This Savage Song

Takakansi:

Kate Harker and August Flynn are the heirs to a divided city, a grisly metropolis where the violence has begun to create real and deadly monsters. All Kate wants is to be as ruthless as her father, who lets the monsters roam free and makes the inhabitants pay for his protection. August just wants to be human, as good-hearted as his own father - but his curse is to be what the humans fear. The thin truce that keeps the Harker and Flynn families at peace is crumbling, and an assassination attempt forces Kate and August into a tenuous alliance. But how long will they survive in a city where no one is safe and monsters are real...

--

Hei vaan. Taas on kirja saatu luettua, ja tämän parissa olenkin ahertanut aivan liian pitkään. Olen raahannut kirjaa mukanani koko kesän, ja kirjan kaunis valkoinen kansi ei ole enää valkoinen, vaan harmaa... Mitä kirjojen pahoinpitelyä...

Suurin syy sille, miksi This Savage Song vei niin paljon aikaa on yksinkertainen: tämä kirja oli tylsä. Minua ihmetyttää, miten voin rakastaa V. E. Schwabin Viciousia täydestä sydämestäni, mutta A Darker Shade of Magic sekä nyt tämä This Savage Song eivät ole onnistuneet säväyttämään. Ehkä Schwabin YA-puoli ei vain iske minuun. Ajattelin vielä kokeilla The Archievedia, ehkä. Ja Viciousin jatko-osat ehdottomasti luen.

Yksi asia on kuitenkin päivänselvä: This Savage Songin jatko-osa, Our Dark Duet, saa jäädä lukematta. Kirjottaa Schwab osaa, sitä en kiellä, mutta jokin tässä ei nyt natsaa... En saanut kirjan punaisesta langasta mitenkään kiinni. Mielestäni kesti aivan liian kauan että kirjassa alkoi oikeastaan tapahtumaan mitään, yli puolen välin, ja sitten kun jotain alkoi tapahtumaan, en oikein saanut kiinni että mitä. Toisaalta voin syyttää myös sitä, että välillä pidin jopa kahden viikon taukoja kirjan lukemisessa...

Eikä siinä mitään, vaikka kirjassa ei periaatteessa mitään tapahtuisikaan. Mutta tässä nyt oli muutkin puitteet hieman vinossa. Hahmot ensinnäkin - olin todella välinpitämätön heistä. Kate varsinkin oli, no, naurettava, sillä hänen "kovismeininkiään" en osannut ottaa tosissaan. Ja Augustin ruikutusta oli välillä tuskaa lukea. Ja jos kumpikin päähenkilö ei kiinnosta, ei koko kirja pian kiinnosta.

Kirjan idea oli kiinnostava, mutta en tiedä oliko Schwab toteuttanut sen parhaalla mahdollisella tavalla. Muitakin kirjoja tulkiten Schwabilla on kauniin uniikki mielikuvitus, mutta toteutuspuoli ontuu (A Darker Shade of Magic). Tässäkin olisin kaivannut lisää pohjustusta, ja hahmoja olisi voinut rakentaa paremmin. Mutta valitettavasti mielenkiintoni tämän kirjan kohdalla ei ollut kovinkaan suuri.

--

"My father is a surgeon."

"Stop calling him that," she snapped, leveraging herself up to a sitting position with a hiss. "He's not your father. He's a human, and you're a monster working for him."

August went still.

"What? Nothing to say now? Oh that's right, you can't tell lies."

"Henry Flynn is my family," he snarled. "And I'm willing to bet he's been a better father than yours."

"Fuck off." Kate slumped back, breathing through gritted teeth. "Why would you even want to be human? We're fragile. We die."

s. 272

--

Kirjan nimi: This Savage Song

Kirjoittaja: V. E. Schwab

Julkaisuvuosi: 2016

Kustantaja: Titan Books

Sivumäärä: 407

Luettu loppuun: 13.9.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩½

We Are the Ants

Takakansi:

There are a few things Henry Denton knows, and a few things he doesn't. Henry knows that his mom is struggling to keep the family together, and coping by chain-smoking cigarettes. He knows that his older brother is a college dropout with a pregnant girlfriend. He knows that he is slowly losing his grandmother to Alzheimer's. And he knows that his boyfriend committed suicide last year.

What Henry doesn't know is why the aliens chose to abduct him when he was thirteen and he doesn't know why they continue to steal him from his bed and take him aboard their ship. He doesn't know why the world is going to end or why the aliens have offered him the opportunity to avert the impending disaster by pressing a big red button.

But they have. And they've only given him 144 days to make up his mind.

The question is whether Henry thinks the world is worth saving. That is, until he meets Diego Vega, an artist with a secret past who forces Henry to question his beliefs, his place in the universe, and whether any of it really matters. But before Henry can save the world, he's got to figure out how to save himself, and the aliens haven't given him a button for that.

--

Vihdoinkin pääsen kirjoittamaan. Kävi pieni onnettomuus ja kaadoin näppäimistölle pepsiä. Kahdesti.

Tässäpä sitten toinen teos, jonka luin viime lauantain lukumaratonissa. Tämän parissa siis vietin lähes koko lauantaipäivän, siinä missä Vicious vei koko perjantai-illan ja yön pikkutunnit. Ja nyt kuin näin myöhemmin tarkastellen, olisin ehkä pitänyt We Are the Antsista enemmän jos olisin lukenut sen monessa osassa, mutta tuolloin halusin vain lukea lukea lukea.

Tartuin We Are the Antsiin, koska se vaikutti mielenkiintoiselta kasvutarinalta, ja tuo avaruusolentojuttu kuulosti juuri sopivan "hullulta" lisämausteelta. Minulla ei oikeastaan ollut mitään kuvaa mitän olin tästä teoksesta saavani ja millainen se oikeastaan oli. Hyvä niin, jos on odotuksia, tulee väistämättä pettymään.

Kun tätä sitten olin jo jonkin aikaa lukenut, tajusin tämän olevan juuri sellaista "filosofista" ya-kirjallisuutta, johon en yleensä tykästy. Pidän näissä teoksissa siitä, että ne käsittelevät hienosti vaikeita asioita, mutta minulle tekstissä täytyy olla hieman enemmän säpinää. We Are the Antsista kuitenkin tykkäsin yllättävän paljon!

Kirjan päähenkilö on Henry Denton. Hänen elämässään on eräs kummallinen seikka - aika ajoin avaruusolennot kaappaavat hänet, ja hän joutuu heidän koekaniinikseen. Tämä on kuitenkin, niin hullulta kuin se kuulostaa, pienin Henryn ongelmista. Tuntuu, että Henryä ympäröi kurjuus - hänen isänsä on jättänyt heidän perheensä, perheellä on muutenkin vaikeuksia, Henryn poikaystävä on tehnyt itsemurhan ja Henryä kiusataan koulussa. Kirjaa lukiessa toivoo jatkuvasti pojan tilanteen tästä kehittyvän - ja kyllä se siitä hiljalleen lähteekin parempaan suuntaan.

Pidin Henrystä päähenkilönä. Pidin hänen pohdinnoistaan. Oli sydäntäsärkevää lukea hänen epätoivostaan, mutta onneksi elämä tarjosi hänelle aika ajoin valonpilkahduksia. Avaruusolentojen antaessa Henrylle mahdollisuuden painaa nappia ja näin pelastaa maailma, hän alkoi kysellä ihmisiltä pelastaisivatko he maailman. Vastaukset ja perustelut olivat mielenkiintoisia, ja kertoivat kuinka jokainen ihminen tosiaan ajattelee eri tavoin. Pidin myös kirjan luvuista, joissa kuvailtiin maailmanlopun skenaarioita. Mikäköhän niistä on todennäköisin...

We Are the Ants on kasvutarina, mutta myös selviytymistarina, eikä siinä mielessä että tässä tapeltaisiin avaruusolentoja vastaan tai pelastettaisiin maailma, vaan siinä että elämän vaikeuksista ja kivuista selviää. Kirjan aikana Henry alkoi päästä yli poikaystävästään, taisi löytää uudenkin, lähentyi vanhan ystävänsä kanssa, perheongelmatkin alkoivat selvitä... Ja lopulta, lukija ei edes saanut tietää loppuiko maailma vai ei. Eikä sillä ollut edes väliä.

--

I turned the tickets over, scanning them for the when and where. The show was at a club in Fort Lauderdale. On February 2, 2016. "Diego-"

"If the world doesn't end, we can go. Or you can take Audrey if you want. Either way, I thought having something to look forward to might help you make your decision."

"You still want me to press the button, even after what I did"

Diego smiled. His hand twitched like he wanted to touch my cheek but was fighting the impulse. "I still want you to want to press it."

s. 364

--

Kirjan nimi: We Are the Ants

Kirjoittaja: Shaun David Hutchinson

Julkaisuvuosi: 2016

Kustantaja: Simon Pulse

Sivumäärä: 450

Luettu loppuun: 17.6.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩½

To All the Boys I've Loved Before

Takakansi:

Lara Jean's love life is about to go from imaginary to out of control.

Lara Jean Song keeps love letters in a hatbox her mother gave her - one for every boy she's ever loved. She can say anything she wants, because the letters are for her eyes only. Until the day they're sent out...

--

En oikeastaan osaa sanoa miksi kiinnostuin alunperin tästä kirjasta ja päätin tilata sen... Ehkä halusin jotain keveää vaihteeksi, ja kansikin oli aika ihana (rakastan tuota fonttia). Kirjan ideakin oli ihan mielenkiintoinen.

Tämä osoittautui ihan kannattavaksi hankinnaksi! Nappasin tämän tuossa taannoin junamatkalle lukemiseksi, kun ajattelin että tällaista "hömppää" on helppo lukea pienessä metelissäkin. Ja kyllähän tämä vei mennessään. Minusta tuntuu, että tämä kirja eteni ihan älyttömän sopivassa tahdissa. Taitavasti kirjoitettu siinä mielessä, inhoan kirjoja jotka kulkevat liian nopeasti.

Kirja on hyvin... amerikkalainen, vaikka päähenkilö onkin puoliksi korealainen. Mutta näin tämän jatkuvasti mielessäni amerikkailaisena teinikomediaelokuvana. Hahmot eivät sentään olleet niin kaksiuloitteisia kun noissa elokuvissa tuppaavat olemaan. Lara Jeaniin tykäistyin nopeasti. Hän oli todella realistinen hahmo - naiivi unelmoija, mikä saattaa ärsyttää jotakin lukijaa mutta minä pidin siitä. Hän on kuitenkin vain kuusitoista, ja siinä iässä ollaan kaukana kypsästä. Itse ainakin pyörittelisin silmiäni kuusitoistavuotiaalle itselleni... 

Rakastin kirjan arjen ykstityiskohtia! Ihanaa, että tämä ei ollut mikään laiskasti kirjoitettu teiniromanssi, vaan kirjassa oli kunnon sisältöä. Yllätyin hieman, että noita Lara Jeanin rakkauskirjeitä oli vain viisi. Olin saanut sellaisen kuvan, että niitä olisi ollut enemmän ja että jokainen poika olisi isommassa osassa, mutta kirja keskittyi lähinnä Joshiin ja Peteriin. Yleensä en muuten pidä tuollaisesta esitetään-että-seurustellaan -kuviosta, mutta tässä kirjassa se jopa toimi. Lara Jean ja Peter olivat mielenkiintoinen pari. Peteristä varsinkin oli vaikea ottaa selvää. Pidin siitä, että vaikka hän kiusoitteli Lara Jeania, hän kuitenkin pyysi heti anteeksi jos huomasi Lara Jeanin pahoittaneen mielensä.

Lara Jeanin perhekuvio oli myös mielenkiintoinen - yksinhuoltajaisä ja kolme tyttöä. Siskot olivat Lara Jeanille tärkeitä, ja siitä sai hyvää vastapainoa noille rakkauskuvioilla. Tosin minulle jäi Margot-isosiskosta kauhean kylmä kuva, hän tuntui välillä tuomitsevan Lara Jeania vaikka Lara Jean vain teki parhaansa.

Minulle jäi kirjan jälkeen aika paljon kysymysmerkkejä roikkumaan ilmaan. Mutta tästä onkin jatko-osia, ja ajattelin lukea nekin. Tällaista guilty pleasure -sarjaa olenkin kaivannut. Jossain vaiheessa kirja hieman tympi kun mitään mehukasta ei tapahtunut vähään aikaan, mutta aina pienen tauon jälkeen kirjaan tarttui suuremmalla innolla. 

--

My mouth opens and closes, but no words come out. I drop the broom and run up the stairs, as fast as I can. I run all the way to my room and lock my door behind me. Josh just kissed me. In my living room. My sister is coming back in a few weeks. And I have a fake boyfriend I just cheated on.

s. 331

--

Kirjan nimi: To All the Boys I've Loved Before

Kirjoittaja: Jenny Han

Julkaisuvuosi: 2014

Kustantaja: Scholastic

Sivumäärä: 421

Luettu loppuun: 15.6.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩½

Siege and Storm

--

Takakansi:

Hunted across the True Sea, haunted by the lives she took on the Fold, Alina must try to make a life with Mal in an unfamiliar land, all while keeping her identity as the Sun Summoner a secret. But she can't outrun her past - or her destiny - for long. 

The Darkling has emerged from the Shadow Fold with a terrifying new power and a dangerous plan that will test the very boundaries of the natural world. With the help of a notorious privateer, Alina returns to the country she abandoned, determined to fight the forces gathering against Ravka. But as her power grows, Alina slips deeper into the Darkling's game of forbidden magic, and farther away from Mal. Somehow, she will have to choose between her country, her power, and the love she always thought would guide her - or risk losing everything to the oncoming storm.

--

Luin syksyllä tästä sarjasta (tunnetaan siis useimmiten Grisha-sarjana, Goodreadsissa nimellä Shadow and Bone ensimmäisen kirjan mukaan) ensimmäisen osan, joka ei ihan vakuuttanut minua. Tuntui että siinä oli tasaisesti hyvää ja huonoa, ja tunteeni sarjan jatkamisesta olivat epävarmat, mutta luettuani Six of Crows -duologian Bardugolta, tiesin mihin hän pystyy ja annoin tällekin sarjalle mahdollisuuden.

Ja tämä toinen osa osottautuikin paremmaksi kuin ensimmäinen! Paljon! Tätä lukiessa tuli jopa se kaikkien rakastama en-voi-laske-käsistäni -tunne. Lieneekö Bardugo kehittynyt tässä välissä niin nopeasti, mutta minusta tuntui että teksti oli paljon parempaa edelliseen verrattuna. Älyttömän huonotasoisen Falling Kindomsin jälkeen tätä oli suorastaan herkkua lukea. Lisäksi tuntui, että vasta tämän kirjan myötä aloin saada sarjan "jujusta" kiinni.

Kirja alkoi muuten todella yllättävällä tavalla. Tuntui, että heti oltiin actionissa kun kaikenlaista tapahtui ja sitten vasta lähdettiin kulkemaan hitaammin, mutta ei siinä mitään huonoa ole koska kirja tempaisi tällä tavalla mukanaan. Sen voin kyllä sanoa, että tässä on sama ongelma kuin Shadow and Bonessa: loppua kohden kirja hieman hiipuu, ei toiminnan puolesta, mutta mielenkiintoisuuden puolesta. Six of Crows -sarjassa taas on päinvastoin: paranee mitä pidemmälle ehtii.

Olin kirjoittanut ensimmäisen osan arvosteluun, että sarjan hahmot eivät oikein vakuuttaneet minua, mutta tässä kaikki oli paremmin. Uusista hahmoista varsinkin pidin, muutamaan vanhaankin heräsi mielenkiinto. Ainoastaan Mal oli edelleen tylsä. Voiko kirjan hahmoista sanoa, ettei parilla ole kemiaa? Tämä käy toteen nimittäin Alinan ja Malin kohdalla. Alinasta aloin pitää tämän kirjan myötä, vaikka hänessä oli vielä vähän tusinasankarittaren vikaa. Vain vähän. Mielestäni hän kehttyi hyvin hahmona. Hänellä on selvästi omat vahvuutensa, mutta myös heikkouksia ja epäilyksiä.

Viimeiseen kirjaan pureudun mielelläni, pistin sen heti tilauslistalle. En yritä hilata odotuksia kauhean korkealle, mutta odotan silti kirjalta paljon. Tiedän kyllä lopun, suurinpiirtein. Luen aivan liikaa juonenpaljastuksia netistä... Kunhan kirja pitäisi vaan otteessaan.

Tämä oli positiivinen yllätys! Voisin lukea tuon ensimmäisen osan uudestaan jossakin välissä, ihan vain mielenkiinnosta onko mielipiteeni sama vai muuttunut, luinko sen vain väärässä mielentilassa.

--

I thought of the surge of exultation that had come from using my power in the battle against the Darkling's horde, the way my body fizzed and thrummed when I wielded the Cut. What might it feel like to have that power doubled? Trebled? The thought made me dizzy.

I looked up at the star-filled sky. The night was velvety black and strewn with jewels. The hunger struck me suddenly. I want them, I thought. All that light, all that power. I want it all.

s. 99

--

Kirjan nimi: Siege and Storm

Kirjoittaja: Leigh Bardugo

Julkaisuvuosi: 2013

Kustantaja: Square Fish

Sivumäärä: 432

Luettu loppuun: 14.6.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩

Falling Kingdoms

--

Takakansi:

In a land where magic has been forgotten and peace has reigned for centuries, unrest is simmering.

Three kingdoms battle for power...

A princess must journey into enemy territory in search of magic long thought extinct.

A rebel becomes the leader of a bloody revolution.

A sorceress discovers the truth about the supernatural legacy she is destined to wield.

It's the eve of war. Each must choose a side.

Kingdoms will fall.

--

Olisin niin tahtonut tämän olevan hyvä. Olisin niin halunnut uuden eepisen fantasiasarjan johon koukuttua. Sen sijaan... no, en voi väittää etteikö kirja olisi ollut koukuttava. Mutta sillä tavalla miten saippuasarjat ovat koukuttavia. Tunnistat, että se on hieman hutaisten tehtyä viihdettä mutta jokin siinä pitää otteessaan. Herättää jopa tunteita.

Kun sain tämän kirjan luettua, makasin kymmenen minuuttia paikoillani ja tajusin, kuinka älyttömän huono tämä kirja oli. Sitten kyseenalaistin kaiken. En yleensä lue huonoa kirjaa kolmessa päivässä, siihen saattaa mennä viikkoja. Goodreadskin näytti kirjan jatko-osien arvosanojen keskiarvoiksi yli neljää, mikä on jo hyvä, mutta sitten tajusin, että jatko-osia olivat luultavasti päätyneet lukemaan sarjan tosifanit, jotka olivat pitäneet jo ensimmäisestä osasta. Oikeastaan säälin heitä.

Ensinnäkin, hyvän fantasiakirjan pohjalla on aina perusteellinen ja omaperäinen maailmanrakennus. Okei, sen ei edes tarvitse olla omaperäinen, pelkästään perusteellinen riittää (esim. Eragon). Falling Kingdoms oli kaukana omaperäisestä. Itseasiassa sen näkee jo ensimmäiseltä sivulta. Sen näkee jo hahmojen nimistä, jotka olivat kuin suoraan fantasy name generatorista. Morgan Rhodes ei ollut rakentanut maailmaansa ollenkaan, uskallan väittää. Ei riitä, että maailmaa kehitetään vasta myöhemmissä osissa. 

Maailmanrakennus ei ole ainoa asia, joka häiritsi kirjassa. Hahmotkin olivat hieman niin ja näin. Tavallaan pidin heistä, tavallaan tunnistin, että nekin olivat hyvin alikehittyneitä. Tosin hahmonkehityshän on tärkeitä pointteja kirjasarjoissa mutta nämä hahmot... yikes. Tuntuu, että Rhodes ei rakastanut heitä. Kamalan tuulestatemmatun oloisia. Lisäksi hän tappoi hahmon, jossa oli ehkä eniten potentiaalia. Great.

Ajattelin hetken, että saan tästä itselleni hyvän guilty pleasure -sarjan. Mutta ei. Huono on huonoa, oli se kuinka koukuttavaa, ja en ajatellut kiduttaa itseäni viidellä seuraavalla osalla. Kirja oli jopa huonosti kirjoitettu, tekstissä ei ollut mitään väriä taikka eloa. Ainoa asia, mikä piti tarinan hengissä, oli potentiaali. Kirjassa oli paljon juonenkäänteitä, mutta valitettavasti arvasin jokaisen niistä ennalta. Aluksi se oli tyydyttävä, mutta loppua kohden tajuttoman ärsyttävää. Itse kirjoittana tämä on juuri sellasta, jota en missään tapauksessa tahtoisi tekstini olevan.

Kirjan kannessa Falling Kingdomsia verrataan Game of Thronesiin. Toivottavasti tässä ei tarkoiteta upeaa kirjasarjaa, vaan varsinkin nyt laadulta huononpaa ja enemmän viihteellistä TV-sarjaa, missä tapauksessa voin allekirjoittaa että kyllä. Ihan samasta puusta veistetyt. 

Miksi haukuin tämän pystyyn, mutta annan silti suhteellisen hyvän arvosanan? Mene ja tiedä...

--

"You did this, didn't you, daughter?" His voice was soft, but never before had it sounded so dangerous.

"No, it was me," Magnus said,raising his chin higher. "I killed her."

"Liar. It was Lucia." The king moved toward them and gripped Lucia's arm, lurching her up to her feet and away from Magnus. "You killed Sabina, didn't you? Answer me!"

She opened her mouth, but nothing came out for a moment. Her throat was nearly too tight to speak. "I'm so sorry."

Magnus sprang to his feet. "Sabina was going to kill me."

"And you saved him with your magic." The king shook Lucia. "Didn't you?"

All Lucia could do was nod, her gaze moving to the floor, hot tears streaking down her cheeks.

The king grasped her chin and forced her to look into his face. His grim expression was now mixed with something else.

Victory.

A hawk took flight from its perch on the edge of the balcony as the king said, "I couldn't be more proud of you than I am right now."

s. 237

--

Kirjan nimi: Falling Kingdoms

Kirjoittaja: Morgan Rhodes

Julkaisuvuosi: 2012

Kustantaja: Penguin Books

Sivumäärä: 412

Luettu loppuun: 8.6.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩

The Dark Prophecy

Takakansi:

Go west. Capture Apollo before he can find the next oracle. 

If you cannot bring him to me alive, kill him.

Those were the orders my old enemy Nero had given to Meg McCaffrey. But why would an ancient Roman emperor zero on Indianapolis? And now that I have made it here (till in the embarrassing form of Lester Papadopoulos), where is Meg? 

Meg, my demigod master, is a cantankerous street urchin. She betrayed me to Nero back at Camp Half-Blood. And while I'm mortal, she can order me to do anything... even kill myself. Despite all this, if I have a chance of prying her away from her villainous stepfather, I have to try.

But I'm new to this heroic-quest business, and my father, Zeus, stripped me of all my godly powers. Oh, the indignities and pain I have already suffered! Untold humiliation, impossible time limits, life-threatening danger... Shouldn't there be a reward at the end of each completed task? Not just more deadly quests?

I vow that if I ever regain my godhood, I will never again send a poor mortal on a quest. Unless it is really important. And unless I am sure the mortal can handle it. And unless I am pressed for time... or I really just don't feel like doing it myself. I will be much kinder and more generous than everyone is being to me - especially that sorceress Calypso. What does Leo see in her, anyway?

--

Muutaman sanan tästäkin kirjasta päätin raapustaa.

Muistan kun aikoinani kuulin tästä sarjasta, ja olin hypätä kattoon. Olin nimittäin juuri saanut luettua kirjan Olympoksen veri ja hyvästeltyä Percy Jacksonin maailman. Olin valmis siihen, että tämä oli nyt tässä ja odotin innolla Riordanin Magnus Chase -sarjaa ja mihin se minut veisi. Sitten kuulin, että Riordan kirjoittaa viisiosaisen sarjan jumala Apollosta, ja tuntui kuin joku olisi herättänyt minut väkisin koomasta. Odotin sarjalta paljon. Ensimmäinen osa olikin todella hyvä.

Jotenkin kuitenkin eksyin tämän toisen osan kohdalla. Aloin lukea sitä samalla palolla kuin mitä tahansa muuta Riordanin teosta, ja Riordan on minulle niitä kirjailijoita, joiden kirjat vievät mennessään niin että menetän ajantajun. Mukavahan tätä kirjaa oli lukea, rakastin siinä lähes kaikkea, mutta se kävi kamalan takkuisesti. Toisaalta olin juuri toipumassa valtavasta lukujumista, joten en tiedä oliko vika sitten minussa vai Riordanissa.

Käydään ensin negatiiviset alta ja yritän hieman pukea sanoiksi mikä minun mielestä mättäsi. Voin myöntää, että Apollo hahmona alkoi ärsyttää. Hän on niin... aaaaahh, no, hänellä on paljon opittavaa. Luulisi että hän pikkuhiljaa hahmona alkaisi kehittyä, mutta silti, hän käyttäytyi kuin mikäkin pölvästi. Toisaalta, minulla oli ongelmia muidenkin hahmojen kanssa. En ollut melkein tunnistaa Leoa ja Calypsoa, vaikka he olivat minulle rakkaita ja ennestään tuttuja. Leo ei ollut yhtä räiskyvä ja Calypsosta en saanut paljon mitään irti. Toisaalta pohdin myös, saattoiko Apollon näkökulma vaikuttaa asiaan... Kirjan juonestakin oli vaikea saada kiinni, mutta pistän tämän lukujumin piikkiin.

Positiivista! Sillä eihän mikään Riordanin teos täysin huono voi olla, sen verran rakas kirjailija minulle kyseessä. Kirjassa kukki Riordanille tyypillinnen huumori (tosin myönnetään ettei se ollut parhaimmillaan). Ja Waystation! Mikä loistava tapahtumapaikka, ja mikä yhteisöllisyyden henki siitä uhkui. Pidin uusista hahmoista kuin vanhoista tutuistakin. Mutta parhainta kirjassa oli Apollon ja Meg McCaffreyn välinen side. Kuinka he esittävät halveksivansa toisiaan, mutta oikeasti välittävät ja tahtovat suojella toisiaan. Meg on ihanan "Pikku Myymäinen" hahmo. 

Sanotaan näin: kokonaisuuten kuin kirjan melko heikoksi. Mutta tämä on vasta sarjan osa nro 2, joten paljon ehtii vielä tapahtua. Odotan mielenkiinnolla, mitä Meg vielä keksii Apollon pään menoksi, ja mihin suuntaan hahmot kehittyvät. Ja seuraavassa kirjassa on Grover! Vanha tuttu Percy Jackson -sarjasta, jota ehti jo ikävöidä sillä hän ei esiintynyt Olympoksen sankareissa. Ilmeisesti Apollo suuntaa kohti Jupiterin leiriä, joten vanhoja tuttuja kohdataan sielläkin... Kiehtovaa, että tähän asti kukaan muista jumalista ei ole vielä esiintynyt. Olen varma, että tälle on syynsä, mutta toivoisin ainakin Demeterin, Haadeksen, Zeuksen, Artemiksen ja Hermesin vielä esiintyvän tässä sarjassa.

Minusta tuntuu, että luin tämän kirjan väärässä mielentilassa. Ehkä reread olisi paikallaan, kun aika tuntuu oikealta? Tekisi oikeastaan enemmän mieli lukaista uudestaan tuo sarjan ensimmäinen osa ensin. Näin tiivistettynä: ei huono kirja, ei vain juuri sitä mitä olin odottanut.

Kumpa osaisi vain olla nostatamatta millekään kirjalle mitään odotuksia...

--

"She is precious to you," said the Oracle. "Would you give your life in exchange for hers?"

I had trouble processing that question. Give up my life? At any point n my four thousand years of existence, my answer would've been an emphatic No! Are you crazy! One should never give up one's life. One's life is important! The whole point of my quests in the mortal world, finding and securing all these ancient Oracles, was to regain immortality so I wouldn't have to ponder such awful questions!

And yet... I thought of Emmie and Josephine renouncing immortality for each other. I thought of Calypso giving up her home, her powers, and eternal life for a chance to roam the world, experience love, and possible enjoy the wonder of high school in Indiana.

"Yes," I found myself saying. "Yes, I would die to save Meg McCaffrey.

s. 329

--

Kirjan nimi: The Dark Prophecy

Kirjoittaja: Rick Riordan

Julkaisuvuosi: 2017

Kustantaja: Disney Hyperion

Sivumäärä: 401

Luettu loppuun: 5.6.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩½

Six of Crows

Takakansi:

Ketterdam: a bustling hub of international trade where anything can be had for the right price - and no one knows that better than criminal prodigy Kaz Brekker. Kaz is offered a chance at a deadly heist that could make him rich beyond his wildest dreams. But he can't pull it off alone...

A convict with a thirst for revenge

A sharpshooter who can't walk away from a wager

A runaway with a privileged past

A spy known as the Wraith

A Heartrender using her magic to survive the slums

A thief with a gift for unlikely escapes

Kaz's crew are the only ones who might stand between the world and destruction - if they don't kill each other first.

--

Jos Leigh Bardugolta ensin lukemani teos, Shadow and Bone, vaikutti hieman lässähtäneeltä, ylitti tämä odotukset roimasti. Ja niistä odotuksista, niitä oli ja ei ollut. Six of Crows on noussut aika suureen suosioon, ja ylistystä on ropissut. Aikoinani, luettuani takakannen Goodreadsista, päätin antaa tämän odottaa. Toisaalta, on sitä ennenkin ihastuttu kirjoihin, joissa on huono takakansi, joten Six of Crows sai mahdollisuuden. Onneksi.

Shadow and Bonen ontuvuus on tipotiessään. Lieneekö Bardugo yksinkertaisesti vain kehittyneen kirjoittaessaan, mutta Six of Crowsin pariin sujahti oikein mielellään. Varsinkin ensimmäisen, prologimaisen, luvun jälkeen, kun asiat lähtivät rullaamaan kuin luonnostaan, kirja oli täyttä nautintoa. Tekstin yksityiskohtaisuus oli herkullista, juuri tällaisesta pidän. Hahmojen mukaan päästiin luontevasti, alussa heränneisiin kysymyksiin vastattiin kirjan myötä.

Six of Crows on jälleen kirja, jossa monet näkökulmat toimivat. Vaikka Kaz Brekkeria voisi luonnehtia kirjan päähenkilöksi, tarina hänen kauttaan tuntui mielestäni hieman värittömämmältä. Kirjan kuudesta keskeisestä henkilöstä viisi päästetään ääneen - aluksi minua harmitti Wylanin jättäminen ulkopuolelle, mutta lopussa tajusin kyseessä olleen juonelliset syyt. Wylanista ehkä lisää jatko-osassa?

Nautin aina hyvin rakennetuista hahmoista ja maailmosta, ja tällä kertaa sain molempia. Vaikka Bardugon luoma maailma, jossa vierailtiin jo Shadow and Bonessa, pohjaa vahvasti omaan maailmaamme, on eri kulttuureissa silti jotain uniikkia. Myös se, millaiset suhteet eri valtakunnilla on toi kirjaan hienon tunnelman. Eikä saa unohtaa ripausta taikuutta! Hahmot kirjassa taasen olivat sellaisia, jotka jäivät helposti mieleen pyörimään. Eikä suosikkihahmoa noussutkaan helposti, mutta lopulta sellaiseksi nousi Nina Zenik. Hahmojen väliset suhteet oli hyvin luotu. Pidin myös siitä, kuinka Bardugo oli sisällyttänyt flashbackeja ja taustatarinaa lukuihin. Hahmoista sai tällöin paljon ehjemmän kuvan. 

Jännitys pysyi mukana koko lukukokemuksen ajan. Tämä kirja ei antanut mahdollisuutta rentoutua. Tarina oli kudottu todella taitavasti, ja lopun juonenkäänteet pääsivät todella yllättämään. Kirja, jonka hahmot sekä juoni kulkevat käsi kädessä samalla tasolla, ansaitsee aplodit. En menisi väittämään Six of Crowsia täydelliseksi, sillä esimerkiksi joistakin hahmoista olisin halunnut tietää lisää, ja alku tuntui hieman nihkeältä, mutta läheltä liippaa... Jatko-osa Crooked Kingdom on jo tilattu. Törmäsin jo yhteen ikävään spoileriin... :(

Ja ai niin - olen jälleen jumissa kirjojeni kanssa... What is happening...

--

Jesper knocked his head against the hull and cast his eyes heavenward. "Fine. But if Pekka Rollins kills us all, I'm going to get Wylan's ghost to teach my ghost how to play the flute just so that I can annoy the hell out of your ghost."

Brekker's lips quirked. "I'll just hire Matthias' ghost to kick your ghost's ass."

"My ghost won't associate with your ghost," Matthias said primly, and then wondered if the sea air was rotting his brain.

s. 181

--

Kirjan nimi: Six of Crows

Kirjoittaja: Leigh Bardugo

Julkaisuvuosi: 2015

Kustantaja: Henry Holt

Sivumäärä: 462

Luettu loppuun: 22.10.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩½

The Hammer of Thor

Takakansi:

"Magnus Chase, you nearly started Ragnarok. What are you going to do next?"

It's been six weeks since Magnus and his friends returned from defeating Fenris Wolf and the fire giants. Magnus has adjusted to life at the Hotel Valhalla -  as much as a once-homeless and previously alive kid can. As a son of Frey, the god of summer, fertility, and health, Magnus doesn't exactly fit in with the rest of Odin's chosen warriors, but he has a few good peeps among his hallmates of floor nineteen, and he's been dutifully training for Ragnarok along with everyone else. His days have settled into a new kind of normal.

But Magnus should have known there's no such thing as normal in the Nine Worlds. His friends Hearthstone and Blitzen have disappeared. A new hallmate is creating chaos. According to a very nervous goat, a certain object belonging to Thor is still missing, and the thunder god's enemies will stop at nothing to gain control of it.

Time to summon Jack, the Sword of Summer, and take action. Too bad the only action Jack seems to be interested in is dates with other magical weapons...

--

Voin tässä heti ihan suoraan sanoa tämän kirjan palauttaneen lukuintoni jostain syvältä mieleni perukoista. Lähdin itseasiassa lukemaan tätä takakanteen vilkaisematta, vain muutama netistä silmiin osunut ensikäsitys kirjasta. Edelliseen osaan ihastuneena, ja tätä osaa kuin kuuta nousevaa odottaneena, sain taattua laatua. Kaiken kaikkiaan erinomainen lukukokemus.

Magnus Chasen hahmokaarti on Rick Riordanin parhaita. Vaikka olen kyllä lähes poikkeuksesta pitänyt Riordanin muiden sarjojen (Percy Jackson, Kanen aikakirjat, Olympoksen sankarit, Trials of Apollo...) hahmoista, kokonaisuutena Magnus Chase -sarja tarjoaa kiehtovimman porukan. Jo itse Magnus Chase on ihastuttava hahmo, jonka puolelle kaikki sympatiat valuvat automaattisesti. Lisätään siihen vielä kirvestä heiluttava valkyria Samirah, muotitietoinen kääpiö Blitzen sekä kuuro haltia Hearthstone, saadaan ikoninen joukko kasaan. Eikä saa unohtaa uutta tuttavuutta, Alexia, joka varastaa varmasti kaikkien sydämet. (Hän on myös genderfluid. Iso hatunnosto tästä Riordanille.)

Kirja on vauhdikas. Vauhdikkaampi kuin edellinen, sillä jatkuvasti kiidetään tilanteesta toiseen. Välillä porukka jakautuu, mutta päätyy aina lopulta takaisin yhteen. Norjalaista mytologiaa on hyödynnetty huumorin kosketuksella. Heimdall-jumala ottaa selfietä, Thorin vuohi käy terapiassa ja Sif on kirjaimellisesti "trophy wife". Itse en norjalaisesta mytologiasta ole niin perillä kuin kreikkalaisesta, joten Magnus Chase on oiva oppitunti tämän sivistyksen puuttuvan aukon täyttämiseen. Ja monelta osin on norjalainen mytologia mitä kiehtovinta, sekä tietenkin askelen lähempänä Suomea.

Mielestäni tässä osassa jäi kuitenkin ehkä kaikki potentiaali käyttämättä. Montaa asiaa pääsi "maistamaan", mutta ei täysin nauttimaan. Olisin toivonut lisää aikaa Valhallassa, sekä tietysti Magnusin serkulle, Annabethille, jotain suurempaa roolia. Ehkä ensi kirjassa? Niin ainakin loppu lupaili, mutta sitä jäänemme odottelemaan... Pidän siitä, että kaikki Riordanin kirjat sijoittuvat samaan "verseen". Tässä kirjassa Magnus hieman selittikin, että miten, mikä kuulosti yllättävän järkevältä :D

The Hammer of Thor on oikeastaan jälleen yksi tyypillinen sarjan "keskiosa", mutta pisteet tietysti nousevat hahmojen, huumorin, mytologian ja lempikirjailijan johdosta. Nauruja irtosi tästäkin kirjasta! Keilaamista jättiläisten kanssa, huikeaa. Populaarikulttuuriviittaukset olivat myös kivoja, vaikken niistä yleensä välitäkään. (Riordan mainitsi Star Warsin Kylo Renin, ja yhden lempibändeistäni, The Whon.) Seuraavan osan nimi on The Ship of the Dead. Se tulee olemaan sarjan viimeinen. Harmi, että Riordan kirjoittaa vain kreikkalais/roomalaiskirjoistaa viisiosaisia... Olisin viihtynyt Magnusin seurassa vaikka kuinka pitkään...

--

"Actually," Sam said, "we're looking for Thor's hammer."

All the excitement went out of Heimdall's alabaster eyes. "Oh, not that again. I told Thor I couldn't see anything. Every day he calls me, texts me, sends me unsolicited pictures of his goats. 'Look harder! Look harder!' I'm telling you, it's nowhere. See for yourself."

He flipped through more shots. "No hammer. No hammer. There's me with Beyoncé, but no hammer. Hmm, I should probably make that my profile picture."

"You know what?" Alex stretched. "I'm just going to lie down over here and not kill anybody annoying, okay?" He lay on his back on the Bifrost, stuck out his arms, and leisurely waved them through the light, making rainbow angels.

s. 254-255

--

Kirjan nimi: The Hammer of Thor

Kirjoittaja: Rick Riordan

Julkaisuvuosi: 2016

Kustantaja: Disney Hyperion

Sivumäärä: 459

Luettu loppuun: 15.10.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩½

Clockwork Angel

Takakansi:

When Tessa Gray arrives in England during the reign of Queen Victoria, something terrifying is waiting for her in London's Downworld, where vampires, warlocks and other supernatural folk stalk the gaslit streets. Friendless and hunted, Tessa seeks refuge with the Shadowhunters, a band of demon hunters. Drawn ever deeper into their world, she finds herself fascinated by - and torn between - two best friends.

--

Täällä on ollut taas hieman päivitystaukoa, mutta ei siitä johtuen etten olisi lukenut, vaan koskan muutin juuri eikä minulla ole ollut nettiyhteyttä pariin päivään. Mutta nyt päästään takaisin asiaan!

Clockwork Angel on The Infernal Devices sarjan aloitusosa. Sarjassa palataan The Mortal Instrumentsiista tuttujen varjonmetsästäjien maailman, mutta tällä kertaa seikkailut tapahtuvat 1800-luvun Lontoossa. Kirjassa keskitytään nuoreen Tessa Grayhin, jolla erikoislaatuisia kykyjä joiden alkuperää hän ei itsekään tiedä.

Kirja on mukaansatempaava, ja edustaa hyvin Claren täyteläistä kirjoitustyyliä. Tapahtumarikkautta tasapainottavat rauhallisemmat kohtaukset jossa esitellään hahmoja, miljöötä tai vain sarjan mytologiaa edistäviä asioita. Olen aikaisemmin lukenut Clarelta niin koko The Mortal Instruments (Varjojen kaupungit) kuin myös The Dark Artifices -sarjan aloitusosan, joten termistö ja tavat olivat tuttuja. Olisi ehkä kannattanut lukea tämä sarja aikaisemmin, sillä toisissa sarjoissa siihen viitatan yllättävän usein, mutta ilmankin pärjää.

Rakastin hahmoja! Kirjassa on paljon samaa hahmojen osalta The Mortal Instrumentsin kanssa, esimerkiksi Tessa ja Will muistuttavat Clarya ja Jacea, mutta ehkä Clare käytti vain ”kaikuefektiä”. Lempparihahmojani olivat Jessamine ja Sophie, tykkäsin myös Jemistä, mutta hänet olinkin jo ”tavannut” aikaisemmin toisissa kirjoissa. Myös Magnus Bane oli ihana tavata uudelleen, hän on ehkä lempihahmoni koko The Mortal Instruments -sarjasta.

Oli kiehtovaa lukea fantasiakirjaa, joka sijoittui juuri tälle aikakaudelle. Yleensä fantasia tuppaa olemaan keskiaikapainotteista, tai sitten ihan 2000-luvulle sijoittuvaa urbaania versiota. Vaikka historiasta olenkin kiinnostunut, en kuitenkaan ole niin syventynyt että osaisin kommentoida Claren onnistumista aikakauden kuvauksessa. Itseäni ei ainakaan jäänyt häiritsemään mikään.

Clockwork Angel jätti myös mukavasti asioita auki. Kaikkea ei saanut tietää heti tässä osassa. Kommentoin aikaisemmin Claren Lady Midnightin kohdalla, kuinka se lopulta paljasti kaikki mysteerinsä, vaikka muuten olikin lumoava teos. Clockwork Angel tarjoaa motiivin tarttua seuraaviin osiin, jotka olenkin jo hankkinut itselleni. Olen kuullut päätösosasta (Clockwork Princess) paljon ylistystä.

Tämän kirjan aloitin muuten jo aikoja sitten lukumaratonin yhteydessä, mutta sain vasta nyt luettua. Onneksi muistin tapahtumat suurimmilta osin, vaikka alkupuolelta en ihan kaikkea. Juonen kannalta tämä sarja ei ehkä niin napannut, mutta hahmot ja Claren luoma maailma pitävät kyllä otteessa. Eikun seuraavien osien kimppuun…

--

"Don't come a step closer," she said in a shaking voice, "or I'll do it. I'll drive the knife in."

The tremble in her voice seemed to give him conviction; his jaw firmed, and he moved toward her with a confident stride. "No, you won't."

Tessa heard Will's voice in her head. She took poison rather than let herself be captured by the Romans. She was braver than any man.

"Yes," she said. "I will."

s. 455

--

Kirjan nimi: Clockwork Angel

Kirjoittaja: Cassandra Clare

Julkaisuvuosi: 2010

Kustantaja: Walker Books

Sivumäärä: 486

Luettu loppuun: 24.8.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩½