Clockwork Angel

Takakansi:

When Tessa Gray arrives in England during the reign of Queen Victoria, something terrifying is waiting for her in London's Downworld, where vampires, warlocks and other supernatural folk stalk the gaslit streets. Friendless and hunted, Tessa seeks refuge with the Shadowhunters, a band of demon hunters. Drawn ever deeper into their world, she finds herself fascinated by - and torn between - two best friends.

--

Täällä on ollut taas hieman päivitystaukoa, mutta ei siitä johtuen etten olisi lukenut, vaan koskan muutin juuri eikä minulla ole ollut nettiyhteyttä pariin päivään. Mutta nyt päästään takaisin asiaan!

Clockwork Angel on The Infernal Devices sarjan aloitusosa. Sarjassa palataan The Mortal Instrumentsiista tuttujen varjonmetsästäjien maailman, mutta tällä kertaa seikkailut tapahtuvat 1800-luvun Lontoossa. Kirjassa keskitytään nuoreen Tessa Grayhin, jolla erikoislaatuisia kykyjä joiden alkuperää hän ei itsekään tiedä.

Kirja on mukaansatempaava, ja edustaa hyvin Claren täyteläistä kirjoitustyyliä. Tapahtumarikkautta tasapainottavat rauhallisemmat kohtaukset jossa esitellään hahmoja, miljöötä tai vain sarjan mytologiaa edistäviä asioita. Olen aikaisemmin lukenut Clarelta niin koko The Mortal Instruments (Varjojen kaupungit) kuin myös The Dark Artifices -sarjan aloitusosan, joten termistö ja tavat olivat tuttuja. Olisi ehkä kannattanut lukea tämä sarja aikaisemmin, sillä toisissa sarjoissa siihen viitatan yllättävän usein, mutta ilmankin pärjää.

Rakastin hahmoja! Kirjassa on paljon samaa hahmojen osalta The Mortal Instrumentsin kanssa, esimerkiksi Tessa ja Will muistuttavat Clarya ja Jacea, mutta ehkä Clare käytti vain ”kaikuefektiä”. Lempparihahmojani olivat Jessamine ja Sophie, tykkäsin myös Jemistä, mutta hänet olinkin jo ”tavannut” aikaisemmin toisissa kirjoissa. Myös Magnus Bane oli ihana tavata uudelleen, hän on ehkä lempihahmoni koko The Mortal Instruments -sarjasta.

Oli kiehtovaa lukea fantasiakirjaa, joka sijoittui juuri tälle aikakaudelle. Yleensä fantasia tuppaa olemaan keskiaikapainotteista, tai sitten ihan 2000-luvulle sijoittuvaa urbaania versiota. Vaikka historiasta olenkin kiinnostunut, en kuitenkaan ole niin syventynyt että osaisin kommentoida Claren onnistumista aikakauden kuvauksessa. Itseäni ei ainakaan jäänyt häiritsemään mikään.

Clockwork Angel jätti myös mukavasti asioita auki. Kaikkea ei saanut tietää heti tässä osassa. Kommentoin aikaisemmin Claren Lady Midnightin kohdalla, kuinka se lopulta paljasti kaikki mysteerinsä, vaikka muuten olikin lumoava teos. Clockwork Angel tarjoaa motiivin tarttua seuraaviin osiin, jotka olenkin jo hankkinut itselleni. Olen kuullut päätösosasta (Clockwork Princess) paljon ylistystä.

Tämän kirjan aloitin muuten jo aikoja sitten lukumaratonin yhteydessä, mutta sain vasta nyt luettua. Onneksi muistin tapahtumat suurimmilta osin, vaikka alkupuolelta en ihan kaikkea. Juonen kannalta tämä sarja ei ehkä niin napannut, mutta hahmot ja Claren luoma maailma pitävät kyllä otteessa. Eikun seuraavien osien kimppuun…

--

"Don't come a step closer," she said in a shaking voice, "or I'll do it. I'll drive the knife in."

The tremble in her voice seemed to give him conviction; his jaw firmed, and he moved toward her with a confident stride. "No, you won't."

Tessa heard Will's voice in her head. She took poison rather than let herself be captured by the Romans. She was braver than any man.

"Yes," she said. "I will."

s. 455

--

Kirjan nimi: Clockwork Angel

Kirjoittaja: Cassandra Clare

Julkaisuvuosi: 2010

Kustantaja: Walker Books

Sivumäärä: 486

Luettu loppuun: 24.8.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩½

Sininen herttuatar

Takakansi:

Ranska 1430. Kuvankaunis nuori Jacquetta on lähetetty Luxemburgiin isotätinsä lady Jehannen oppiin. Vierailun aikana hän ystävystyy linnan vankityrmässä viruvan Jeanne d’Arcin kanssa. Vasta kun tämä poltetaan roviolla, Jacquetta murtuu täysin ja ymmärtää, kuinka paljon yhteistä heillä olikaan.

Jacquetta palaa kotiin, ja hänet naitetaan Bedfordin herttualle. Hänestä tulee vaikutusvaltainen ja rikas herttuatar, mutta selviää että herttua ei suinkaan nainut häntä kauneuden tai älyn tähden. Ja silloin kohtalo puuttuu peliin.

--

Pidän historiallisista romaaneista, ja eritoten minua kiinnostaa Englannin kuningassuku ja heidän koukeronsa. Aikaisemmin tänä vuonna luin Conn Igguldenin Myrskylinnun, joka myös kartoittaa samaa aikakautta ja kattaa samoja tapahtumia, tosin eri painolla. Jacquettan tarina ulottuu laajemmalle aikavälille. Myrskylinnusta en niin pitänyt, mutta Sininen herttuatar tempasi yllättäen mukaansa Jacquettan elämään. Pidin Gregoryn lähestymistavasta yhtenäisellä naisnäkökulmana ja tekstin rikkaudesta, kun taas Iggulden kirjoitti pirstaleisesti ja puuduttavasti.

Gregory oli onnistunut luomaan Jacquettasta pidettävän äänen tarinaansa. Historialliset romaanit ovat varmasti vaikeimmasta päästä kirjoittaa, mutta Gregory kirjoittaa uskottavasti. Pidänkin historiallisista romaaneista erityisesti sen takia kuinka ne opettavat tosiasioista, vaikka sisältävätkin paljon tulkintaa ja fiktiota. Sininen herttuatar kattoi tapahtumia yli kolmenkymmenen vuoden ajalta, joten aikamoinen oppitunti tämäkin oli.

Kirjassa yksi keskeisimmistä teemoista oli noituus, sekä naisen asema. Se, kuinka helposti voimakkaaksi noussutta naista saattoi syyttää noituudesta. Kirja esittelee Jacquettalle yliluonnollisia kykyjä, sillä hän pystyy näkemään vilauksia tulevasta ja kuulee jumalataresiäitinsä laulun, kun kuolema lähestyy hänen perhettään. Yliluonnolliset elementit toivat tarinaan tietysti oman mausteensa, mutta söivät hieman uskottavuutta. Lisäksi Jacquetta tykkäsi puuhastella yrttien, amulettien ja pelikorttien kanssa, vaikka olikin varovainen, sillä kiinnijääminen olisi ollut kohtalokasta. Jacquetta oli hienovaraisella tavalla ovela, ja ehdottomasti kunnianhimoinen, näkihän sen siinä kuinka hän vaihtoi puolta ja hylkäsi ystävänsä kuningattaren. Samalla Jacquetta osasi olla myös lempeä ja pehmoinen, sekä ymmärtäväinen.

Kuningatar Margareeta oli toinen naishahmo, joka oli vahvasti esillä. Pidinkin Gregoryn Margareetasta enemmän kuin Igguldenin, sillä Igguldenin hahmokehitys hieman ontui. Margareeta oli suorastaan pelkkää pippuria! Aivan riemastuttava hahmo, joka ei keinoja karttanut (*sydänsilmät*). Jacquettan ja Margareetan ystävyys oli kirjan parhaita anteja, harmi vain että se päättyi ikävästi. Toinen Jacquettan tärkeä ihmissuhde oli hänen toinen aviomiehensä Richard Woodville. Heillä oli oikein perinteinen kielletty romanssi, ja kirjailija oli kirjoittanut heidän rakkautensa syväksi ja uupumattomaksi. Lapsiakin syntyi yhteensä neljätoista.

Sen jälkeen kun kuningatar Margareeta esiteltiin kirjassa, kirja hieman väsähti. Tuntui että siinä kuljettiin samaa pyörää – Jacquetta kulkee Hovin ja lapsivuoteen välillä, kuningatar on tuohduksissaan milloin mistäkin, ja kuningas ei saa mitään aikaiseksi, Jacquetta kaipaa Richardia ja niin edelleen. Aivan lopussa tietenkin kohottiin loppuhuipentumaan, mutta kirjan ensimmäinen kolmannes oli sen parasta antia. Olin odottanut myös, että kirjassa olisi enemmän Jeanne d’Arcista, mutta häntä käytettiinkin vain kirjan alussa Jacquetta ’heräämisen’ laukaisevana tekijänä. Lisäksi myöhemmin elämässään Jacquetta tuntui unohtaneen Jeannen tyystin, hänen mainittiin myöhemmin vain muutaman kerran.

Vielä yksi asia, mikä kirjassa oli varsin herkullista, oli ennakointi. Tulevista tapahtumista jonkin verran selvillä oleva lukija huomaa Jacquettan ennustuksissa tutuilta kuulostavia piirteitä, tai sitten Jacquetta ihan huomaamattaan viittaa ajatuksissaan tulevaa. Sininen herttuatar on kolmas osa Philippa Gregoryn Ruusujen sota –sarjaa, jonka jokaisessa osassa on taas yksi historian unohtama nainen äänessä. Jälkisanoissaan kirjailija valottaa hieman todellista Jacquettaa, josta sain mielestäni vielä häikäilemättömämmän kuvan. Sääli että patriarkaalinen maailma unohtaa juuri Jacquettan kaltaisivat naisvaikuttajat, mutta onneksi tämä kirja tarjosi tilaisuuden tutustua häneen. Kirjan edelliset osat sijoittuvat jälkeen Sinisen herttuattaren, joten siksi tutustuin Jacquettaan ensin. Aion aivan varmasti lukea lisää tätä sarjaa.

--

Puren hammasta ja huomaan, että täti on tarttunut tiukasti käteeni. ”Älä vain pyörry”, hän suhisee. ”Sinun täytyy pysyä pystyssä.” Seisomme käsikkäin ilmeettömin kasvoin, niin kuin emme olisikaan keskellä painajaista, joka kertoo minulle kuin tulikirjaimin kirjoitettuna millainen loppua tyttöä odottaa, jos hän uhmaa miesten sääntöjä ja luulee että voi itse määrätä kohtalonsa. En ole täällä vain todistamassa, mitä kerettiläiselle tapahtuu. Olen todistamassa, mitä tapahtuu naiselle, joka luulee tietävänsä enemmän kuin miehet.

Vilkaisen rovion savuharson läpi linnanikkunaan, joka kuuluu meille, ja näen Elizabethin katselevan aukiolla. Hän huomaa minut, ja kauhusta tyhjät katseemme kohtaavat. Hitaasti hän ojentaa kätensä ja tekee merkin, jonka Jeanne meille näytti vallihaudan äärellä kuumassa auringonpaisteessa. Elizabeth piirtää etusormellaan ilmaan ympyrän, kohtalonpyörän, joka voi nostaa naisen niin korkealle, että hän komentaa kuningasta, tai langettaa hänet näin alas: häpeälliseen ja tuskalliseen kuolemaan.

s. 50

--

Kirjan nimi: Sininen herttuatar (alkuperäinen The Lady of the Rivers)

Kirjoittaja: Philippa Gregory (kääntäjä Natasha Vilokkinen)

Julkaisuvuosi: 2011

Kustantaja: Bazar

Sivumäärä: 554

Luettu loppuun: 10.4.2016

Mistä kirja: Suomalainen kirjakauppa

Arvosana: ✩✩✩½

Myrskylintu

Takakansi:

Mahtisukujen juonittelua, hurjia taisteluja ja keskiajan julmuutta. Vuosikymmeniä kestävä verinen valtataistelu Englannin kuninkuudesta on alkamassa.

--

Englannin menneet kuninkaalliset ovat kiinnostava aihe. Tämä kirja putkahteli esiin siellä sun täällä. Olen lukenut Tulen ja jään laulun saaneen inspiraatiota historiallisesta Ruusujen sodasta, joten miksipä ei luke fiktiivistä tulkintaa aiheesta? Kirjaa aloittaessani huomasin ilokseni, että pari vuotta takaperin katsomania Ontto kruunu -sarjan tapahtuvat sijoittuivat juuri ennen Ruusujen sotaa.

Kirja alkoi jotakuinkin lupaavasti. Sitten se lässähti, tai no, ei lässähtänyt, vaan kirjoitustyyli alkoi tympiä. Näkökulmahenkilöt vaihtuivat jatkuvasti lukujen sisällä. Kukaan heistä ei herättänyt mielenkiintoani kuningatar Margareetaa lukuunottamatta. Tapahtumat olivat kiinnostavia, mutta tunsin lukevani koristeltua historiatekstiä. 

Pahimmillaan kirja puuduutti. Se ei ollut pahimpia tylsähköjä teoksia, joita olen lukenut, sillä aito historia sen ympärillä toi siihen hieman mielenkiintoa. Keskiaika oli kuvattu hyvinkin elävästi, kaunistelematta, varsinkin väkivalta ja kidutus. Henkilöissä ei kuitenkaan ollut eloa. Osa heistä oli stereotyyppisiä, osa muodottomia. Pidin kuninkaasta ja kuningattaresta, vaikka Margareetan kohdalla hahmon kehitys kävi aivan liian yhtäkkiä hieman epävarmasta aatelisneidosta päättäväiseen kuningattareen.

Kirja oli varsinkin lopusta lisäksi sirpaleinen. Jos yhteen lukuun tungetaan juttua neljän eri hahmon näkökulmasta, tulee tarinasta hyvin poukkoileva. Parhain keino mielestäni lukijan kannalta on kirjoittaa luku kerrallaan yhden hahmon näkökulmasta. Ei haittaa, vaikka luvut lyhenisivät, se tekee lukemisesta joutuisampaa. 

Enpä tästä kirjasta saa mitään muuta irti. Harmi sinänsä, sillä aihe oli mielenkiintoinen, mutta ripaus taikaa oli täysin hukassa. Siistiä tekstiä, joka ei purrut minuun. Itseasiassa kirjassa kiinnostavinta olivat viimeiset sivut, jossa kirjailija kertoi historiallisia huomautuksia. Huono juttu itse kirjan kannalta. Toivottavasti Philippa Gregoryn kirjat tarjoavat paremman näkökulman tähän historian kolkkaa. Gregoryn kirjoissa ilmeisesti keskitytään sodan myöhempiin vaiheisiin ja naisten näkökulmaan, joka on aina iso plussa.

--

Parvella kuuntelevan Margareetan silmät olivat suuret ja pyöreät, kun hän kääntyi pois. Yolande katsoi häntä suu auki. Margareeta kurkotti ja sulki hellävaroen siskonsa suun nostamalla leukaa sormellaan.

"Minut on jo luvattu", Yolande kuiskasi. "Isä ei purkaisi kihlaustani."

He hiipivät sanattomasta sopimuksesta pois valon kajosta. Margareeta irvisti, kun laudat natisivat heidän allaan. Parvelta päästyään sisarukset pysähtyivät hämärään huoneeseen. Yolande tärisi innostuksesta ja tarttui siskonsa käsiin. Hän hyppi miltei tasajalkaa kuin olisi halunnut tanssia.

"Margareeta, sinä menet naimisiin kuninkaan kanssa. Isän täytyi tarkoittaa sinua."

"Englantilaisen kuninkaan", Margareeta huomautti epäluuloisesti. Hän oli aina tiennyt, ettei saisi itse valita puolisoaan, mutta hän oli olettanut äidin tekevän valinnan tai vähintäänkin osallistuvan siihen. Hän katsoi äkäisenä siskoaan, joka hyppi varjoissa kuin punarinta.

"Yolande, minulla on käyty kauppaa kuin hieholla. Sinä kuulit, mitä he puhuivat. Olen aivan... häkeltynyt."

Yolande veti häntä peremmälle toiseen huoneeseen, jossa oli vielä hämärämpää, koska parvelle kajastava valo ei ulottunut sinne asti. Hän syleili sisartaan kelmeässä kuutamossa.

"Margareeta, sinsuta tulee kuningatar! Se on tärkeintä. Heidän Henrikinsä on sentään nuori. Sinut olisi voitu antaa jollekin lihavalle vanhalle lordille. Etkö riemuitse? Kun meistä tulee aikuisia, minun pitää niiata sinulle. Ja veljemme joutuvat kumartamaan sinua!"

Hidas hymy levisi Margareetan kasvoille, kun hän kuvitteli veljensä Jeanin joutuvan tunnustamaan, että sisko oli ylempiarvoinen. Ajatus miellytti häntä.

s. 58-59

--

Kirjan nimi: Myrskylintu (alkuperäinen Stormbird)

Kirjoittaja: Conn Iggulden (kääntäjä Ilkka Rekiaro)

Julkaisuvuosi: 2013

Kustantaja: Otava

Sivumäärä: 480

Luettu loppuun: 10.2.2016

Mistä kirja: Kirpputori

Arvosana: ✩✩

The Song of Achilles

Takakansi:

Greece in the age of heroes. Patroclus, an awkward young prince, has been exiled to the court of King Peleus and his perfect son Achilles. Despite their differences, Achilles befriends the shamed prince, and as they grow into young men skilled in the arts of war and medicine, their bond blossoms into something deeper - despite the displeasure of Achilles's mother Thetis, a cruel sea goddess. But when word comes that Helen of Sparta has been kidnapped, Achilles must go to war in distant Troy and fulfill his destiny. Torn between love and fear for his friend, Patroclus goes with him, little knowing that the years that follow will test everything they hold dear.

--

Olen ollut kiinnostunut kreikkalaisesta mytologiasta jo ihan pienestä saakka, joten siihen perustuvat kirjat ovat aina olleet mieluisia lukea. Tämän kirjan bongasin netissä liikuskellessani, ja se näytti tehneen moneen ihmiseen vaikutuksen, joten tilasin sen netistä.

Oletin ehkä jotain suurempaa ja henkeäsalpaavaa. The Song of Achilles on kaunis kirja. Se on tarina rakkaudesta ja sodasta, yksi versio Achillesin tarinasta. Tarina kerrotaan Patroclusin, Achillesin rakastetun näkökulmasta. Se käy läpi koko heidän elämänsä, alkaen ensi kerrasta kuin Patroclus näki Achillesin, loppuen vasta heidän kuolemiensa jälkeen. Kirja oli hyvin kirjoitettu, kaunis, mutta jotain siitä jäi uupumaan.

Olin aikasemmin lukemani perusteella olettanut ehkä jotain romanttisempaa, mutta romanssia enemmän kirjassa korostui Patroclusin ja Achillesin uskollisuus toisiaan kohtaan. Aina, kun he joutuivat kirjassa erilleen, he päätyivät pian takaisin yhteen. Patroclus seuraa Achillesta minne vain, ja Achilles ottaa Patroclusin mukaan kaikkialle. He olivat ystäviä, rakastettuja, taistelutovereita, heidän välinen siteensä oli niin vahva, että se huokui kirjojen sivulta. Ainoa, mitä hieman kaipasin, oli Achillesin näkökulma asiaan, mutta toisaalta kirja oli yhtenäisempi ja vahvempi vain yhden hahmon näkökulmasta.

Antiikin Kreikka oli upean tarkasti kirjoitettu. Huomaa, että kirjailija Madeline Miller on opiskellut aihetta. Tekstin tyyli istui aiheeseen. Mytologisista hahmoista on ollut varmasti erittäin hankala kirjoittaa, sillä ne eivät varsinaisesti ole kirjailijan omia, mutta niille täytyy silti luoda luonne, ulkonäkö, päämäärät. Jokaisella on varmasti oma käsityksensä Achillesista, eivätkä ne välttämättä vastaa Millerin kuvaa. Hahmot Patroclusia lukuunottamatta jäävätkin hieman väljiksi, ikäänkuin utuisiksi, jopa Achilles. Kirja on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa Patroclusin näkökulmasta, joten hänen mielenmaisemista saa hyvin selkeän kuvan. Patroclus on melankolinen hahmo, mutta pidettävä, sillä hänessä oli jotain hyvin tavallista, varsinkin jumalalliseen Achillesiin verrattuna.

Kirja puuttui ehkä se ripaus taikaa, jota olin odottanut siinä olevan. Tuntui, kuin olisin seurannut tapahtumia jonkinlaisen harson läpi. Alku oli lupaava, mutta sitten kirja ikäänkuin tyyntyi, vaikka lähdettiinkiin sotaan. Kirja kuvasi Troijan sotaa kaikessa sen raakuudessa ja vuosien ja vuosien piituudessa tietysti erinomaisesti, mutta jossain vaiheessa punainen lanka hieman katosi. Kirjan loppu oli taas parempi, ja sydäntäriipaisevan surullinen, niin kuin oli jo tiedossakin. Ei mitenkään huono kirja, mutta ei myöskään kutkuttavan hyväkään.

--

"Name on hero who was happy."

I considered. Heracles went mad and killed his family; Theseus lost his bride and father; Jason's children and new wife were murdered by his old; Bellerophon killed the Chimera but was crippled by the fall from Pegasus' back.

"You can't." He was sitting up now, leaning forward.

"I can't."

"I know. They never let you be famous and happy." He lifted an eyebrow. "I'll tell you secret."

"Tell me." I loved it when he was like this.

"I'm going to be the first." He took my palm and held it to his. "Swear it."

"Why me?"

"Because you're the reason. Swear it."

"I swear it," I said, lost in the high colour of his cheeks, the flame in his eyes.

"I swear it," he echoed.

We sat like that a moment, hands touching.

s. 98

--

Kirjan nimi: The Song of Achilles

Kirjoittaja: Madeline Miller

Julkaisuvuosi: 2011

Kustantaja: Bloomsbury

Sivumäärä: 352

Luettu loppuun: 4.2.2016

Mistä kirja: CDON

Arvosana: ✩✩✩½