Pedon sydän

Takakansi:

Kesällä 1960 yksitoistavuotiaan Bobby Garfieldin ja hänen kavereidensa Carolin ja Sully-Johnin elämä muuttuu perusteellisesti. Bobbyn yläkertaan muuttaa salaperäinen Ted Brautigan, joka kehottaa lapsia varomaan alhaisia keltatakkisia miehiä. Keitä ovat nämä yliluonnollisia voimia omaavat vaaralliset olennot? Bobby joutuu aikuistumaan nopeasti, kun pahuuden ja järjettömän väkivallan kokemukset tunkeutuvat lapsuuden maailmaan ja tuhoavat sen lopullisesti.

Romaanin toisessa osassa eletään 60-luvun lopun kiihkeitä vuosia mainelaisessa yliopistossa. Kortipeluu täyttää opiskelijoiden huolettoman elämän, kunnes taivaanrantaan alkaa ilmestyä uhkaavia pilviä ja Vietnamin sota lopettaa kansakunnan viattomuuden ajan. Televisioruudut täyttyvät verisistä kuvista: raajansa menettäineitä sotilaita, napalmin kärventämiä lapsia ja poliisin pahoinpitelemiä mielenosoittajia.

Seuraavissa osissa tavataan sodan kauhujen haavoittamia ihmisiä, joiden on vaikea elää painajaistensa kanssa. Monien muidenkin sydän on jäänyt 60-luvulle, ja nykyinen elämä tuntuu tyhjältä. Romaanin lopusssa Bobby palaa takaisin lapsuutensa kotikaupunkiin kohdatakseen menneisyytensä haamut ja tehdäkseen tiliä niiden kanssa. Hyvyys ja pahuus osoittautuvat yhteen kietoutuviksi ja elämään välttämättömästi kuuluviksi voimiksi. Ehkä pedollakin on sydän...

--

Tässä nyt toinen kirja, jonka kanssa kamppailin aikani. Itseasiassa en olisi tätä kirjaa koskaan varmasti lukenutkaan, mutta isäni osti tämän minulle kirpputorille. Pidämme molemmat Stephen Kingistä, mutta minun suhteeni kirjailijaan, kuten olen monesti maininnut, on viha-rakkaustyyppinen. Haluan kuitenkin kerätä hänen teoksiaan ja lukea niitä, ja nytkin on kolme Kingiä lukujonossa...

Tämä oli kirja, joka näytti kapealta ja pieneltä, mutta olikin todellisuudessä n. 500 sivua pitkä ja kesti ikuisuuden, koska en minään hetkenä oikeastaan kiinnostunut sen tapahtumista ja tai mistäkään muista oikuista. Minä vain... luin, koska olin nyt sen aloittanut enkä koskaan kehtaa jättää kirjoja kesken.

Pedon sydän koostuu muutamasta parista pienoisroomanista ja novellista, jotka kytkeytyvät heikosti (esimerkiksi samojen hahmojen kautta) toisiinsa. Ensimmäinen osa oli kaikista pisin ja toinen osa kaikista mielenkiintoisin. Kaikissa, paitsi ensimmäisessä, oli vahvana teemana Vietnamin sota. Sen vaikutusten kuvaamisessa King mielestäni onnistui.

Vaikka King on kauhukirjailija, tämä ei edustanut hänen tyypillistä kirjaansa. Yliluonnillisia elementtejä löytyi ehkä hieman ripoteltuna, mutta ei missään suuremmassa osassa. Voisin kutsua tätä kirjaa ihan realistiseksi fiktioksi. Jos haluaa lähteä väittämään kirjaa kauhukirjaksi, voisi sanoa että kauhu syntyi tällä kertaa sodan vaikutuksesta.

Minulla ei nyt valitettavasti ole enenpää sanottavaa, sillä tämä kirja ei nyt paljoa heilauttanut suuntaan tai toiseen, ja lisäksi kirjoitan tätä arvostelua hieman myöhässä niin kirja ei ole aivan tuoreimmassa muistissa ja osa hyvistä ajatuksista on päässyt jo karkaamaan. Tämän takia ei kannattaisi jättää näitä arvosteluja "rästiin".

--

Kun minä palasin ruokalasta, kampuksen toinenkin poliisiauto oli tullut paikalle ja kuusi kampuksen poliisia, melkein täysvahvuus, minä laskin, yritti peittää graffitia keltaisella kankaalla. Väkijoukko ensin mutisi ja rupesi sitten buuaamaan. Poliisit katsoivat buuajia ärtyneitä. Yksi käski joukkoa hajaantumaan, olihan kaikilla minne mennä. Se oli totta, mutta ilmeisesti useimmat viihtyivät parhaiten juuri siinä, sillä joukko ei juuri harvennut.

Kangasta vasemmasta päästä pitelevät poliisi liukastui lumessa ja oli kaatua. Muutama katsoja taputti. Liukastunut poliisi katsoi väkijoukkoon kasvoillaan hetken aikaa mitä synkin ilme, ja minusta tuntuu että juuri silloin tilanne muuttui, juuri silloin sukupolvien välille alkoi revetä iso kuilu.

s. 367

--

Kirjan nimi: Pedon sydän (alkuperäinen nimi Hearts in Atlantis)

Kirjoittaja: Stephen King (kääntäjä Ilkka Rekiaro)

Julkaisuvuosi: 1999

Kustantaja: Tammi

Sivumäärä: 528

Luettu loppuun: 23.12.2016

Mistä kirja: isän löytö kirpputorilta

Arvosana: ✩✩

Sydänyö

Takakansi:

Minuuttia yli sydänyön vie Langolieerit lukijan yölennolle Los Angelesista Bostoniin. Lentosää on äärimmäisen epäsuotuisa, ja vain yksitoista matkustajaa selviää hengissä. Mutta laskeuduttuaan aavemaisen tyhjään maailmaan hekään eivät haluaisi olla elossa - se mikä siellä odottaa ylittää hurjimmatkin kuvitelmat...

Kahta yli sydänyön astumme kertomuksessa Salainen ikkuna, salainen puutarha kirjailija Mort Raineyn elämään. Hän on juuri eronnut ja asustaa yksin ja surullisena kesämökillään Tashmore Laken rannalla. Yksin, kunnes paikalle saapuu hahmo nimeltä John Shooter ojentaen syyttävän sormen...

Kolmea yli sydänyön pikkuliikemies Sam Pebbles tapaa jokaisen kirjoja ahmivan lapsen painajaisen, Kirjastopoliisin, joka armotta perii kaikki myöhästyneet kirjalainat. Mutta tämä kirjastopoliisi ei tyydy siihen että kirjat palautetaan, sillä hänen elinehtonsa on lasten pelko...

Neljää yli sydänyön ilmestyy Aurinkokoira 15-vuotiaan Kevin Donovanin ottaman Polaroid-kuvan litteälle pinnalle. Ei sellaista otusta pitäisi ollakaan - mutta joka kerta kun Kevinin uusi kamera ottaa kuvan, tuo verenhimoinen peto tulee askelen lähemmäksi...

--

Jälleen Stephen Kingin matkassa. Tämä kirja päätyi minulle sattuman kautta, en ehkä muuten olisi tätä valinnutkaan. Kirja sisältää neljä pienoisromaania, jotka King kirjoitti kahden vuoden taukonsa aikana. Se siitä kirjoituslomasta.

Pienoisromaanit itseasiassa tuntuivat ja täysiltä romaaneilta Kingin pikkutarkan kirjoitustyylin vuoksi. Itse asiassa pisin niistä oli 293 sivua pitkä, ja mielestäni ihan julkaisukelpoinen yksittäisenä romaanina. Tämä pienoisromaani oli nimeltään Langolieerit, ja mielestäni näistä neljästä paras. Se oli todella perinteistä Kingiä, ja piti otteessaan. Muutkin pienoisromaanit olivat Kingmäisiä, mutta huomattavasti heikompia suorituksia.

Tarinoista huomasi, että ne oli kirjoitettu vain puolitosissaan, hieman ideoilla leikiten. Kingillä on usein tarinoidensa pohjalla perin hupsujakin ideoita, jotka hän saakin yllättäen toimimaan. Tässä kirjassa leikiteltiin aikamatkustuksella, eloon heräävillä hahmoilla sekä pelkoa syövillä hirviöillä. Lisäksi tarinoissa nousi esiin useita Kingin suosikkiteemoja - kirjailijoita, erikoisia pikkulapsia, pikkukaupunkeja, jopa viittauksia hänen edellisiin teoksiinsa.

Ennen jokaista pienoisromaania King oli kirjoittanut pienen johdannon tulevasta tarinasta, jotka luin erityisellä mielenkiinnolla, sillä minua kiinnostaa aina mitä kirjailijan pään sisällä liikkuu. Johdannot myös joissain määrin selkeyttivät ja selittivät tarinoita. King on lisännyt johdantoja useisiin muihinkin kirjoihin.

Sanon vielä sanasen jokaisesta pienoisromaanista. Langolieerit oli erinomainen, kiehtova ja viihdyttävä. Siinä näkyi taas yksi Kingille tyypillinen teema: ryhmä ihmisiä hakeutuu yhteen selättämään jotakin pahaa ja yliluonnollista. Salainen ikkuna, salainen puutarha ei ollut mieleeni ja lähinnä ärsytti minua. Kirjastopoliisi alkoi hyvin, mutta lässähti myöhemmin. Aurinkokoiran kanssa kävi samoin.

Vaikka kirja Langlieerejä lukuunottamatta ei ollut sitä herkullisinta Kingiä, olen kuitenkin tyytyväinen että tämä tuli luettua. Ehkä voisin ottaa epäviralliseksi haasteeksi lukea mahdollisimman paljon Kingin kirjoja elämäni aikana. Ainakin keräilen niitä mielellään hyllyyn.

--

Kevin painoi nappia josta kamera laukaistiin ja muisti sitten käyttöohjeesta lukaisemansa varoituksen jossa sanottiin että kuvattavien päät jäivät helposti pois kuvasta. Päät poikki vaan, hän ajatteli ja sen olisi pitänyt olla hauskaa mutta jostain syystä hän tunsi selkäpiinsä tyvessä hienoista kihelmöintiä joka lakkasi ja unohtui miltei ennen kuin hän huomasi sen. Hän nosti kameraa hieman. Hyvä! Kaikki näkyivät etsimessä. Hienoa.

"Valmista!" hän lauloi. "Hymyilkää ja sanokaa mulkku!"

"Kevin hyvänen aika!" äiti älähti.

Pienoisromaanista Aurinkokoira, s. 717

--

Kirjan nimi: Sydänyö (alkuperäinen nimi Four Past Midnight)

Kirjoittaja: Stephen King (kääntäjä Ilkka Rekiaro)

Julkaisuvuosi: 1990

Kustantaja: Tammi

Sivumäärä: 887

Luettu loppuun: 30.8.2016

Mistä kirja: isän löytö kirpputorilta

Arvosana: ✩✩✩½

Eedenistä itään

Takakansi:

"Tyttö makasi kuistin portailla pikemmnkin kuolleena kuin elävänä, kasvot mustelmille hakattuina, vaaleat hiukset veren tahraamina. Siitä Traskin veljekset Charles ja Adam löysivät hänet ja ottivat hoiviinsa."

Tästä alkavat vyöryä Steinbeckin suurromaanin tapahtumat, jotka seuraavat kahden suvun vaiheita hedelmällisessä Kalifornian laaksossa. Salaperäisellä tavalla loukkaantuneen Cathyn mukana Traskin perheeseen astuu hillitön pahuus, ihmisen perisynti mustimmillaan. 

Teoksen dramaattisen aiheena onkin hyvän ja pahan taistelu ihmissydämessä: Kathyn ja Adam Traskin kaksospojista Aaron perii isänsä lempeyden, kun taas Calin raskaana verenperintönä on äidin epäinhimillinen pahuus. 

Näiden vastavoimien taistelua, sen jännittäviä ja pelottavia vaiheita Steinbeck kuvaa mestarillisella kertojantaidollaan, ihmisluonnetta syvältä valottaen.

--

Luin pitkästä aikaa klassikon. Eedenistä itään oli kiinnostanut jo jonkin aikaan, lähinnä sen pituuden vihjaaman eeppisyyden takia. Takakannessa kirjaan viitataankin sanalla 'suurromaani', ja pitkä sukupolvien halki kulkeva tarina se olikin.

Kuten takakansitekstissä kerrotaan, kirja keskittyy kahteen sukuun, Traskiin ja Hamiltoniin, tosin Traskit ovat tässä isommassa osassa, ja Hamiltonit eräänlainen sivujuoni, ikäänkuin tukena. Kirja kattaa tapahtumat lukuisien vuosikymmenien ajan, itseasiassa koko Adam Traskin elämän. Silti, se ei jurnuta hiljaa eteenpäin, vaan vuodet etenevät varsin joutuisasti eikä turhia jaaritella, vaikka kirja onkin pitkä 680 sivun mitassaan. Steinbeck kertoo monesta hahmosta, mutta näkökulmana itseasiassa hän itse. Steinbeck nimittäin perusti Hamiltonin perheen oman isoisänsä perheeseen ja hän itse myös esiintyy nopeasti romaanissa. 

Kirja oli paljon vähemmän täyteläinen kuin olin odottanut. Olin ajatellut pääseväni mukaan koukuttavaan tarinaan herkullisista hahmoista, mutta loppujen lopuksi teos tuntui varsin kuivalta. Siinä ei ollut tiettyä lämpöä jota olin lähtenyt hakemaan, ja alku oli ehkä hieman kankea Adamin seilatessa edestakaisin. Hahmot olivat kuitenkin mielenkiintoisia, paitsi Cathy (myöhemmin Kate), hän oli suorastaan iljettävä. En mielly läpeensä pahoihin hahmoihin, ja Cathy oli juuri sellainen. Vaikka hän kokikin elämässään väärää, hänen puolelleen oli hyvin vaikea asettua. Suorastaan häikäilemätön! Ja näin sivuhuomautuksena, mietin koko kirjan ajan ketä kannen James Dean näyttelee elokuvaversiossa. Ajattelin hänet koko ajan Adamina, mutta hän olikin Adamin poika Cal.

Kirjan teemaksi mainittu hyvän ja pahan kamppailu ihmisessä kiteytyikin parhaiten juuri Caliin, joka teki pahoja tekoja haluten silti olla hyvä. Cal oli ehkä hahmoista juuri mielenkiintoisin. Aaron tuntui jäävän etäiseksi, Adam hieman latteaksi, Sam Hamilton kuoli liian aikaisin pois. Adamin veli Charles oli myös kiehtova hahmo, hänessä oli paljon samaa kuin Calissa. Jäin miettimään, olivatko lapset tosiaan Adamin, vai sittenkin Charlesin niin kuin vihjattiin. Juuri Cathy olisi pystynyt sellaiseen huiputukseen.

Eedenistä itään jos nimenä viittaa Raamattuun, ja sekä Adam ja Charles, että Aaron ja Cal(eb) viittaavat Kainiin (Cain) ja Abeliin, jo nimiensä puolesta, sekä tietysti tarinan, sillä molempien veljeksien elämät ovat suoraan kaikua Kainiin ja Abeliin. Hahmot käyvät kirjassa jopa keskustelua Raamatun tunnetusta veljesparista. Raamatun inspiroimat teokset ovat aina mielenkiintoisia, varsinkin jos inspiraationa on ollut enemminkin henkilöt ja tapahtumat kuin itse uskonto.

Pidinkin teoksessa juuri eniten symboliikasta, vertauksista, kaiuista... siis kaikista hienouksista, vaikka itse tarina ei iskenyt sydämeen. Sen hahmot kuitenkin jäivät elämään, jopa hirveä Cathy. Kirjassa viehätti myös eräänlainen katkeransuloisuus. Teksti oli myös jännää, sillä varsinkin puherepliikit olivat erikoisia, vanhahtavia, sellaisia mitkä näyttäisivät modernissa tekstissä omituisilta, vaikka olen lukenut vanhempia kirjoja joissa on huomattavan... modernimpaa puhetta. Ehkä kyseessä on tyyliseikka.

--

Hän vilkuili kirkkain silmin Caliin odottaen näkevänsä Calin järkyttyvän ja huolestuvan.

Calin ääni oli tyytyväinen.

- Lähden tieheni, hän sanoi. - Nyt lähden. Totta se on. Lee ei valehdellut.

- Mitä Lee sanoi?

Cal vastasi:

- Pelkäsin jo, että minulla on teidän sielunne.

- Niin sinulla onkin, Kate väitti.

- Eipä olekaan. Omani minulla on. Minun ei tarvitse olla teidän kaltaisenne.

- Mistä sen tiedät? Kate tiukkasi.

- Tiedänpä vain. Sain oman itseni eheänä. Jos olen paha, minulla on oma pahuuteni.

s. 527

--

Kirjan nimi: Eedenistä itään (alkuperäinen East of Eden)

Kirjoittaja: John Steinbeck (kääntäjä Jouko Linturi)

Julkaisuvuosi: 1952

Kustantaja: Tammi

Sivumäärä: 680

Luettu loppuun: 29.2.2016

Mistä kirja: Riihimäen kaupunginkirjasto 

Arvosana: ✩✩✩

Huone

Takakansi:

Huone on riipaiseva kertomus viisivuotiaasta Jackista, joka asuu yhdessä, lukitussa huoneessa äitinsä kanssa. Jack ei tiedä, että Huone on vankila ja että hänen äitinsä on siellä vastoin tahtoaan. Jackille se on koti. Pienen pojan tarina vie mukanaan - vuoroin itkettää, vihastuttaa ja hymyilyttää.

--

Tarina oli koskettava ja upea. Valitettavasti se olisi voinut olla myös täysin totta, sillä tällaisia tapauksia tulee julkisuuteen aina välillä. Saan kylmiä väreitä, kun ajattelen että joku voi olla tälläkin hetkellä samassa tilanteessa, kuin Äiti ja Jack kirjassa. Erittäin rohkeaa kirjailijalta lähteä kirjoittamaan näin kipeästä ja vaikeasta aiheesta. Donoghue on onnistunut siinä hyvin, ja kirja herättää paljon tunteita. En olisi uskonut nauravani tätä kirjaa lukiessa. Lapsen näkökulma tuo kirjaan oman keveytensä, mutta myös synkkyytensä.

Aluksi seuraamme Äidin ja Jackin elämää Huoneessa. Äiti on yrittänyt tehdä elämästä mahdollisimman normaalia. Päivillä on oma rytminsä, ja Äiti ja Jack ovat keksineet monenmoista tekemistä pieneen huoneeseensa. Jackille elämä on normaalia. Hänen on vaikea ymmärtää asioita, joita Äiti hänelle kertoo ulkopuolesta. Huone Jackin maailma, ja ulkopuoli ei kuulu siihen. Kunnes pakosuunnitelma onnistuu, ja Jackin maailma kasvaa. Kirjaa lukiessa tajuaa todella, kuinka valtava maailma on.

Huoneessa kasvaminen on jättänyt Jackiin omat jälkensä. Viiden vuoden ikäisenä, hän on älykäs, osaa lukea, laskea, kirjoittaa, mutta tiettyjen asioiden ymmärtäminen on hänelle vaikeaa. Hän on viettänyt koko elämänsä pelkästään äitinsä seurassa. Äiti ei ole koskaan poistunut hänen luotaan, ja siksi muut ihmiset ja erillään olo Äidistä ovat Jackille hankalaa. Kun Äiti ei yhtäkkiä voikaan niin hyvin, Jack joutuu asumaan Mumminsa luona. Pikkuhiljaa, Jack tottuu ulkopuoleen. Itseasiassa, hämmentävän nopeasti. Lääkäri sanokiin Äidille, että on onni että hän sai Jackin huoneesta suhteellisen nuorena. Kirjassa vihjataan, että ajan kuluessa Jack saattaa unohtaa koko huoneen. Mitä sinä muistat ajasta, kun olit viisivuotias?

Kirjaa lukiessa oli koko ajan muistettava pistää itsensä Jackin tai Äidin asemaan. Vaikka ihmiset kuinka yrittävät, eivät he voi tietää millaista Huoneessa oli asua. Kun vapaus koittaa, Äiti ja Jack eivät maagisesti siirry normaaliin elämään, jossa kaikki on taas hyvin. Huone on jättänyt valtavat jälkensä molempien mieleen. Jack ei ymmärtää maailmasta vain osan, ei osaa puhua muille ihmisille tai aluksi edes kulkea portaita. Äidin kohdalla ihmiset olettavat tietävänsä, miten toimia, miltä hänestä tuntuu, millaisia kysymyksiä saa kysyä, mikä lopulta romahduttaa äidin. Kirjasta huomaa kuinka nälkäisiä ihmiset ovat tällaisten tapausten kohdalla - lehdistö on heti kimpussa ottamassa kuvia, jakamassa groteskeja yksityiskohtia, että ihmiset saisivat kauhistella, sen sijaan että Äidin ja Jackin annettaisiin toipua rauhassa. Jo ensimmäisten päivien jälkeen on mietittävä oikeudenkäyntejä ja televisiohaastatteluja.

Jackin näkökulmaa rajaa tietysti joitain asioita pois. Jack kiinnittää eri asioihin huomiota, kuin aikuinen tekisi. Hän mainitsee joitain asioita, mitä itse ei ymmärrä, mutta mitkä lukija ymmärtää, voi lukea rivien välistä. Hän tekee omia päätelmiään, surullisia ja huvittavia. Äiti on Jackille kaikki kaikessa, jo on pojan ajatuksissa jatkuvasti silloinkin, kun he ovat erillään. Myös Huone aina läsnä, yhä, vaikka sen pitäisi olla jo jäämässä menneeseen. Jackin on vaikea päästää Huoneesta irti, onhan se ainoa koti, jonka Jack on tuntenut, vaikka samalla se oli hänen vankilansa. Jackin ajatusmaailma on kiehtova - Donoghue on onnistunut sen kirjoittamisessa loistavasti, vaikka se aihettaakin turhautumista. Silloin pitää vain taas astua Jackin kenkiin. Jack on koko elämänsä vangittuna ollut pieni lapsi - tottakai hän ei ajattele asioita niin kuin muut.

Kirja jätti jälkeensä uteliasuuden. Mitä sitten tapahtui? Loppujen lopuksi Jack päästi irti Huoneesta, mutta jäikö se kummittelemaan hänelle loppu elämäksi? Millaiseksi ihmiseksi Jack kasvoi? Millainen oli hänen tulevaisuutensa, entä Äidin? Kysymyksiin ei harmi kyllä saa vastausta, sillä kirja päättyi ennen kuin heidän 'normaali' elämänsä pääsi alkamaan. 

--

Kattoikkuna on tänään erilainen kuin ennen. Jostain on tullut musta täplä, joka näyttää silmältä. "Katso, Äiti."

Äiti katsoo ylös ja hymyilee oikeasti. "Ikkunassa on lehti."

"Miksi?"

"Tuuli on varmaan irrottanut sen puusta ja puhaltanut lasin päälle."

"Semmoisesta puustako, joka on todella Ulkopuolella?"

"Joo. Ymmärrätkö sinä? Lehti todistaa minun sanani. Koko maailma on tuolla ulkona."

"Leikitään Pavunvartta. Pannaa minun tuolini tähän Pöydälle..."

Äiti auttaa minua nostamaan tuolini Pöydälle. "Sitten Roskis minun tuolilleni", minä sanon. "Sitten minä kiipeän ylös asti - "

"Se ei ole turvallista."

"Onpas jos sinä seisot Pöydällä ja pitelet Roskista niin etten minä ketku."

"Hmm", sanoo Äiti, se on melkein ei.

"Kokeiltaisiinko nyt, jooko?"

Kaikki sujuu hienosti, minä en edes meinaa pudota. Kun seison Roskiksen päällä pystyn pitämään kiinni Katon korkkireunoista siitä kohtaa, missä ne kääntyy kohti Kattoikkunaa. Näen että lasin pinnalla on jotain, mitä en ole huomannutkaan. "Tässä on hunajakennoa", sanon Äidille ja silitän sitä.

"Se on polykarbonaattiverkkoa", sanoo Äiti. "Se on särkymätöntä. Ennen sinun syntymääsi seisoin usein tässä pöydällä ja katsoin ulos."

"Lehti on ihan musta ja siinä on reikiä."

"Niin, se taitaa olla kuollut lehti viime kesältä."

Lehden ympärillä on sinistä, se on Taivas, ja siinä on valkoisia osia, joita Äiti sanoo pilviksi. Tuijotan verkon läpi tosi kauan mutta näen vain Taivaan. Mitään laivojen tai junien tai hevosten tai tyttöjen tai pilvenpiirtäjien tapaistakaan ei kiidä ohi.

Kun tulen alas Roskiksen ja tuolini päältä, sysään Äidin käden pois.

"Jack - "

Hyppään Lattialle ihan itse. "Sinä ole valepukki. Ulkopuolta ei ole olemassa."

s. 95-96

--

Kirjan nimi: Huone (alkuperäinen Room)

Kirjoittaja: Emma Donoghue (kääntäjä Sari Karhulahti)

Julkaisuvuosi: 2010

Kustantaja: Tammi

Sivumäärä: 323

Luettu loppuun: 27.1.2016

Mistä kirja: Riihimäen kaupunginkirjasto

Arvosana: ✩✩✩✩

Se

Takakansi:

Derry on pieni kaupunki Mainessa, paikka joka tuntuu yhtä tutulta kuin oma kotikaupunki. Mutta sen uumenissa asuu sanoinkuvaamaton paha, joka vainoaa lapsia, houkuttaa heitä klovninkujein, pelottavin hirvittävin painajaisin, raatelee ja tappaa. Jolle ei ole mitään muuta nimeä kuin SE.

Häviäjät on pieni derryläisjengi, seitsemän lasta joita isommat kiusaavat ja pelottelevat. Mutta koettelemukset nostattavat heidän sisunsa, ja yhteisvoimin he uskovat pystyvänsä voittamaan jopa SEN, josta heillä jokaisella on kauhistuttavia kokemuksia. Lopulta SE kääntyy pakosalle ja näyttää verisen taistelun jälkeen jättävän kaupungin rauhaan.

Kuluu 27 vuotta. Entiset Häviäjät näyttävät muuttuneen voittajiksi - menestys on ollut myötä, ehkei onni olekaan. Yhtenä yön he kaikki saavat puhelinsoiton - yksi heistä joka on jäänyt Derryyn kertoo uskomattomista onnettomuuksista ja väkivallanteoista joita siellä on alkanut tapahtua. Silloin he muistavat verivalan, jonka he vannoivat siltä varalta että SE taas näyttäytyisi. Nyt heidän on lunastettava se vala, lähdettävä tekemään lopullisesti selvää tuosta hirviöstä, itse pahan olennoitumasta.

--

Minulla on ollut pitkään viharakkaussuhde Stephen Kingin tuotantoon. Jokainen teos, jonka olen häneltä lukenut, on ollut kiehtova ja lukemisen arvoinen, mutta usein kirjan jatkaminen on vaatinut paljon tahdonvoimaa.

Se on vihdoinkin kirja, johon hurahti hetkessä, jota oikeasti halusi lukea ja josta nautti kaikin voimin. Se iski jonnekin syvälle. Se on hyvä kirja.

King osaa kirjoittaa arkisesta elämästä, ujuttaen sen joukkoon ovelasti jotain hyvin epänormaalia, saaden kuitenkin sen näyttämään uskottavalta. Kingin hahmot ja miljöön oppii tuntemaan pieniä ykstyiskohtia myöten, varsinkin tässä tapauksessa kun kirja on reilu tuhat sivua pitkä. Kirja keskittyy seitsemän henkilön, Häviäjien, ympärille, mutta kirjassa nähdään myös monen muun henkilön näkökulma. King käyttää teoksessaan kaikkitietävää kertojaa, johon kesti hetken tottua. Lisäksi kirjassa hypitään ajassa. Takaumissa on takaumia, ja monesta asiasta kerrotaan ohimennen, vihjaillaan, ennen kuin se varsinaisesti tapahtuu. Tällöin kaikki ei tule yllätyksenä, mutta se sopii kirjan tyyliin. Väliin on myös ujutettu välinäytöksiä, tarinoita jotka tukevat ja rakentavat varsinaista juonta.

Se on kauhutarina, mutta ennen sitä, se on tarina lapsuudesta. Se opettaa, että olemme tosiaan lapsia vain hetken ja aikuistuminen on välttämätöntä. Lapsuuteen ei voi koskaan palata, ja jossakin vaiheessa se haalistuu muistoissa, jättäen silti hyvin syvät jäljet ihmiseen. Vuorotellen lapsuudesta ja aikuisiästä lukiessa mieleen hiipii haikeuden tunne. Kunpa kaikki olisi kuten kesällä 1958! Aivan sama, vaikka Se terrorisoi kaupunkia, ja Häviäjät joutuivat tekemään asioita, joita lasten ei ikinä tulisi joutua tekemään. Mutta ainakin aikuisikä oli vasta edessäpäin. Ainakaa kaikki ei ollut vielä ohi. Kirjassa Se vaikutti eniten lapsiin. Kun jotain kummalista, Sen aiheuttamaa, tapahtui, aikuiset kääntyivät pois, kun eivät olisi huomannetkaan. Kuten Se itse totesi, lasten pelolla on helpompi ruokailla. Myös kontrasti lapsuuden ja aikuisuuden välillä oli kiehtova. Lapsuus ikään kuin kaikui aikuisissa hahmoissa, vaikka he olivatkin sen unohtaneet.

Toinen, mikä kirjassa ihastutti, oli Häviäjien välinen ystävyys. Jokainen hahmo toimi toisen kanssa, mutta parhaimmillaan he toimivat ryhmänä. Vaikka he erosivat toisistaan, Sen aiheuttamat kokemukset pitivät heitä yhdessä ja lujittivat heidän suhteitaan. Hahmoihin ja heidän ystävyyteensä ei voinut olla kiintymättä. Porukan kemia toimi loistavasti.

Lisäksi kuvitteellinen Derryn pikkukaupunki heräsi kirjan sivuilla eroon. King kertoi kaupungista valtavasti; sen maantieteestä, historiasta, rakennuksista, ihmisistä... Kaupunki voisi olla yhtä hyvin todellinen, sillä siitä tunnista helposti myös oman kotikaupungin piirteitä. Sen kauhu on jatkuvasti läsnä. Milloin vain, Se voi astua Häviäjien tielle ja yrittää hankkiutua heistä eroon. Se voi ottaa minkä muodon tahansa, näyttäytyä minä vain mitä kukin pelkää, mutta yleensä Se tunnetaan Pelle Penninvenyttäjän olomuodossa. (Tässä on kuva kirjaan perustuvasta 90-luvun minisarjasta.) Siitä tekee pelottavan juuri se seikka, että Se voi olla mitä vain.

Kirja teki ehdottamasti suuren vaikutuksen. Sen lopetettua mielen valtasi haikeus ja nostalgia. Sen luettua halusi palata lapsuuteen, vain hetkeksi, tai ehkä ikuisuudeksi. Se, että Se on paljon muutakin kuin pelkkä kauhua, kertoo että tämänkin genren voi ottaa tosissaan. Sain kirjasta paljon irti. Ehdottomasti toisen lukukerran arvoinen.

Kuinka ärsyttävän vaikeaa onkaan kirjoittaa kirjasta nimeltä Se!

--

Kauhua jatkui seuraavat kaksikymmentäkahdeksan vuotta, ellei peräti ikuisesti, ja minun tietääkseni ja ymmärtääkseni se alkoi sanomalehdestä taitetusta veneestä, joka purjehti sadeveden täyttämässä katuojassa.

Osa 1, s. 11

--

Tuli hiljaista ja Mike oivalsi yhtäkkiä kaksi asiaa: he halusivat sanoa jotain, kertoa hänelle jotain... eikä hän ollut aivan varma halusiko hän kuulla sitä. Ben oli poiminut käteensä kepin ja töhersi sillä maahan mitä sattui. Hänen kasvonsa olivat hiusten piilossa. Richie pureskeli jo muutenkin rosoisia sormenkynsiään. Vain Bill katseli suoraan Mikeen päin.

- Mikä on hätänä? kysyi Mike levottomasti.

Bill sanoi hyvin hitaasti: - M-m-me ollaan kerho. S-sää voit tulla kerhoon mukaan jos sä h-h-haluat, mutta s-s-sun täytyy säilyttää me-meidän sa-sa-salaisuudet.

- Esimes kerhotalo vai? kysyi Mike entistä levottomammin. - No tottakai --

- Meillä on toinenkin salaisuus, sanoi Richie eikä vieläkään katsonut Mikea. - Ja Iso-Bill on sanonu, että meillä on tänä kesänä tärkeämpääkin tekemistä kuin kaivaa maan alle kerhotalo.

- Ja se onkin totta, lisäsi Ben.

Yhtäkkiä kuului viheltävä henkäisy. Mike säpsähti. Eddie se vain oli. Hän oli laukaissut sumuttimensa. Hän katsoi Mikea anteeksipyydellen, kohautti olkapäitään ja nyökkäsi.

- No, sanoi Mike viimein, - kertokaa jo ihmeessä.

Bill katsoi toisia. - Va-vastustaako kukaan sitä, että se tulee meidän k-k-kerhoon?

Kukaan ei puhunut eikä nostanut kättään.

- K-kuka haluaa kertoa? kysyi Bill.

Seurasi taas pitkä hiljaisuus eikä Bill tällä kertaa rikkonut sitä. Viimein Beverly huokaisi ja katsoi Mikeen.

- Me tiedetään, kuka on tappanu kaikki lapset, hän sanoi. - Se ei oo ihminen.

He kertoivat hänelle yksitellen: jäällä kävelleestä pellestä, spitaalisesta kuistin alla, viemäristä roiskuneesta verestä ja sieltä kuuluneista äänistä, vesitorniin kuolleista pojista. Richie kertoi, mitä oli tapahtunut, kun hän ja Bill olivat menneet uudestaan Neibolt-kadulle, ja Bill puhui viimeisenä ja kertoi liikkuvasta kouluvalokuvasta ja kuvasta, johon hän oli työntänyt kätensä. Lopuksi hän selitti, että Se oli tappanut hänen veljensä Georgien ja että Häviäjien Kerho oli ottanut pyhäksi päämääräkseen tappaa hirvion... oli hirviö sitten mikä oli.

Osa 2, s. 77-78

--

Kirjan nimi: Se (alkuperäinen It)

Kirjoittaja: Stephen King (kääntäjä Ilkka ja Päivi Rekiaro)

Julkaisuvuosi: 1986

Kustantaja: Tammi

Sivumäärä: 635+498

Luettu loppuun: 12.1.2016

Mistä kirja: Riihimäen kaupunginkirjasto

Arvosana: ✩✩✩✩✩