Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2. Näytä kaikki tekstit

maanantai 2. tammikuuta 2017

Pedon sydän


Takakansi:

Kesällä 1960 yksitoistavuotiaan Bobby Garfieldin ja hänen kavereidensa Carolin ja Sully-Johnin elämä muuttuu perusteellisesti. Bobbyn yläkertaan muuttaa salaperäinen Ted Brautigan, joka kehottaa lapsia varomaan alhaisia keltatakkisia miehiä. Keitä ovat nämä yliluonnollisia voimia omaavat vaaralliset olennot? Bobby joutuu aikuistumaan nopeasti, kun pahuuden ja järjettömän väkivallan kokemukset tunkeutuvat lapsuuden maailmaan ja tuhoavat sen lopullisesti.

Romaanin toisessa osassa eletään 60-luvun lopun kiihkeitä vuosia mainelaisessa yliopistossa. Kortipeluu täyttää opiskelijoiden huolettoman elämän, kunnes taivaanrantaan alkaa ilmestyä uhkaavia pilviä ja Vietnamin sota lopettaa kansakunnan viattomuuden ajan. Televisioruudut täyttyvät verisistä kuvista: raajansa menettäineitä sotilaita, napalmin kärventämiä lapsia ja poliisin pahoinpitelemiä mielenosoittajia.

Seuraavissa osissa tavataan sodan kauhujen haavoittamia ihmisiä, joiden on vaikea elää painajaistensa kanssa. Monien muidenkin sydän on jäänyt 60-luvulle, ja nykyinen elämä tuntuu tyhjältä. Romaanin lopusssa Bobby palaa takaisin lapsuutensa kotikaupunkiin kohdatakseen menneisyytensä haamut ja tehdäkseen tiliä niiden kanssa. Hyvyys ja pahuus osoittautuvat yhteen kietoutuviksi ja elämään välttämättömästi kuuluviksi voimiksi. Ehkä pedollakin on sydän...

--

Tässä nyt toinen kirja, jonka kanssa kamppailin aikani. Itseasiassa en olisi tätä kirjaa koskaan varmasti lukenutkaan, mutta isäni osti tämän minulle kirpputorille. Pidämme molemmat Stephen Kingistä, mutta minun suhteeni kirjailijaan, kuten olen monesti maininnut, on viha-rakkaustyyppinen. Haluan kuitenkin kerätä hänen teoksiaan ja lukea niitä, ja nytkin on kolme Kingiä lukujonossa...

Tämä oli kirja, joka näytti kapealta ja pieneltä, mutta olikin todellisuudessä n. 500 sivua pitkä ja kesti ikuisuuden, koska en minään hetkenä oikeastaan kiinnostunut sen tapahtumista ja tai mistäkään muista oikuista. Minä vain... luin, koska olin nyt sen aloittanut enkä koskaan kehtaa jättää kirjoja kesken.

Pedon sydän koostuu muutamasta parista pienoisroomanista ja novellista, jotka kytkeytyvät heikosti (esimerkiksi samojen hahmojen kautta) toisiinsa. Ensimmäinen osa oli kaikista pisin ja toinen osa kaikista mielenkiintoisin. Kaikissa, paitsi ensimmäisessä, oli vahvana teemana Vietnamin sota. Sen vaikutusten kuvaamisessa King mielestäni onnistui.

Vaikka King on kauhukirjailija, tämä ei edustanut hänen tyypillistä kirjaansa. Yliluonnillisia elementtejä löytyi ehkä hieman ripoteltuna, mutta ei missään suuremmassa osassa. Voisin kutsua tätä kirjaa ihan realistiseksi fiktioksi. Jos haluaa lähteä väittämään kirjaa kauhukirjaksi, voisi sanoa että kauhu syntyi tällä kertaa sodan vaikutuksesta.

Minulla ei nyt valitettavasti ole enenpää sanottavaa, sillä tämä kirja ei nyt paljoa heilauttanut suuntaan tai toiseen, ja lisäksi kirjoitan tätä arvostelua hieman myöhässä niin kirja ei ole aivan tuoreimmassa muistissa ja osa hyvistä ajatuksista on päässyt jo karkaamaan. Tämän takia ei kannattaisi jättää näitä arvosteluja "rästiin".

--

Kun minä palasin ruokalasta, kampuksen toinenkin poliisiauto oli tullut paikalle ja kuusi kampuksen poliisia, melkein täysvahvuus, minä laskin, yritti peittää graffitia keltaisella kankaalla. Väkijoukko ensin mutisi ja rupesi sitten buuaamaan. Poliisit katsoivat buuajia ärtyneitä. Yksi käski joukkoa hajaantumaan, olihan kaikilla minne mennä. Se oli totta, mutta ilmeisesti useimmat viihtyivät parhaiten juuri siinä, sillä joukko ei juuri harvennut.

Kangasta vasemmasta päästä pitelevät poliisi liukastui lumessa ja oli kaatua. Muutama katsoja taputti. Liukastunut poliisi katsoi väkijoukkoon kasvoillaan hetken aikaa mitä synkin ilme, ja minusta tuntuu että juuri silloin tilanne muuttui, juuri silloin sukupolvien välille alkoi revetä iso kuilu.

s. 367

--

Kirjan nimi: Pedon sydän (alkuperäinen nimi Hearts in Atlantis)
Kirjoittaja: Stephen King (kääntäjä Ilkka Rekiaro)
Julkaisuvuosi: 1999
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 528

Luettu loppuun: 23.12.2016
Mistä kirja: isän löytö kirpputorilta

Arvosana: ✩✩

torstai 21. heinäkuuta 2016

I'll Give You the Sun



Takakansi:

Jude and her twin Noah are close until a tragedy drives them apart. Now they are barely speaking - and both falling for boys they can't have. Love's complicated.

--

Takakansi on yksinkertainen eikä paljasta kirjasta paljoa. Kirja on jaettu Juden ja Noahin välillä niin, että Jude kertoo tämän ollessa kuusitoista ja Noah kolmetoistavuotiaana. Eli siis eri ajoissa liikutaan, ja kirja alkaa pikkuhiljaa kuroutua yhteen.

Kirjoitustyyli on omaperäinen. Tuli hieman John Green mieleen. Nelson on taitava kirjoittaja ja teksti tuntui luonniselta, mutta jokin siitä nyppi niin valtavasti. Kirja ärsytti minua. Tekstissä oli parasta Noahin näkokulmaan ujutetut maalausideat, joita pulppusi Noahin mieleen. Välillä teki mieli itsekin maalailla ideoista tauluja.

Näin lyhyesti, en oikein pitänyt kirjasta. Olisin niin kovasti toivonut pitäväni kirjasta, mutta aina ei voi saada sitä mitä halajaa. Ensinnäkin, aikakausien jako ei toiminut kirjassa niin hyvin kuin se olisi voinut. Luvut olivat liian pitkiä, mikä hidasti lukemista. Hahmot olivat latteita, varsinkaan Judea en meinannut sietää. Oliko hänen tarkoitus olla hullu vai hupsu? 13-vuotiaat oli kirjoitettu epärealistisesti.

Luin kirjan loppuun hampaita kiristäen. Ei vaan jaksanut innostaa. Romanssitkaan eivät oikein ottaneet tulta alleen. Kirjalle, jonka tagline on "Love is only half the story" on rakkaudelle annettu aika vähän varsinaista sijaa. Sisarusten välinenkin suhde oli kauhean kömpelösti kirjoitettu. Judesta ja Oscarista oli kummallista lukea. Kuinka vanha Oscar edes oli?

Oli kirjassa jotain hyvääkin. Ainakin teksti oli omaperäistä, vaikka juoni ja toteutus olikin niin ja näin. Pidin kyllä kirjan lopusta ja siitä miten asiat kietoituivat auki. Pidin myös lapsi/vanhempi suhteen kuvailusta ja taideteemoista. Kasvutarinana kirja olisi voinut toimia, jollei siinä olisi ollut ns. "aikahyppyä". Mutta loppujen lopuksi ei mitenkään hääppönen lukukokemus. Harmillista sinänsä, sillä odotin kirjalta enemmän.

--

There's begging in her voice. "You can't help who you love, can you?"

This silences the racket in me for a moment. I can't help it, that's for sure, and I suddenly want to tell her everything. I want to tell her that I'm in love too and I can't help it either and that I just did the worst thing I could've possibly done to him and I don't know how I could've done it and can't believe how much I wish I could take it back.

But instead I walk out of the room.

s. 332-333

--

Kirjan nimi: I'll Give You the Sun
Kirjoittaja: Jandy Nelson
Julkaisuvuosi: 2015
Kustantaja: Walker Books
Sivumäärä: 429

Luettu loppuun: 19.7.2016
Mistä kirja: Laina kaverilta

Arvosana: ✩✩

perjantai 12. helmikuuta 2016

Myrskylintu



Takakansi:

Mahtisukujen juonittelua, hurjia taisteluja ja keskiajan julmuutta. Vuosikymmeniä kestävä verinen valtataistelu Englannin kuninkuudesta on alkamassa.

--

Englannin menneet kuninkaalliset ovat kiinnostava aihe. Tämä kirja putkahteli esiin siellä sun täällä. Olen lukenut Tulen ja jään laulun saaneen inspiraatiota historiallisesta Ruusujen sodasta, joten miksipä ei luke fiktiivistä tulkintaa aiheesta? Kirjaa aloittaessani huomasin ilokseni, että pari vuotta takaperin katsomania Ontto kruunu -sarjan tapahtuvat sijoittuivat juuri ennen Ruusujen sotaa.

Kirja alkoi jotakuinkin lupaavasti. Sitten se lässähti, tai no, ei lässähtänyt, vaan kirjoitustyyli alkoi tympiä. Näkökulmahenkilöt vaihtuivat jatkuvasti lukujen sisällä. Kukaan heistä ei herättänyt mielenkiintoani kuningatar Margareetaa lukuunottamatta. Tapahtumat olivat kiinnostavia, mutta tunsin lukevani koristeltua historiatekstiä. 

Pahimmillaan kirja puuduutti. Se ei ollut pahimpia tylsähköjä teoksia, joita olen lukenut, sillä aito historia sen ympärillä toi siihen hieman mielenkiintoa. Keskiaika oli kuvattu hyvinkin elävästi, kaunistelematta, varsinkin väkivalta ja kidutus. Henkilöissä ei kuitenkaan ollut eloa. Osa heistä oli stereotyyppisiä, osa muodottomia. Pidin kuninkaasta ja kuningattaresta, vaikka Margareetan kohdalla hahmon kehitys kävi aivan liian yhtäkkiä hieman epävarmasta aatelisneidosta päättäväiseen kuningattareen.

Kirja oli varsinkin lopusta lisäksi sirpaleinen. Jos yhteen lukuun tungetaan juttua neljän eri hahmon näkökulmasta, tulee tarinasta hyvin poukkoileva. Parhain keino mielestäni lukijan kannalta on kirjoittaa luku kerrallaan yhden hahmon näkökulmasta. Ei haittaa, vaikka luvut lyhenisivät, se tekee lukemisesta joutuisampaa. 

Enpä tästä kirjasta saa mitään muuta irti. Harmi sinänsä, sillä aihe oli mielenkiintoinen, mutta ripaus taikaa oli täysin hukassa. Siistiä tekstiä, joka ei purrut minuun. Itseasiassa kirjassa kiinnostavinta olivat viimeiset sivut, jossa kirjailija kertoi historiallisia huomautuksia. Huono juttu itse kirjan kannalta. Toivottavasti Philippa Gregoryn kirjat tarjoavat paremman näkökulman tähän historian kolkkaa. Gregoryn kirjoissa ilmeisesti keskitytään sodan myöhempiin vaiheisiin ja naisten näkökulmaan, joka on aina iso plussa.

--

Parvella kuuntelevan Margareetan silmät olivat suuret ja pyöreät, kun hän kääntyi pois. Yolande katsoi häntä suu auki. Margareeta kurkotti ja sulki hellävaroen siskonsa suun nostamalla leukaa sormellaan.

"Minut on jo luvattu", Yolande kuiskasi. "Isä ei purkaisi kihlaustani."

He hiipivät sanattomasta sopimuksesta pois valon kajosta. Margareeta irvisti, kun laudat natisivat heidän allaan. Parvelta päästyään sisarukset pysähtyivät hämärään huoneeseen. Yolande tärisi innostuksesta ja tarttui siskonsa käsiin. Hän hyppi miltei tasajalkaa kuin olisi halunnut tanssia.

"Margareeta, sinä menet naimisiin kuninkaan kanssa. Isän täytyi tarkoittaa sinua."

"Englantilaisen kuninkaan", Margareeta huomautti epäluuloisesti. Hän oli aina tiennyt, ettei saisi itse valita puolisoaan, mutta hän oli olettanut äidin tekevän valinnan tai vähintäänkin osallistuvan siihen. Hän katsoi äkäisenä siskoaan, joka hyppi varjoissa kuin punarinta.

"Yolande, minulla on käyty kauppaa kuin hieholla. Sinä kuulit, mitä he puhuivat. Olen aivan... häkeltynyt."

Yolande veti häntä peremmälle toiseen huoneeseen, jossa oli vielä hämärämpää, koska parvelle kajastava valo ei ulottunut sinne asti. Hän syleili sisartaan kelmeässä kuutamossa.

"Margareeta, sinsuta tulee kuningatar! Se on tärkeintä. Heidän Henrikinsä on sentään nuori. Sinut olisi voitu antaa jollekin lihavalle vanhalle lordille. Etkö riemuitse? Kun meistä tulee aikuisia, minun pitää niiata sinulle. Ja veljemme joutuvat kumartamaan sinua!"

Hidas hymy levisi Margareetan kasvoille, kun hän kuvitteli veljensä Jeanin joutuvan tunnustamaan, että sisko oli ylempiarvoinen. Ajatus miellytti häntä.

s. 58-59

--


Kirjan nimi: Myrskylintu (alkuperäinen Stormbird)
Kirjoittaja: Conn Iggulden (kääntäjä Ilkka Rekiaro)
Julkaisuvuosi: 2013
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 480

Luettu loppuun: 10.2.2016
Mistä kirja: Kirpputori

Arvosana: ✩✩

torstai 31. joulukuuta 2015

The Kill Order


Takakansi:

They thought the end came in a flash.

Before WICKED was formed, before the Glade was built, before Thomas entered the Maze, sun flares hit the earth, killing most of the population.

The worst is yet to come.

Mark and Trina were there when it happened. They survived. But now a virus is spreading. A virus that fills humans with murderous rage.

There is no cure. No escape.

They're convinced that there's a way to save those who are left - if they can stay alive. Because in this new, devastated world, every life has a price. And to some you're worth more dead than alive.

The end is only the beginning.

--


Hyvää uutta vuotta! Ja sitten pari sanaa tästä kirjasta...

Tässä sitä oltiin, 13 vuotta ennen The Maze Runnerin tapahtumia, valmiina ottamaan selvää kaikesta mikä oli jäänyt auki.

Vaikka pitihän se arvata, ettei tästä paljoa irronnut. Tällä kertaa lähdetään Markin matkaan. Vuosi sitten Maa kohtasi katastrofin, ja nyt Mark kumppaneineen todistaa kuinka tappava virus päästetään valloilleen tekemään selvän jäljelle jääneistä ihmisistä.

Kirjasta ei tule sitä tuntua, että se kuuluisi samaan sarjaan varsinaisen trilogian kanssa. Toki samoja termejä heitellään (The Flare, berg, flat trans...), ja Dashnerin kirjoitustyylin tunnistaa, mutta olisin toivonut selkeämpää yhteyttä. Perusteellisempaa syventymistä. Kirjassa kerrotaan, kuinka Teresa päätyi WICKEDin kynsiin, mutta olisin toivonut enemmän muiden henkilöiden taustoista. Olisin mielelläni lukenut jotain vaikka Arisiin tai Minhoon liittyvää. Toivoin suorastaan, että kirjassa kerrotaan Chuckin vanhemmista, jotka Thomas lupasi etsiä, mutta mitä ei koskaan tapahtunut. Esiosana se kertoi kyllä tarinan - tarinan leviävästä viruksesta, mutta entäs korventava aurinko? Miten ihmiset elivät katastofin jälkeen? Mikä muuttui, mikä oli melkein kuin ennen?

En saanut uusista hahmoista mitää irti. Minulle he olivat vain nimiä jotka veivät tarinaa jotenkuten eteenpäin. En tiedä miltä Mark ja Trina näyttivät, saatika sitten millaisia ihmisiä he olivat, tai olivat olleet. Ainoa minkä sain selville oli heidän perusluonteensa. Olisin kaivannut hahmoihin, jälleen, lisää syvyyttä. Valitettavasti esiosan hahmot olivat vielä ohuempia kuin varsinaisen trilogian.

Kirjaan oli ajoin hankala keskittyä. Johtuneiko se siitä että tämä oli kolmas tätä sarjaa putkeen, vaiko alenevasta kiinnostuksesta, mutta minusta tuntui ettei Dashner osannut kertoa tarinaansa. Hänellä oli kaikki ainekset, kaikki potentiaali, mutta sielu tuntui puuttuvan. Teksti oli kamalan puhdasta ja kaavamaista, siitä oli vaikea saada otetta. Vääränlaisiin asioihin keskityttiin. Kolme lukua Markista kamppailemassa henkensä puolesta oli puuduttavaa. Jossain vaiheessa oli luettava väkipakolla eteenpäin jotta pääsisin jossain vaiheessa taas raiteille. Ei hyvä merkki.

Tämän sarjan ollessa nyt takana voin todeta, että ehkä tämä ei ollut aivan minua varten. Ei sytyttänyt. Pidin ensimmäsestä kirjasta, toisestakin hieman, kolmannesta muodollisesti. Tämä oli niitti arkkuun. Ideana sarja on kiehtova, vaikkakin tusinadystopia, mutta silti. Harmitta sarjan fanien puolesta että sisältö on kovin ohutta, vaikka tarina onkin paikoin sykähdyttävä. 

Enpä keksi muuta enää sanottavaa. Tämä oli nyt tässä, en luultavimmin tutustu Dashnerin tuotantoon tämän enempää. Nyt jätetään tämä masentava maailma taakse ja siirrytään upouusiin seikkailuhin jonnekin muualle...


--


"My Head! My head! My head!"

"Darnell," Mark whispered, knowing there was no way he could talk to his friend now. And despite how guilty and sick it made him feel, Mark also knew he couldn't possibly go in there to try and help. It would be beyond stupid.

"My heeeeeeaaaaaad!" Darnell shouted in one long, drawn-out wail of such ferocity that Mark stepped back again. He didn't know if he could bear to look anymore.

There was the sound of movement inside, the shuffling of feet. Then a loud thunk against the door. Then another. And another.

Thunk. Thunk. Thunk.

Mark closed his eyes. He knew what that horrible sound was. Trina was suddenly there, pulling him into her arms, squeezing him tightly as she shook with sobs. Alec protested but only halfheartedly. It was too late now.

There were a few more thunks, and then a last, long, piercing scream that ended it a wet, gurgly burst. After that, Mark heard Darnell slump to the floor with an exhale of breath.

He was ashamed of himself, but all Mark felt in that quiet moment was relief that the ordeal had finally ended. And that it hadn't been Trina.

s. 61


--


Kirjan nimi: The Kill Order
Kirjoittaja: James Dashner
Julkaisuvuosi: 2012
Kustantaja: Delacorte Press
Sivumäärä: 327

Luettu loppuun: 28.12.2015
Mistä kirja: Suomalainen kirjakauppa

Arvosana: ✩✩