Sininen herttuatar

Takakansi:

Ranska 1430. Kuvankaunis nuori Jacquetta on lähetetty Luxemburgiin isotätinsä lady Jehannen oppiin. Vierailun aikana hän ystävystyy linnan vankityrmässä viruvan Jeanne d’Arcin kanssa. Vasta kun tämä poltetaan roviolla, Jacquetta murtuu täysin ja ymmärtää, kuinka paljon yhteistä heillä olikaan.

Jacquetta palaa kotiin, ja hänet naitetaan Bedfordin herttualle. Hänestä tulee vaikutusvaltainen ja rikas herttuatar, mutta selviää että herttua ei suinkaan nainut häntä kauneuden tai älyn tähden. Ja silloin kohtalo puuttuu peliin.

--

Pidän historiallisista romaaneista, ja eritoten minua kiinnostaa Englannin kuningassuku ja heidän koukeronsa. Aikaisemmin tänä vuonna luin Conn Igguldenin Myrskylinnun, joka myös kartoittaa samaa aikakautta ja kattaa samoja tapahtumia, tosin eri painolla. Jacquettan tarina ulottuu laajemmalle aikavälille. Myrskylinnusta en niin pitänyt, mutta Sininen herttuatar tempasi yllättäen mukaansa Jacquettan elämään. Pidin Gregoryn lähestymistavasta yhtenäisellä naisnäkökulmana ja tekstin rikkaudesta, kun taas Iggulden kirjoitti pirstaleisesti ja puuduttavasti.

Gregory oli onnistunut luomaan Jacquettasta pidettävän äänen tarinaansa. Historialliset romaanit ovat varmasti vaikeimmasta päästä kirjoittaa, mutta Gregory kirjoittaa uskottavasti. Pidänkin historiallisista romaaneista erityisesti sen takia kuinka ne opettavat tosiasioista, vaikka sisältävätkin paljon tulkintaa ja fiktiota. Sininen herttuatar kattoi tapahtumia yli kolmenkymmenen vuoden ajalta, joten aikamoinen oppitunti tämäkin oli.

Kirjassa yksi keskeisimmistä teemoista oli noituus, sekä naisen asema. Se, kuinka helposti voimakkaaksi noussutta naista saattoi syyttää noituudesta. Kirja esittelee Jacquettalle yliluonnollisia kykyjä, sillä hän pystyy näkemään vilauksia tulevasta ja kuulee jumalataresiäitinsä laulun, kun kuolema lähestyy hänen perhettään. Yliluonnolliset elementit toivat tarinaan tietysti oman mausteensa, mutta söivät hieman uskottavuutta. Lisäksi Jacquetta tykkäsi puuhastella yrttien, amulettien ja pelikorttien kanssa, vaikka olikin varovainen, sillä kiinnijääminen olisi ollut kohtalokasta. Jacquetta oli hienovaraisella tavalla ovela, ja ehdottomasti kunnianhimoinen, näkihän sen siinä kuinka hän vaihtoi puolta ja hylkäsi ystävänsä kuningattaren. Samalla Jacquetta osasi olla myös lempeä ja pehmoinen, sekä ymmärtäväinen.

Kuningatar Margareeta oli toinen naishahmo, joka oli vahvasti esillä. Pidinkin Gregoryn Margareetasta enemmän kuin Igguldenin, sillä Igguldenin hahmokehitys hieman ontui. Margareeta oli suorastaan pelkkää pippuria! Aivan riemastuttava hahmo, joka ei keinoja karttanut (*sydänsilmät*). Jacquettan ja Margareetan ystävyys oli kirjan parhaita anteja, harmi vain että se päättyi ikävästi. Toinen Jacquettan tärkeä ihmissuhde oli hänen toinen aviomiehensä Richard Woodville. Heillä oli oikein perinteinen kielletty romanssi, ja kirjailija oli kirjoittanut heidän rakkautensa syväksi ja uupumattomaksi. Lapsiakin syntyi yhteensä neljätoista.

Sen jälkeen kun kuningatar Margareeta esiteltiin kirjassa, kirja hieman väsähti. Tuntui että siinä kuljettiin samaa pyörää – Jacquetta kulkee Hovin ja lapsivuoteen välillä, kuningatar on tuohduksissaan milloin mistäkin, ja kuningas ei saa mitään aikaiseksi, Jacquetta kaipaa Richardia ja niin edelleen. Aivan lopussa tietenkin kohottiin loppuhuipentumaan, mutta kirjan ensimmäinen kolmannes oli sen parasta antia. Olin odottanut myös, että kirjassa olisi enemmän Jeanne d’Arcista, mutta häntä käytettiinkin vain kirjan alussa Jacquetta ’heräämisen’ laukaisevana tekijänä. Lisäksi myöhemmin elämässään Jacquetta tuntui unohtaneen Jeannen tyystin, hänen mainittiin myöhemmin vain muutaman kerran.

Vielä yksi asia, mikä kirjassa oli varsin herkullista, oli ennakointi. Tulevista tapahtumista jonkin verran selvillä oleva lukija huomaa Jacquettan ennustuksissa tutuilta kuulostavia piirteitä, tai sitten Jacquetta ihan huomaamattaan viittaa ajatuksissaan tulevaa. Sininen herttuatar on kolmas osa Philippa Gregoryn Ruusujen sota –sarjaa, jonka jokaisessa osassa on taas yksi historian unohtama nainen äänessä. Jälkisanoissaan kirjailija valottaa hieman todellista Jacquettaa, josta sain mielestäni vielä häikäilemättömämmän kuvan. Sääli että patriarkaalinen maailma unohtaa juuri Jacquettan kaltaisivat naisvaikuttajat, mutta onneksi tämä kirja tarjosi tilaisuuden tutustua häneen. Kirjan edelliset osat sijoittuvat jälkeen Sinisen herttuattaren, joten siksi tutustuin Jacquettaan ensin. Aion aivan varmasti lukea lisää tätä sarjaa.

--

Puren hammasta ja huomaan, että täti on tarttunut tiukasti käteeni. ”Älä vain pyörry”, hän suhisee. ”Sinun täytyy pysyä pystyssä.” Seisomme käsikkäin ilmeettömin kasvoin, niin kuin emme olisikaan keskellä painajaista, joka kertoo minulle kuin tulikirjaimin kirjoitettuna millainen loppua tyttöä odottaa, jos hän uhmaa miesten sääntöjä ja luulee että voi itse määrätä kohtalonsa. En ole täällä vain todistamassa, mitä kerettiläiselle tapahtuu. Olen todistamassa, mitä tapahtuu naiselle, joka luulee tietävänsä enemmän kuin miehet.

Vilkaisen rovion savuharson läpi linnanikkunaan, joka kuuluu meille, ja näen Elizabethin katselevan aukiolla. Hän huomaa minut, ja kauhusta tyhjät katseemme kohtaavat. Hitaasti hän ojentaa kätensä ja tekee merkin, jonka Jeanne meille näytti vallihaudan äärellä kuumassa auringonpaisteessa. Elizabeth piirtää etusormellaan ilmaan ympyrän, kohtalonpyörän, joka voi nostaa naisen niin korkealle, että hän komentaa kuningasta, tai langettaa hänet näin alas: häpeälliseen ja tuskalliseen kuolemaan.

s. 50

--

Kirjan nimi: Sininen herttuatar (alkuperäinen The Lady of the Rivers)

Kirjoittaja: Philippa Gregory (kääntäjä Natasha Vilokkinen)

Julkaisuvuosi: 2011

Kustantaja: Bazar

Sivumäärä: 554

Luettu loppuun: 10.4.2016

Mistä kirja: Suomalainen kirjakauppa

Arvosana: ✩✩✩½

Vettä elefanteille

Takakansi:

Yhdeksänkymmenvuotias Jacob Jankowski inhoaa omaa raihanaisuuttaan ja elämäänsä vanhainkodissa. Päivät lipuvat ohitse, kunnes lähistölle saapuu kiertävä sirkus. Menneisyyden muistot valtaavat Jacobin mielen...

Jacob on nuori eläinlääketieteen opiskelija, kun hänen vanhempansa kuolevat tapaturmaisesti. 1930-luvun Amerikassa on suuri lama. Sattumalta Jacob päätyy kiertävän sirkusseurueen junaan. Siitä alkaa hänen uusi elämänsä, johon kuuluu loistetta ja tuskaa, rakkautta ja intohimoa. Sirkus on lumoava mutta armottoman hierarkkinen paikka, johon ei ole helppo sopeutua. Pikkuhiljaa Jacob kotiutuu ja rakastuu sirkuksen tähtiesiintyjään Marlenaan. Kaunis Marlena on kuitenkin naimisissa äkkipikaisen eläintenkesyttäjän Augustin kanssa. Vähitellen kolmikon välille syntyy vahva side, kun he yrittävät saada sirkuksen uuden vetonaulan, temppuilevan Rosie-norsun esiintymään.

--

Kansiliepeet täynnä ylistyksiä. Kirjan hehkutettiin nostaneen valtavan innostuksen Yhdysvalloissa. Minulle tämä oli kuitenkin ihan perus viihdekirja, ja miljöön kuvausta lukuunottamatta ei mitenkään erityinen. Juoni oli hieman niin ja näin, ja tuntui että kirjassa pohjustettiin jatkuvasti jotain suurta, mutta loppu olikin sitten melko lattea. Olenko ainoa, joka jäi ihmettelemään kirjan nimeä? Oletin, että ilmauksella 'vettä elefanteille' olisi ollut jokin monisyisempi merkitys, ainakin sain alussa sellaisen käsityksen. Menikö jotain ohi?

Kirja painottelee nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Pääjuoni kulkee kuitenkin menneessä, jonka tapahtumat tuntuvat Jacobin flashbackilta. Välillä palataan yhdeksi luvuksi kerrallaan seuraavaan Jacobin elämää vanhainkodissa. Tarinat tuntuvat kauhean erillisiltä, ja mielestäni Jacobin nykyaikaan ei olisi ehkä tarvinnut palata kesken varsinaisen tarina, sillä se teki kirjasta katkonaisen.

Parhaimmillaan kirja on kuvatessaan sirkuselämää. Juuri Gruenin luoma eloisa miljöö pitää lukijan otteessaan ja värittää tarinaa. Sirkus on kuvattu uskottavasti, siitä iso plussa kirjailijalle! Kaiken voi nähdä elävästi sielunsa silmin, haistaa, maistaa ja kuulla. Sirkukseen pureutuminen on kiinnostavaa, varsinkin kun kerrotaan ajasta jolloin sirkukseen karkaaminen oli varteenotettava vaihtoehto, ja voimakas hierarkia vallitsi hieman joka paikassa, myös sirkuksessa. Sirkusta ei ole ollenkaan romantisoitu, vaan raakojakin puolia esitellään, muun muassa ylimääräisiä työmiehiä heitellään junasta ja eläinten kohtelu on julmaa.

Kirjan hahmot jäävät kuitenkin valitettavan ohuiksi. Jacobin naiivius ärsyttää, Marlenassa ei tunnu olevan mitään puolia ja August sekä tirehtööri Al-setä jäävät ärsyttäviksi stereotypioiksi. Juoneltaan kirja on hieman hukassa, ja varsinaisen tarinan 'loppunäytöstä' vilautetaan jo kirjan alussa, joten siitäkin menee kaikki jännitys. Lisäksi loppu on kauhean äkkinäinen. Nykypäivän lopusta sen sijaan pidin, vaikka se olikin epärealistinen.

Mihin sitten perustuvat kaikki ylistykset ja kehut? Ymmärrän sirkuksen maagisuuden ja koukuttavan kirjoitustavan kun asiat alkavat pikkuhiljaa kiertyä auki. Silti, tarina olisi kaivannut paremmin rakennetut hahmot ja hieman lisää kutkuttavuutta juoneen. Sirkuksen maailmaan sukeltaminen oli kuitenkin minulle tervetullutta ja viihdyin ihan kiitettävästi tämän kirjan parissa juurikin sen takia. Jos ei lähde mitään kamalan syvällistä, kiehtovaa tai nerokasta hakemaan, tämä kirja on ihan hyvä luettava.

--

August heilauttaa kättään junaan päin. "Kuule, oletko tosiaan sitä mieltä että tämä on maailman loistavin sirkus?"

Minä en vastaa.

"No?" hän sanoo ja nojaa minuun olkapäällään.

"En tiedä."

"Ei sinne päinkään. Tuskin edes viidennellä sijalla. Meille mahtuu ehkä kolmannes siitä mitä Ringlingille. Tiedät jo ettei Marlena ole romanialainen prinsessa. Entäs Lucinda? Ei lähellekään 440 kiloa. Korkeintaa kaksisataa. Ja kuvitteletko tosiaan että Frank Otton tatuoinnit ovat kiukkuisten borneolaisten pääkallonmetsästäjien työtä? Ei helvetissä. Hän on entinen teltanankkurien hakkaaja pikaosastosta. Häneltä meni musteen kanssa tuhraamiseen yhdeksän vuotta. Ja tiedätkö mitä Al-setä teki, kun virtahepo kuoli? Hän vaihtoi veden tilalle formaliinia ja piti sitä edelleen näytteillä. Meillä oli kaksi viikkoa matkassa säilötty virtahepo. Kaikki on silmänlumetta, Jacob, ja saa ollakin. Sitähän ihmiset meiltä odottavat. Sitä he haluavat."

s. 122

--

Kirjan nimi: Vettä elefanteille (alkuperäinen Water for Elephants)

Kirjoittaja: Sara Gruen (kääntäjä Anna-Maija Viitanen)

Julkaisuvuosi: 2006

Kustantaja: Bazar

Sivumäärä: 363

Luettu loppuun: 6.3.2016

Mistä kirja: Riihimäen kaupunginkirjasto 

Arvosana: ✩✩✩