kirja, eikä edellisen veroinen, mutta oikein mukava lukukokemus, ja ehdottomasti haluan lukea Albertallilta lisää.

--

"She's wanted a boyfriend for so long. Soooooo long," Cassie says.

I wrinkle my nose. "Okay, that just makes me sound pathetic."

"What? No!"

"Aww, Momo, why do you think that?"

Because. I don't want to be that girl. I want to be the other kind of girl. The Olivia kind. Totally cool with being single. Not even interested in a relationship right now.

"Because I don't want to be a girl who needs a boyfriend," I say.

"Well, of course you don't need one," Nadine says. "But it's okay to want one."

s. 313-314

--

Kirjan nimi: The Upside of Unrequited

Kirjoittaja: Becky Albertalli

Julkaisuvuosi: 2017

Kustantaja: Penguin Books

Sivumäärä: 336

Luettu loppuun: 30.8.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩

A Darker Shade of Magic

--

Kell is one of the last travellers - magicians with a rare ability to travel between parallel universes connected by one magical city. There's Grey London, without magic and ruled by the mad King George III. Red London - where magic is reserved, and where Kell was raised alongside the heir to the empire. White London - where people fight to control the remaining magic and magic fights back. And once there was Black London...

--

No niin, tuota... tätäkin tekstiä olen lykännyt ikuisuuden, onneksi on ollut vain tämä kirja "jonossa", kun en ole saanut luettuakaan enenpää. Ja olen oikeastaan jopa unohtanut, että tästä on juttu kirjoittamatta, mutta kyllä tästä kirjasta on minulla hieman sanottavaa.

Asiaan. Shades of Magic on ehkäpä Schwabin sarjoista kaikista eniten suosiota kerännyt. Tämä kyseinen teos, A Darker Shade of Magic, on trilogian aloitusosa. Kyseessä on melko perinteinen fantasiakudelma, tosin siinä on Schwabin tyyliin myös jotain todella omaperäistä. Kirja seuraa Kell Mareshia, joka on antari, siis harvinainen henkilö, joka pystyy matkustaan maailmojen välillä. Kellin tehtävä on välittää viestejä eri Lontoiden kuninkaallisilta toisille. Tässä kirjassa siis saattuu olemaan jokaisessa maailmassa "oma" Lontoo (joka ei siis ole se yksi ja sama Lontoo, josta on vain eri versioita, niin kuin luulin aluksi) - punainen Lontoo (Kellin kotipaikka), harmaa Lontoo ("meidän" Lontoomme), valkoinen Lontoo sekä tuhoutunut musta Lontoo.

Sananen kirjan hahmoista, joista en oikein saanut otetta. Kell kärsi hieman läpinäkyvän päähenkilön syndroomasta (tämä on omakeksimä termi); hän tuntui olevan vain kanava, jonka kautta tarinaa kerrottiin, mutta en oikeastaan osaa kertoa hänestä yhtään mitään. Lila oli parempi, hän oli hahmo joka onnistui nostattamaan kaikenlaisia tunteita, muun muassa ärsyynnystä. Mutta hän oli erittäin monitasoinen, mistä plussaa! Erityismaininnan hahmoista saavat Danen kaksoset, jotka olivat oikein sadististen kuninkaallisten stereotyyppejä. En pidä. Holland Vosijk oli hahmoista ehdottomasti mielenkiintoisin.

Kirja oli mielenkiintoinen seikkailu, jos se pitäisi tiivistää näin yhdeksi lauseeksi. Olisin toivonut, että tarina olisi käynnystynyt nopeammin. Nyt tuntui, että Schwab ikään kuin "pihtasi" kaikkea tässä ensimmäisessä osassa, ehkä näin houkutellen tarttumaan seuraaviin, mutta minun kohdallani ei ehkä täysin toiminut. Sanotaanko, että kaikki ainekset kohdallaan, mutta ei täysin hyödynnettyinä. Ei ensimmäisessä osassa saa pelkästään kiusata lukijaa! Tekstiä kyllä luki mielellään, kyllä Schwab sanansa hallitsee. 

En tiedä luenko jatko-osia, vaikka jotkin asiat jäivät mietityttämään. Pidin kovasti maalmanrakennuksesta (vaikka siinäkin oli häiritseviä seikkoja), ja kuinka vaivattomasti Schwab tuntui tuovan kaiken kirjassaan esiin. Sama päti myös Schwabin edellisen teoksen, Viciousin, kohdalla. Vicious vain vei mielessään, mihin A Darker Shade of Magic ei ihan pystynyt. Tunnustan kyllä Schwabin lahjakkaaksi kirjoittajaksi, mutta ehkä minun kohdallani hänen aikuisemmat romaanit ovat se juttu. (Luen parhaillaan Schwabin This Savage Songia, eikä sekään ole onnistunut hurmaamaan, toistaiseksi)

--


Bad magic, Kell had called it.

No, thought Lila now. Clever magic.

And clever was more dangerous than bad any day of the week. Lila knew that much. And so, much as it pained her to do it, she went to the open window and cast the sword out. Good riddance, she thought as she watched  it tumble to the alley stones below.

s. 148

(Pakko kommentoida tätä lainausta vielä, että kuka heittää vaarallisen taikamiekan vain ikkunasta ulos???? Äly hoi, Lila...)

--

Kirjan nimi: A Darker Shade of Magic

Kirjoittaja: V. E. Schwab

Julkaisuvuosi: 2015

Kustantaja: Titan Books

Sivumäärä: 384

Luettu loppuun: 5.6.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩½

The Winner's Curse

Tämä kansi ei miellytä minua, mutta piti tilata ruma pokkari kun kovakantinen (jossa oli paljon hienompi kansi) tuntui liian kalliilta

Takakansi:

As a general's daughter, seventeen-year-old Kestrel enjoys an extravagant and privileged life. Arin has nothing but the clothes on his back. Then Kestrel makes an impulsive decision that binds Arin to her. Though they try to fight it, they can't help but fall in love. In order to be together, they must betray their people...but to be loyal to their countries, they must betray each other.

--

Tässäpä vasta mielenkiintoinen kirja, ainakin lukukokemuksena. Tämäkin sarja (The Winner’s Trilogy) on pomppinut tasaisesti esiin ya-piireissä, joten tottakai olin kiinnostunut tutustumaan siihen. Kirja kaappasikin heti ensimmäisiltä sivuilta mukaansa. Minulle oli hieman epäselvää ennakkoon, onko tämä dystopiaa vai fantasiaa, mutta kyllä tämä fantasiaa oli, miinus yliluonnollinen. Siis tapahtuu vain täysin eri maailmassa kuin meidän omamme.

Aluksi kirja tuntui etenevän liian nopeasti, mutta sitten rauhallisempi tahti asettui ja pääsin uppoutumaan omassa rauhassa. Pidin kirjan maailmasta kovasti, onneksi Marie Rutkoski oli nähnyt edes jonkin verran vaivaa sitä kehitellessä, esimerkiksi eri kulttuureilla oli eri tavat ja historiaakin valaistiin, paljon parempi suoritus maailmanrakennuksen kannalta kuin Morgan Rhodesin Falling Kingdoms. Pidin kirjassa erityisesti siitä, että naiset käyttivät hienoja mekkoja yms., mutta saivat silti tarttua aseeseen ja liittyä armeijaan.

Kirja seuraa kahta hahmoa, kenraalin tytär Kestreliä, sekä Arinia, orjuutettua nuorukaista jonka Kestrel hetken mielijohteesta ostaa. Arin on kotoisin Herranista, maasta, jonka Valoria (Kestrelin kotimaa) on valloittanut ja kansan orjuuttanut. Hierarkiassa Kestrel on siis varsin korkealla, mutta Arin nokkismisjärjetyksessä alimpana. Kestrel saa hahmoista ehkä enemmän huomiota, jonka vuoksi nimeäisin hänet päähenkilöksi. Sivuhenkilöitäkin kirjasta löytyy, mutta mielestäni he ovat paljon heikompia hahmoja kuin Kestrel ja Arin.

Ehdottomasti mielenkiintoisinta oli seurata Kestrelin ja Arinin välistä suhdetta, ja sen siteen kehittymistä joka heidän välilleen alkoi muodostua. Kestrelistä ja Arinista löytyi yhdistäviä tekijöitä, kuten musiikki sekä erään pelin pelaaminen. Kirjan edetessä selviää, että Arin ennen orjaksi joutumistaan oli ollut aatelinen, joten myös ylhäinen elämäntapa yhdisti heitä. Kirjassa ei myöskään ollut mitään love-at-first-sight -kliseetä (vaikka nuorten romanssi oli pääteltävissä), vaan ehkä pikemminkin mielenkiintoa ensisilmäyksellä. Romantiikka kirjassa oli juuri sopivasti: ei epärealistisen ylenpalttisesti, muttei myöskään mitään olemattomia määriä.

The Winner’s Curse oli reilu puoleen väliin ihan loistavaa luettavaa, mutta sitten kaikki kääntyi päälaelleen, enkä enää tiennyt mitä kirjasta ajatella! Juuri kriittisellä hetkellä Kestrelin ja Arinin roolit kääntyivätkin ylösalaisin, mikä näin jälkikäteen ajateltuna oli äärimmäisen mielenkiintoista. Juoni tiivistyi niin rajusti, että minun oli siinä hetkessä pakko lukea koko kirja yhdeltä istumalta loppuun. En osannut yhtään sanoa, miten tämä tulisi päättymään. Ja kiinnostavasti The Winner’s Curse loppuikin. 

Jos kirjassa olisi ollut vähemmän ”kauneusvirheitä” ja paremmat sivuhahmot, olisi sarjan jatkaminen ollut itsestäänselvää. Mutta nyt en tiedä… Toisaalta tämä kirja onnistui lopulta haastamaan minua aika tavalla, juonellisesti, jos ei tekstillisesti, vaikka tekstikin hienoa oli. Ehkä minun pitäisi vain rohkeasti lukea jatkoa. Toisaalta pelkään mitä jatko-osat tuovat tullessaan… Ehkä tällä hetkellä kallistun tuon jatkaamisen puolelle. Kyllä minä haluan tietää mitä seuraavaksi tapahtuu!

--

Arin started to say something else, then stopped, his gaze roving over her face. She grew uneasy.

He was staring, she realized. He was staring at her.

"You have dirt on your face," he said shortly.

He returned to his work.

Later, in her bathing room, Kestrel saw it. The moment she tilted the mirror to catch the low, amber light of late afternoon, she saw what he had seen, as had Lirah, who had tried to tell her. A faint smudge traced the slope of her high cheekbone, darkened her cheek, and skimmed the line of her jaw. It was a handprint. It was the shadow left from her father's gritty hand, from when he had touched her face to seal the bargain between them.

s. 83

--

Kirjan nimi: The Winner's Curse

Kirjoittaja: Marie Rutkoski

Julkaisuvuosi: 2014

Kustantaja: Square Fish

Sivumäärä: 355

Luettu loppuun: 21.6.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩

We Are the Ants

Takakansi:

There are a few things Henry Denton knows, and a few things he doesn't. Henry knows that his mom is struggling to keep the family together, and coping by chain-smoking cigarettes. He knows that his older brother is a college dropout with a pregnant girlfriend. He knows that he is slowly losing his grandmother to Alzheimer's. And he knows that his boyfriend committed suicide last year.

What Henry doesn't know is why the aliens chose to abduct him when he was thirteen and he doesn't know why they continue to steal him from his bed and take him aboard their ship. He doesn't know why the world is going to end or why the aliens have offered him the opportunity to avert the impending disaster by pressing a big red button.

But they have. And they've only given him 144 days to make up his mind.

The question is whether Henry thinks the world is worth saving. That is, until he meets Diego Vega, an artist with a secret past who forces Henry to question his beliefs, his place in the universe, and whether any of it really matters. But before Henry can save the world, he's got to figure out how to save himself, and the aliens haven't given him a button for that.

--

Vihdoinkin pääsen kirjoittamaan. Kävi pieni onnettomuus ja kaadoin näppäimistölle pepsiä. Kahdesti.

Tässäpä sitten toinen teos, jonka luin viime lauantain lukumaratonissa. Tämän parissa siis vietin lähes koko lauantaipäivän, siinä missä Vicious vei koko perjantai-illan ja yön pikkutunnit. Ja nyt kuin näin myöhemmin tarkastellen, olisin ehkä pitänyt We Are the Antsista enemmän jos olisin lukenut sen monessa osassa, mutta tuolloin halusin vain lukea lukea lukea.

Tartuin We Are the Antsiin, koska se vaikutti mielenkiintoiselta kasvutarinalta, ja tuo avaruusolentojuttu kuulosti juuri sopivan "hullulta" lisämausteelta. Minulla ei oikeastaan ollut mitään kuvaa mitän olin tästä teoksesta saavani ja millainen se oikeastaan oli. Hyvä niin, jos on odotuksia, tulee väistämättä pettymään.

Kun tätä sitten olin jo jonkin aikaa lukenut, tajusin tämän olevan juuri sellaista "filosofista" ya-kirjallisuutta, johon en yleensä tykästy. Pidän näissä teoksissa siitä, että ne käsittelevät hienosti vaikeita asioita, mutta minulle tekstissä täytyy olla hieman enemmän säpinää. We Are the Antsista kuitenkin tykkäsin yllättävän paljon!

Kirjan päähenkilö on Henry Denton. Hänen elämässään on eräs kummallinen seikka - aika ajoin avaruusolennot kaappaavat hänet, ja hän joutuu heidän koekaniinikseen. Tämä on kuitenkin, niin hullulta kuin se kuulostaa, pienin Henryn ongelmista. Tuntuu, että Henryä ympäröi kurjuus - hänen isänsä on jättänyt heidän perheensä, perheellä on muutenkin vaikeuksia, Henryn poikaystävä on tehnyt itsemurhan ja Henryä kiusataan koulussa. Kirjaa lukiessa toivoo jatkuvasti pojan tilanteen tästä kehittyvän - ja kyllä se siitä hiljalleen lähteekin parempaan suuntaan.

Pidin Henrystä päähenkilönä. Pidin hänen pohdinnoistaan. Oli sydäntäsärkevää lukea hänen epätoivostaan, mutta onneksi elämä tarjosi hänelle aika ajoin valonpilkahduksia. Avaruusolentojen antaessa Henrylle mahdollisuuden painaa nappia ja näin pelastaa maailma, hän alkoi kysellä ihmisiltä pelastaisivatko he maailman. Vastaukset ja perustelut olivat mielenkiintoisia, ja kertoivat kuinka jokainen ihminen tosiaan ajattelee eri tavoin. Pidin myös kirjan luvuista, joissa kuvailtiin maailmanlopun skenaarioita. Mikäköhän niistä on todennäköisin...

We Are the Ants on kasvutarina, mutta myös selviytymistarina, eikä siinä mielessä että tässä tapeltaisiin avaruusolentoja vastaan tai pelastettaisiin maailma, vaan siinä että elämän vaikeuksista ja kivuista selviää. Kirjan aikana Henry alkoi päästä yli poikaystävästään, taisi löytää uudenkin, lähentyi vanhan ystävänsä kanssa, perheongelmatkin alkoivat selvitä... Ja lopulta, lukija ei edes saanut tietää loppuiko maailma vai ei. Eikä sillä ollut edes väliä.

--

I turned the tickets over, scanning them for the when and where. The show was at a club in Fort Lauderdale. On February 2, 2016. "Diego-"

"If the world doesn't end, we can go. Or you can take Audrey if you want. Either way, I thought having something to look forward to might help you make your decision."

"You still want me to press the button, even after what I did"

Diego smiled. His hand twitched like he wanted to touch my cheek but was fighting the impulse. "I still want you to want to press it."

s. 364

--

Kirjan nimi: We Are the Ants

Kirjoittaja: Shaun David Hutchinson

Julkaisuvuosi: 2016

Kustantaja: Simon Pulse

Sivumäärä: 450

Luettu loppuun: 17.6.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩½

To All the Boys I've Loved Before

Takakansi:

Lara Jean's love life is about to go from imaginary to out of control.

Lara Jean Song keeps love letters in a hatbox her mother gave her - one for every boy she's ever loved. She can say anything she wants, because the letters are for her eyes only. Until the day they're sent out...

--

En oikeastaan osaa sanoa miksi kiinnostuin alunperin tästä kirjasta ja päätin tilata sen... Ehkä halusin jotain keveää vaihteeksi, ja kansikin oli aika ihana (rakastan tuota fonttia). Kirjan ideakin oli ihan mielenkiintoinen.

Tämä osoittautui ihan kannattavaksi hankinnaksi! Nappasin tämän tuossa taannoin junamatkalle lukemiseksi, kun ajattelin että tällaista "hömppää" on helppo lukea pienessä metelissäkin. Ja kyllähän tämä vei mennessään. Minusta tuntuu, että tämä kirja eteni ihan älyttömän sopivassa tahdissa. Taitavasti kirjoitettu siinä mielessä, inhoan kirjoja jotka kulkevat liian nopeasti.

Kirja on hyvin... amerikkalainen, vaikka päähenkilö onkin puoliksi korealainen. Mutta näin tämän jatkuvasti mielessäni amerikkailaisena teinikomediaelokuvana. Hahmot eivät sentään olleet niin kaksiuloitteisia kun noissa elokuvissa tuppaavat olemaan. Lara Jeaniin tykäistyin nopeasti. Hän oli todella realistinen hahmo - naiivi unelmoija, mikä saattaa ärsyttää jotakin lukijaa mutta minä pidin siitä. Hän on kuitenkin vain kuusitoista, ja siinä iässä ollaan kaukana kypsästä. Itse ainakin pyörittelisin silmiäni kuusitoistavuotiaalle itselleni... 

Rakastin kirjan arjen ykstityiskohtia! Ihanaa, että tämä ei ollut mikään laiskasti kirjoitettu teiniromanssi, vaan kirjassa oli kunnon sisältöä. Yllätyin hieman, että noita Lara Jeanin rakkauskirjeitä oli vain viisi. Olin saanut sellaisen kuvan, että niitä olisi ollut enemmän ja että jokainen poika olisi isommassa osassa, mutta kirja keskittyi lähinnä Joshiin ja Peteriin. Yleensä en muuten pidä tuollaisesta esitetään-että-seurustellaan -kuviosta, mutta tässä kirjassa se jopa toimi. Lara Jean ja Peter olivat mielenkiintoinen pari. Peteristä varsinkin oli vaikea ottaa selvää. Pidin siitä, että vaikka hän kiusoitteli Lara Jeania, hän kuitenkin pyysi heti anteeksi jos huomasi Lara Jeanin pahoittaneen mielensä.

Lara Jeanin perhekuvio oli myös mielenkiintoinen - yksinhuoltajaisä ja kolme tyttöä. Siskot olivat Lara Jeanille tärkeitä, ja siitä sai hyvää vastapainoa noille rakkauskuvioilla. Tosin minulle jäi Margot-isosiskosta kauhean kylmä kuva, hän tuntui välillä tuomitsevan Lara Jeania vaikka Lara Jean vain teki parhaansa.

Minulle jäi kirjan jälkeen aika paljon kysymysmerkkejä roikkumaan ilmaan. Mutta tästä onkin jatko-osia, ja ajattelin lukea nekin. Tällaista guilty pleasure -sarjaa olenkin kaivannut. Jossain vaiheessa kirja hieman tympi kun mitään mehukasta ei tapahtunut vähään aikaan, mutta aina pienen tauon jälkeen kirjaan tarttui suuremmalla innolla. 

--

My mouth opens and closes, but no words come out. I drop the broom and run up the stairs, as fast as I can. I run all the way to my room and lock my door behind me. Josh just kissed me. In my living room. My sister is coming back in a few weeks. And I have a fake boyfriend I just cheated on.

s. 331

--

Kirjan nimi: To All the Boys I've Loved Before

Kirjoittaja: Jenny Han

Julkaisuvuosi: 2014

Kustantaja: Scholastic

Sivumäärä: 421

Luettu loppuun: 15.6.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩½

Siege and Storm

--

Takakansi:

Hunted across the True Sea, haunted by the lives she took on the Fold, Alina must try to make a life with Mal in an unfamiliar land, all while keeping her identity as the Sun Summoner a secret. But she can't outrun her past - or her destiny - for long. 

The Darkling has emerged from the Shadow Fold with a terrifying new power and a dangerous plan that will test the very boundaries of the natural world. With the help of a notorious privateer, Alina returns to the country she abandoned, determined to fight the forces gathering against Ravka. But as her power grows, Alina slips deeper into the Darkling's game of forbidden magic, and farther away from Mal. Somehow, she will have to choose between her country, her power, and the love she always thought would guide her - or risk losing everything to the oncoming storm.

--

Luin syksyllä tästä sarjasta (tunnetaan siis useimmiten Grisha-sarjana, Goodreadsissa nimellä Shadow and Bone ensimmäisen kirjan mukaan) ensimmäisen osan, joka ei ihan vakuuttanut minua. Tuntui että siinä oli tasaisesti hyvää ja huonoa, ja tunteeni sarjan jatkamisesta olivat epävarmat, mutta luettuani Six of Crows -duologian Bardugolta, tiesin mihin hän pystyy ja annoin tällekin sarjalle mahdollisuuden.

Ja tämä toinen osa osottautuikin paremmaksi kuin ensimmäinen! Paljon! Tätä lukiessa tuli jopa se kaikkien rakastama en-voi-laske-käsistäni -tunne. Lieneekö Bardugo kehittynyt tässä välissä niin nopeasti, mutta minusta tuntui että teksti oli paljon parempaa edelliseen verrattuna. Älyttömän huonotasoisen Falling Kindomsin jälkeen tätä oli suorastaan herkkua lukea. Lisäksi tuntui, että vasta tämän kirjan myötä aloin saada sarjan "jujusta" kiinni.

Kirja alkoi muuten todella yllättävällä tavalla. Tuntui, että heti oltiin actionissa kun kaikenlaista tapahtui ja sitten vasta lähdettiin kulkemaan hitaammin, mutta ei siinä mitään huonoa ole koska kirja tempaisi tällä tavalla mukanaan. Sen voin kyllä sanoa, että tässä on sama ongelma kuin Shadow and Bonessa: loppua kohden kirja hieman hiipuu, ei toiminnan puolesta, mutta mielenkiintoisuuden puolesta. Six of Crows -sarjassa taas on päinvastoin: paranee mitä pidemmälle ehtii.

Olin kirjoittanut ensimmäisen osan arvosteluun, että sarjan hahmot eivät oikein vakuuttaneet minua, mutta tässä kaikki oli paremmin. Uusista hahmoista varsinkin pidin, muutamaan vanhaankin heräsi mielenkiinto. Ainoastaan Mal oli edelleen tylsä. Voiko kirjan hahmoista sanoa, ettei parilla ole kemiaa? Tämä käy toteen nimittäin Alinan ja Malin kohdalla. Alinasta aloin pitää tämän kirjan myötä, vaikka hänessä oli vielä vähän tusinasankarittaren vikaa. Vain vähän. Mielestäni hän kehttyi hyvin hahmona. Hänellä on selvästi omat vahvuutensa, mutta myös heikkouksia ja epäilyksiä.

Viimeiseen kirjaan pureudun mielelläni, pistin sen heti tilauslistalle. En yritä hilata odotuksia kauhean korkealle, mutta odotan silti kirjalta paljon. Tiedän kyllä lopun, suurinpiirtein. Luen aivan liikaa juonenpaljastuksia netistä... Kunhan kirja pitäisi vaan otteessaan.

Tämä oli positiivinen yllätys! Voisin lukea tuon ensimmäisen osan uudestaan jossakin välissä, ihan vain mielenkiinnosta onko mielipiteeni sama vai muuttunut, luinko sen vain väärässä mielentilassa.

--

I thought of the surge of exultation that had come from using my power in the battle against the Darkling's horde, the way my body fizzed and thrummed when I wielded the Cut. What might it feel like to have that power doubled? Trebled? The thought made me dizzy.

I looked up at the star-filled sky. The night was velvety black and strewn with jewels. The hunger struck me suddenly. I want them, I thought. All that light, all that power. I want it all.

s. 99

--

Kirjan nimi: Siege and Storm

Kirjoittaja: Leigh Bardugo

Julkaisuvuosi: 2013

Kustantaja: Square Fish

Sivumäärä: 432

Luettu loppuun: 14.6.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩

Falling Kingdoms

--

Takakansi:

In a land where magic has been forgotten and peace has reigned for centuries, unrest is simmering.

Three kingdoms battle for power...

A princess must journey into enemy territory in search of magic long thought extinct.

A rebel becomes the leader of a bloody revolution.

A sorceress discovers the truth about the supernatural legacy she is destined to wield.

It's the eve of war. Each must choose a side.

Kingdoms will fall.

--

Olisin niin tahtonut tämän olevan hyvä. Olisin niin halunnut uuden eepisen fantasiasarjan johon koukuttua. Sen sijaan... no, en voi väittää etteikö kirja olisi ollut koukuttava. Mutta sillä tavalla miten saippuasarjat ovat koukuttavia. Tunnistat, että se on hieman hutaisten tehtyä viihdettä mutta jokin siinä pitää otteessaan. Herättää jopa tunteita.

Kun sain tämän kirjan luettua, makasin kymmenen minuuttia paikoillani ja tajusin, kuinka älyttömän huono tämä kirja oli. Sitten kyseenalaistin kaiken. En yleensä lue huonoa kirjaa kolmessa päivässä, siihen saattaa mennä viikkoja. Goodreadskin näytti kirjan jatko-osien arvosanojen keskiarvoiksi yli neljää, mikä on jo hyvä, mutta sitten tajusin, että jatko-osia olivat luultavasti päätyneet lukemaan sarjan tosifanit, jotka olivat pitäneet jo ensimmäisestä osasta. Oikeastaan säälin heitä.

Ensinnäkin, hyvän fantasiakirjan pohjalla on aina perusteellinen ja omaperäinen maailmanrakennus. Okei, sen ei edes tarvitse olla omaperäinen, pelkästään perusteellinen riittää (esim. Eragon). Falling Kingdoms oli kaukana omaperäisestä. Itseasiassa sen näkee jo ensimmäiseltä sivulta. Sen näkee jo hahmojen nimistä, jotka olivat kuin suoraan fantasy name generatorista. Morgan Rhodes ei ollut rakentanut maailmaansa ollenkaan, uskallan väittää. Ei riitä, että maailmaa kehitetään vasta myöhemmissä osissa. 

Maailmanrakennus ei ole ainoa asia, joka häiritsi kirjassa. Hahmotkin olivat hieman niin ja näin. Tavallaan pidin heistä, tavallaan tunnistin, että nekin olivat hyvin alikehittyneitä. Tosin hahmonkehityshän on tärkeitä pointteja kirjasarjoissa mutta nämä hahmot... yikes. Tuntuu, että Rhodes ei rakastanut heitä. Kamalan tuulestatemmatun oloisia. Lisäksi hän tappoi hahmon, jossa oli ehkä eniten potentiaalia. Great.

Ajattelin hetken, että saan tästä itselleni hyvän guilty pleasure -sarjan. Mutta ei. Huono on huonoa, oli se kuinka koukuttavaa, ja en ajatellut kiduttaa itseäni viidellä seuraavalla osalla. Kirja oli jopa huonosti kirjoitettu, tekstissä ei ollut mitään väriä taikka eloa. Ainoa asia, mikä piti tarinan hengissä, oli potentiaali. Kirjassa oli paljon juonenkäänteitä, mutta valitettavasti arvasin jokaisen niistä ennalta. Aluksi se oli tyydyttävä, mutta loppua kohden tajuttoman ärsyttävää. Itse kirjoittana tämä on juuri sellasta, jota en missään tapauksessa tahtoisi tekstini olevan.

Kirjan kannessa Falling Kingdomsia verrataan Game of Thronesiin. Toivottavasti tässä ei tarkoiteta upeaa kirjasarjaa, vaan varsinkin nyt laadulta huononpaa ja enemmän viihteellistä TV-sarjaa, missä tapauksessa voin allekirjoittaa että kyllä. Ihan samasta puusta veistetyt. 

Miksi haukuin tämän pystyyn, mutta annan silti suhteellisen hyvän arvosanan? Mene ja tiedä...

--

"You did this, didn't you, daughter?" His voice was soft, but never before had it sounded so dangerous.

"No, it was me," Magnus said,raising his chin higher. "I killed her."

"Liar. It was Lucia." The king moved toward them and gripped Lucia's arm, lurching her up to her feet and away from Magnus. "You killed Sabina, didn't you? Answer me!"

She opened her mouth, but nothing came out for a moment. Her throat was nearly too tight to speak. "I'm so sorry."

Magnus sprang to his feet. "Sabina was going to kill me."

"And you saved him with your magic." The king shook Lucia. "Didn't you?"

All Lucia could do was nod, her gaze moving to the floor, hot tears streaking down her cheeks.

The king grasped her chin and forced her to look into his face. His grim expression was now mixed with something else.

Victory.

A hawk took flight from its perch on the edge of the balcony as the king said, "I couldn't be more proud of you than I am right now."

s. 237

--

Kirjan nimi: Falling Kingdoms

Kirjoittaja: Morgan Rhodes

Julkaisuvuosi: 2012

Kustantaja: Penguin Books

Sivumäärä: 412

Luettu loppuun: 8.6.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩

Lord of Shadows

Takakansi:

A Shadowshunter's life is bound by duty. Constrained by honor. The word of a Shadowhunter is a solemn pledge, and no vow is more sacred than the vow that binds parabatai, warrior partners - sworn to fight together, die together, but to never fall in love.

Emma Carstairs has learned that the love she shares with her parabatai, Julian Blackthorn, isn't just forbidden - it could destroy them both. She knows she should run from him. But how can she when the Blackthorns are threatened by enemies on all sides?

Their only hope is the Black Volume of the Dead, a spell book of terrible power. Everyone wants it. Only the Blackthorns can find it. Spurred on by a dark bargain with the Seelie Queen, Emma; her best friend, Cristina; and Mark and Julian Blackthorn journey into the Courts of Faerie, where glittering revels hide bloody danger and no promise can be trusted. Meanwhile, risin g tension between Shadowhunters and Downworlders has produced the Cohort, an extremist group of Shadowhunters dedicated to registering Downworlders and "unsuitable" Nephilim. They'll do anything in their power to expose Julian's secrets and take the Los Angeles Institute for their own.

When Downworlders turn against the Clave, a new threat rises in the form of the Lord of Shadows - the Unseelie King, who sends his greatest warriors to slaughter those with Blackthorn blood and seize the Black Volume. As dangers close in, Julian devises a risky scheme that depends on the cooperation of an unpredictable enemy. But success may come with a price he and Emma cannot even imagine, one that will bring with it a reckoning of blood that could have repercussions for everyone and everything they hold dear.

--

Takakansi kertookin kaiken oleellisen muttei kaikkea. Tässä kirjassa nimittäin tapahtuu - ja paljon. Ja lukija jää vain suu auki tuijottamaan juonen tiivistyessä ja tiivistyessä.

Oletteko koskaan lukeneet kirjaa, jonka jälkeen jää pysäyttävät fiilikset? Ette saa kirjaa mielestänne, käytte tapahtumia uudelleen ja uudelleen läpi. Tahdotte palata kirjan maailmaan, mutta tiedätte että on liian aikaista. Haava on vielä tuore. Olette viettäneet aikainne - tässä minun tapauksessa kolme päivää - kirjan matkassa, lukien sitä yhteen asti yöllä. Kolme ikuisuudelta tuntunutta päivää, ja nyt se on ohi, ettekä voi kun vain odottaa seuraavaa osaa. Kirja on ehkä satuttanut teitä, vaikuttanut teihin, saanut teidät tuntemaan jokaista mahdollista tunnetta - ja kiitätte tästä kirjaa ja kirjalijaa, vaikka tunne on kuin sielunne olisi tulessa.

Lord of Shadows oli minulle tällainen kirja. Rakaistun jo kirjan edeltäjäosaa, Lady Midnightiin, noin vuosi sitten saatuani sen luettua. Cassandra Clare on niitä kirjailijoita, joka paranee teos teokselta. Olen aikaisemmin sanonut, että luen Claren yksityiskohtaista tekstiä varsin hitaasti. Lady Midnightissa meni parikin viikkoa, mutta Lord of Shadows kulutti vain muutaman päivän. Halusin kirjan kestävän ikuisuuden, mutta samaan aikaan toivoin pystyväni pikakelaamaan sen loppuun. Niin paljon juoni vei mukanaan.

Ja se juoni - no, kirjassahan seurattiin usean hahmon tarinaa, ja olin uppoutunut niihin kaikkiin. Clare oli kirjoittanut teoksensa nokkelasti - hän jätti usein lukujen loppuihin cliffhangereita, joihin palattiin vasta parin luvun päästä. Siinä välissä keskityttiin toisen hahmon seikkailuhin. Jännitys pysyi yllä, ja sivut lensivät. Tapahtui paljon! Tuskin sai hengähtää! Tältäkö hahmoista tuntui kun he kiisivät vaarasta toiseen?

Hahmoista - aivan ihania! Mukana oli Lady Midnightista tuttu hahmokaarti, kuten myös The Mortal Instrumentsin hahmoja, sekä tietysti pari uutta tuttavuutta. Lempihahmojani olivat Kit, Mark ja Kieran, mutta pidin kaikista ns. "hyviksistä". Zara Dearborn oli kuvottava kapeine ajatusmaailmoineen. Voin kyllä sanoa että pääjuoni, eli tuo Emma ja Julian -kuvio kiinnosti vähiten, mutta rakastan kyllä heitäkin. Enkä yhtään uskalla sanoa miten heille käy! Kahden vuoden tuskainen odotus edessä... Saisinpa tähän väliin jonkin muun yhtä rakkautta nostattavan sarjan... The Dark Artifices on kyllä noussut suosikiksi heti Tulen ja jään laulun jälkeen.

Kirjan loppu nostatti palan kurkkuun, vaikka olin siitä osan jo (puolivahingossa) itselleni spoilannut... Mutta aina kun Clare asettaa tapahtumapaikaksi Alicanten, tiedän että jotain suurta ja järkyttävää tulee tapahtumaan. Sydämeni tykytti kurkussa koko viimeisen luvun ajan.

Kerrankin trilogian keskimmäinen osa, joka ei tuntunut pelkältä venytykseltä ja pakkopullalta! Kerrankin keskimmäinen osa, jossa sattui ja tapahtui ja josta nautti jopa enemmän kuin ensimmäisestä.

Tästä tekstistä tuli näköjään enemmän ylistysteksti, kun mitenkään kriittinen teksti. Mutta juuri nyt ajatukseni sinkoilevat edestakaisin enkä voi kun vaan rakastaan tätä kirjaa täydestä sydämestäni.

--

"You are not like the other Blackthorns," said Kieran after a moment. "Your eyes are blue, but not like the ocean's blue. More of an ordinary sky."

Kit felt obscurely insulted. "I'm not a Blackthorn," he said. "I'm a Herondale. Christopher Herondale."

He waited. The name Herondale seemed to produce an explosive reaction in most denizens of the supernatural world. The boy with the ocean hair, though, didn't bat an eye. "Then what are you doing here, if you are not family?" he asked.

Kit shrugged. "I don't know. I don't belong, that's for sure." 

Kieran smiled a sideways faerie smile. "That makes two of us."

s. 306-307

Toinen lainaus vielä, koska tämä kirja, ja tämä lainaus menee yhteen tuon edellisen kanssa. Tosin olisin voinut laittaa lainauksia vaikka kuinka monesta kohdasta...

"Just words I like," he said. "If I say them to myself, it makes my mind - quieter. Does it bother you?"

"No!" Kit said quickly. "I was just curious what words you liked."

Ty bit his lip. For a moment, Kit thought he wasn't going to say anything at all. "It's not the meaning, just the sound," he said. "Glass, twin, apple, whisper, stars, crystal, shadow, lilt." He glanced away from Kit, a shivering figure in his too-large hoodie, his black hair absorbing moonlight, giving none of it back.

"Whisper would be one of mine, too," said Kit. He took a step toward Ty, touched his shoulder gently. "Cloud, secret, highway, hurricane, mirror, castle, thorns."

"Blackthorns," said Ty, with a dazzling smile, and Kit knew, in that instant, that whatever he'd been telling himself about running away for the past few days had been a lie. And maybe it had been that lie that Livvy had been responding to, when she'd snapped at him outside the magic store that day - the kernel inside his own heart that had told him he might still be leaving.

But he knew now that he could reassure her. He wasn't leaving the Shadowhunters. He wasn't going anywhere. Because where the Blackthorns were, was his home now.

s. 479

--

Kirjan nimi: Lord of Shadows

Kirjoittaja: Cassandra Clare

Julkaisuvuosi: 2017

Kustantaja: Simon & Schuster

Sivumäärä: 699

Luettu loppuun: 4.6.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩✩