Lukeminen ei ole suorittamista

Teki mieli taas purkaa ajatuksia tänne.

Olen ollut innokas lukija sitten Harry Pottereiden. En muista ensimmäisillä luokilla niinkään lukeneeni, mutta kymmenennen ikävuoden täyttyessä olen ollut lähes aina kirja kädessä. Pitkään onnistuin valitsemaan kirjoja, joista oikeasti pidin ja joita jaksoin lukea ilman pakotusta. Luin Runotyttö-sarjan, joka on elämä rakkain lukukokemus. Luin kirjaston lasten- ja nuortenosastolta löytyneitä pitkiä kirjasarjoja, The Baby Sitters Club, Jesse-koira, Replica, Neiti Etsivä... Useasti lomamatkoilla kävi niin, että otin liian vähän kirjoja mukaan. Ne loppuivat kesken ensimmäisten päivien aikana, ja jouduin lainaamaan äidiltä 'aikuisten kirjoja', jotka luin yhtä suurella innolla: dekkareita, jännitysromaaneja, chick lit -hömppää, ja ennen kaikkea Torey Haydenia, jonka melkein kaikki teokset olen lukenut.

Lukeminen oli huoletonta. En ikinä valittanut äidinkielentunneilla määrätyistä teoksista, vaikken niistä aina pitänyt. Ainoa läksykirja, jota en lukenut loppuun oli ala-asteella Aarresaari. Mielestäni vain yksi meidän luokaltamme luki kirjan loppuun. En päässyt edes puoleenväliin. Yläasteella tutustuin Houkutuksen (Twilight), joka oli ensin kaikkien mielestä paras sarja ikinä ja sitten huonoin koskaan. Itse välttelin sitä pitkään, mutta lopulta sekin tuli luettua ja pidin siitä. Vieläkin, siitä herää vain positiivisia muistoja. 

Luin paljon ikäisekseni, mutta en lukenut valtavia määriä. Luin, koska se oli hauskaa. Luin paljon sarjoja, jotka jättivän ikuisen paikan sydämeeni. Sitten, vuonna 2012, samana vuonna kun menin lukioon, löysin netissä googlailtuani kirjablogit. Yhtäkkiä tajusin, kuinka valtava määrä kirjoja maailmassa, ja kuinka monen niistä haluan lukea. Muistan sen päivän, kun menin kotikaupunkini kirjastoon, ja lainasin nuortenosaston scifi/fantasiahyllystä niin monta kiinnostuksen herättänyttä teosta, kuin kehtasin. 

Lukemiselle ei löytynyt rajaa. Hamstrasin kirjoja, luin ahmien, kirja oli aina mukana, tapa josta en päässyt enää eroon. Luin spekulatiivista fiktiota, genreä joka oli pysynyt mukanani kiitos Harry Potterin ja Star Warsin, mutta myös sieltä täältä muita kiinnostavia teoksia. Pahinta oli mennä kirjaston Palautetut-hyllylle, ja kahmia sieltä mukaansa 3-5 teosta. Niitä kerääntyi jonoon lipaston päälle. Parhaimmillaan luku oli lähellä kolmeakymmentä. 

Lukeminen oli yhä hauskaa, mutta se oli menossa vaarallisen lähelle suorittamista. Tuntui pahalta, jos en ollut lukenut jotain kirjaa. Otin niitä liikaa mukaan kirjastosta, sillä muuten pelkäsin, etten ikinä lukisi niitä. Olin kateellinen, jos joku oli lukenut jonkun kirjan ennen minua. Olin kateellinen, jos joku luki enemmän kuin minä, nopeammin kuin minä. Luin jopa kirjoja, joita en halunnut jatkaa. Mielestäni kesken jättäminen oli luovuttamista. Toinen tapa, josta en ole päässyt eroon. Jotenkin luen kaiken loppuun vaikka hampaat irvessä, vaikka parempihan olisi vain siirtyä seuraavan pariin.

Muistan, kuinka kesällä 2014 halusin lukea mahdollisimman paljon. Kesän alussa luin kirjan päivässä. Väkisin. Mikään noista lukukokemuksista ei tuntunut hyvältä, koska se oli pakotettua. Se ei ollut lukemista, se oli suorittamista. Onneksi luovutin, mutta suorittaminen ei jäänyt siihen. Luin yhä edelleen väkipakolla, minulla oli hirveä kiire lukea mahdollisimman paljoan. 100 kirjaa, 30 000 sivua... Tavoitteet eivät täyttyneet. Viimeinen kirja, jonka luin vuonna 2014 oli Stephen Kingin Tohtori Uni, marraskuussa. Seuraavan 'uuden' kirjan luin vasta vuoden 2015 huhtikuussa. Tohtori Unen jälkeen aloitin vielä A Storm of Swordisin, joka jäi kesken.

Jäin vuonen 2015 tammikuussa auton alle. Selvisin pienehköillä vammoilla, mutta sen jälkeen lukeminen ei maistunut. En halunnut enää vain ahmia sivuja, koska ajattelin että niin pitäisi, että se tekisi minusta lukijan. Jätin A Storm of Swordisin kesken, ja aloin lukea vanhoja kirjoja uudestaan. Luin hauskoja Rachel Riley-kirjoja, sekä L. M. Montgomerya. Aloin lukea uudestaan, rauhallisemmalla tahdilla. Sanon, etten lukenut vuonna 2015 paljoa. Luin kuitenkin koko Tulen ja jään laulun, 5 kirjaa, 4669 sivua. Vuoden lopussa päätin elvyttää lukemiseni, ja aloin taas etsiä lisää uusia kirjoja, joista saattaisin pitää. Tein puhelimeeni lukulistan, mutten missään nimessä aio kahmia kakkia. Ne ovat vain ehdotuksia, jos luettavaa ei meinaa löytyä. Jos kirjoja alkaa himoita liikaa, koko homma karkaa käsistä.

Minulla on silti tavoitteita, mutta annan niiden toteutua rauhassa. Tänä vuonna, haluaisin lukea 80 kirjaa ja 30 000 sanaa. Tämä tarkoittaa reilua kuutta kirjaa ja 2500 sanaa kuukaudessa, 82 sanaa päivässä. Haasteet eivät kulje käsi kädessä, sillä kirjan paksuus vaikuttaa asiaan. Odotan kuitenkin mielenkiinnolla, miltä kirjatilasto näyttää loppuvuodesta. Muita lukuhaasteita en aio ottaa. Niissä ei ole mitään vikaa, ne ovat usein hauskoja ja haastavia, mutta minulle ne ovat liian rajoittavia, liikaa suorittamista, vain liikaa.

Tuntuu että tästä tuli enemmän teksi minun lukuhistoriastani kuin oikeasta pointista, jonka halusin tehdä. Kuitenkin, jos tuntuu, että lukeminen vain rasittaa, et nauti siitä tai haluat lukea liikaa, tauon pitäminen ei ole huono asia. Se ei tee sinusta ihmistä joka lukee vähän. Harrastat silti lukemista, vaikka lukisit kirjan kuukaudessa. Kukaan ei tule sanomaan sinulle, että olet 'huono' lukija, jos et lue 100 kirjaa vuodessa. Sinun ei tarvitse hävetä sitä, että et ole lukenut tiettyjä moderneja klassikkoja tai kaikkien hehkuttamaa uuttuutta. Sinun ei tarvitse lukea kirjaa vain siksi, että kaikki muutkin, että sinun pitäisi. Sinä saat jättää kirjan kesken. Saat jättää sen lukematta. Saat pitää tauon kirjan lukemisessa. Saat lukea samaa vanhaa lempikirjaasi jatkuvalla loopilla. 

Älä suorita, lue. Lukemisen harrastuksena ei kuulu aiheuttaa stressia. Sen kuuluu olla pakoreitti uusiin maailmoihin. Ja jos haluat tavoitteita lukemillesi, kaikin mokomin tee niitä, mutta älä anna niiden hallita lukemistasi. Äläkä pety, jos et tavoita niitä. Sillä ei ole mitään väliä kenellekään, paitsi itsellesi. Se ei todista mitään.

-Jamie

Mifongin perintö

Takakansi:

Salaperäinen Rondestanien suku pitää antikvariaattia Sudhaerin maassa, ja kun käy ilmi, että yksi neljästä kuuluisasta Keisarin kirjasta on saatavilla Merontesissa, keskimmäinen veli Dante lähtee tavoittamaan kallisarvoista teosta seurassaan erottamaton kumppaninsa, musta puuma Reu. Merontesissa hän tulee pelastaneeksi hyiseen jokeen pudonneen valtakunnan prinsessan Ardisin, joka on luvattu vaimoksi Belonen ikääntyvälle kuninkaalle. Siitä alkaa uskomattomia käänteitä saava seikkailu, joka vie Danten vankityrmään, merirosvolaivan ruumaan ja lopulta tulivuoren sisällä sijaitsevaan myyttiseen alkuolennon - tulen mifongin - kotiluolaan.

--

On aina jotenkin kiehtovaa lukea suomalaisia fantasiateoksia. Genre on kotimaisessa kirjallisuudessa kasvanut jonkin verran viime vuosina, hyvä että kirjailijat uskaltavat tarttua tähän melko haastavaan (kirjoittamisen osalta) genreen kotisuomessakin.

Mifongin perintö tosin sijoittuu vieraalle planeetalle vieraaseen fantasiamaailmaan, joten ainakin sen osalta se voisi olla ulkomaalaisenkin kirjoittama. Kirjassa käytetyt kielen vivahteet taas osoittavat sen olevan supisuomalaista alkuperää. Vieraskieliset nimet ja termit tuntuvat hieman kömpelöiltä ja väkisinväännetyltä, ikäänkuin kirjailija olisi useimman kohdalla vain tyytynyt ensimmäiseen päähänsä pälkähtäneeseen sanaan maistelematta sitä hetken.

Fantasiamaailma on kovin tavanomainen. Tälläisissä maailmoissa on ennenkin liikuttu: Se on keskiaikainen, keskiössä ovat aateliset, verilinjat ovat tärkeitä ja jotain mystistä on tekeillä, joka ei kosketa tavallisen kansan elämää. Kirjasta puuttui oma uniikki vivahde. Hahmoja on kohtuullinen määrä, ja tässäkin sai kärsiä kaikkitietävästä kerronnasta ja liian monesta näkökulmasta. Joskus vähemmän on enemmän. Hahmot eivät herättäneet minussa sen kummempia tunteita, pidin varsinaisesti vain päähenkilökaksikosta, siis Dantesta ja Ardisista. Ardis alkuun vaikutti nokkavalta ja lellityltä, mutta onneksi hän sai tulta alleen. Myös Danten puuma Reu keräsi piisteet, tuli mieleen Tulen ja jään laulun Starkin perheen hurjasudet.

En yhtään osannut odottaa, että tässä kirjassa tapahtuisi näin paljon! Aikaa kului reilu vuosi, lisäksi alussa oli ärsyttävä pieni aikahyppy. En pidä aikahypyistä, ne saavat kirjailijan näyttämään laiskalta. Tapahtumarikkautta kirjasta ei puuttunut ja ainakaan ei poljettu paikallaan kovin pitkiä aikoja. Silti, kirjan eteneminen oli tasaista ja oli helppo pysyä mukana. Myös lyhyehköt luvut auttoivat siinä. Juonenkääntet olivat parhaimmillaan herkullisia, mutta hieman kävi hermoille hahmojen jatkuvat eroamiset ja jälleennäkemiset. Ikäänkuin kirjailija ei olisi osannut päättää, pitääkö heidät yhdessä vai ei.

Jäin kirjasta hyvin neutraalille mielelle. Se oli loppujen lopuksi hieman kömpelö ja paikoin yliampuva, sivuhahmot jäivät ontoiksi ja rakkaustarinan viritelmän olisi voinut ujuttaa tarinaan paljon paremmin. Ensin se eteni liian nopeasti, ja yhtäkkiä alkoi polkea paikallaan. Danten ja Ardisin kemiat toimivat, heidän välillään oli erityinen side joka piti etäisyydestä huolimatta, ja rakastin hahmojen kanssakäymistä ja mutta loppua kohden se hiipui. 

Mifonki-sarja jäi kiinnostamaan. Sellaiseen seikkailuun minut vietiin, että haluan tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Toivottovasti tarina jatkuu kehittyneempänä.

--

Ardis pudisti päätään. Nosti kätensä otsalleen. "Ei sillä ole väliä." Hänen rinnassaan oli kipeä möykky. Helpotus Danten elossaolosta oli pyyhkäissyt hänen lävitseen liian nopeasti. Dante oli lähetetty kohtaamaan kuolemansa jossain tuntemattomassa, kaukaisessa paikassa. Ardisin oli estettävä se.

"Sillä on hemmetin väliä! Te olette tehneet minusta narrin omassa linnassani!"

"Minne laiva on matkalla, Landis?"

Ilkeä hymy syttyi miehen kasvoille. "Niin kuin minä kertoisin sinulle."

Ardis astui eteenpäin. "Minun täytyy saada tietää."

"Ja mitä sinä sillä tiedolla tekisit? Sinähän olet vain nainen."

"Vain nainen?" Uusi vihan liekki lipaisi Ardisia. "Enkö minä ole sinulle mitään muuta? Vain nainen, joka saattaa raskaaksi, niinkö? Jolle ei tarvitse kertoa mitään, joka ei ymmärrä mitään?"

s. 189-190

--

Kirjan nimi: Mifongin perintö

Kirjoittaja: J. S. Meresmaa 

Julkaisuvuosi: 2012 

Kustantaja: Karisto

Sivumäärä: 470

Luettu loppuun: 24.1.2016

Mistä kirja: Riihimäen kaupunginkirjasto

Arvosana: ✩✩✩

Oneiron

Takakansi:

Seitsemän naista, kukin kotoisin eri maasta. Kuolemanjälkeisessä välitilassa, josta ei voi paeta - paitsi sanojen, kertomusten avulla.

Newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen pääkirjapitäjän Polina, brasialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, marseillelainen hienostorouva Nina, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen Wlbgis, mallintöistä haaveileva senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen teinityttö Ulrike ovat päätyneet valkoiseen tyhjään tilaan. Aika sellaisena kuin me sen ymmärrämme on lakannut olemasta.

Naisten ruumiilliset tarpeet sammuvat vähitellen. Ensin katoaa kyky tuntea kipua ja nautintoa. Pikkuhiljaa koskettaminen ja oman ruumiin aistiminen muuttuvat mahdottomiksi.

Mitä on tapahtunut? Mikä on koitunut naisten kohtaloksi?

--

Oneiron on tarina siitä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Se on tarina tarinoista. Se kertoo seitsemästä uniikista naisesta ja heidän kohtaloistaan, vaikka lukiessani tuntui, että osaa heistä oli tuotu enemmän esiin kuin muita. Oneironissa kuolemanjälkeistä ahdistavaa valkeaa välitilaa kiehtovampaa oli pikkuhiljaa oppia naisten tarinat - millaisia he olivat olleet, mitä he olivat tehneet, miten eläneet, ketkä olivat jääneet kaipaamaan, ja mitä tärkeimpänä - miten he olivat kuolleet?

Lindstedt on onnistunut luomaan hahmoja, joista haluaa tietää lisää heti ensi sivuilta saakka. Hahmot ovat kaikki naisia - eri ikäisiä, kokoisia, eri kulttuureista. Osa heistä on äitejä, osa ei. Kuolema on kohdannut heidät eri tavoin, mutta kukaan heistä ei ole kuollut niin sanottua luonnollista kuolemaa, vanhuuteen. Vaikka kuolema on keskeinen Oneironissa, se on kuitenkin myös tarina elämästä. Jokainen nainen pohtii välitilassaan mitäpä muuta kuin omaa elämäänsä, sen kohokohtia ja pettymyksiä.

Kirja on varsin sirpaleinen, ehkä vaikeakin, mutta Oneironista kaikkea ei tarvitse ymmärtää. Kirjasta saa sen irti, mitä saa ja se riittää varsin hyvin. Uskon että ihmiset kiinnittävät tässä teoksessa eri asioihin huomiota. Kirja kaunis teos rumista asioista, sillä siinä käsitellään muun muassa anoreksiaa, väkivaltaa ja alkoholismia. Naiset ovat joutuneet koville, mutta he eivät luovuta edes kuoleman jälkeen. Ja välitilan jälkeen he joutuvat katsomaan sitä silmästä silmään.

Kyllä minä Oneironista pidin, ja vaikka siinä oli paljon, jäin kaipaamaan hieman lisää. Jään aina kaipaamaan lisää. Kirja keskittyi todella isolta osaa Shlomithin, anorektiseen performanssitaiteilijaa, kertoen hänen koko elämäntarinansa, mutta antaen kuuden muun naisen elämästä vain palasia sieltä täältä. Olihan Shlomith hieno hahmo ja hänen tarinsa mielenkiintoinen ja tärkeä, mutta olisin halunnut tasaisuutta naisten välille. Olisin halunnut tietää kaikista yhtä vähän tai yhtä paljon. Mielenkiintoisinta olivat fiktiiviset lehtileikkeen, joita oli ujutettu kirjan loppuun. Ne kertoivat hienosti miten naisten kuolemat olivat jättäneet jälkeensä.

Kirja jättää haikeuden tunteen ja lähes pakottaa pohtimaan kuolemaa ja sen jälkeistä aikaa. Onko tuonpuoleista? Miten kuolema vaikuttaa ympäröiviin ihmisiin? Mitä ihminen jättää jälkeensä kuoltuaan? Miten monta tapaa onkaan lähteä... 

Oneiron voitti vuoden 2015 Finlandia-palkinnon. Hieno valinta, vaikka en osaakaan sanoa paljoa sillä en muita ehdokkaita ole lukenut. Lindstedt on urakoinut kirjansa parissa useita vuosia, ja huolellinen työ näkyy ja on saanut ansaitsemansa palkinnon.

--

Jos joku olisi jälkikäteen ilmestynyt paikalle, hän olisi nähnyt suuren autiuden keskellä vaatteiden ja kenkien rajaaman suorakaiteen, sen sisällä suuren soopeliturkin ja punahiuksisen peruukin, jota reunusti rypäs pieniä tavaroita. Hän olisi ehkä ruvennut kokoamaan vaatekappaleita yhteen, hän olisi saattanut miettiä mikä pala kuului mihinkin kokonaisuuteen. Millainen tarina niiden sisällä oli joskus ollut, kunnes oli kadonnut, ja osaisiko hän jäljittää sen.

s. 338

--

Kirjan nimi: Oneiron

Kirjoittaja: Laura  Lindstedt

Julkaisuvuosi: 2015

Kustantaja: Teos

Sivumäärä: 429

Luettu loppuun: 18.1.2016

Mistä kirja: Joululahja

Arvosana: ✩✩✩½

Se

Takakansi:

Derry on pieni kaupunki Mainessa, paikka joka tuntuu yhtä tutulta kuin oma kotikaupunki. Mutta sen uumenissa asuu sanoinkuvaamaton paha, joka vainoaa lapsia, houkuttaa heitä klovninkujein, pelottavin hirvittävin painajaisin, raatelee ja tappaa. Jolle ei ole mitään muuta nimeä kuin SE.

Häviäjät on pieni derryläisjengi, seitsemän lasta joita isommat kiusaavat ja pelottelevat. Mutta koettelemukset nostattavat heidän sisunsa, ja yhteisvoimin he uskovat pystyvänsä voittamaan jopa SEN, josta heillä jokaisella on kauhistuttavia kokemuksia. Lopulta SE kääntyy pakosalle ja näyttää verisen taistelun jälkeen jättävän kaupungin rauhaan.

Kuluu 27 vuotta. Entiset Häviäjät näyttävät muuttuneen voittajiksi - menestys on ollut myötä, ehkei onni olekaan. Yhtenä yön he kaikki saavat puhelinsoiton - yksi heistä joka on jäänyt Derryyn kertoo uskomattomista onnettomuuksista ja väkivallanteoista joita siellä on alkanut tapahtua. Silloin he muistavat verivalan, jonka he vannoivat siltä varalta että SE taas näyttäytyisi. Nyt heidän on lunastettava se vala, lähdettävä tekemään lopullisesti selvää tuosta hirviöstä, itse pahan olennoitumasta.

--

Minulla on ollut pitkään viharakkaussuhde Stephen Kingin tuotantoon. Jokainen teos, jonka olen häneltä lukenut, on ollut kiehtova ja lukemisen arvoinen, mutta usein kirjan jatkaminen on vaatinut paljon tahdonvoimaa.

Se on vihdoinkin kirja, johon hurahti hetkessä, jota oikeasti halusi lukea ja josta nautti kaikin voimin. Se iski jonnekin syvälle. Se on hyvä kirja.

King osaa kirjoittaa arkisesta elämästä, ujuttaen sen joukkoon ovelasti jotain hyvin epänormaalia, saaden kuitenkin sen näyttämään uskottavalta. Kingin hahmot ja miljöön oppii tuntemaan pieniä ykstyiskohtia myöten, varsinkin tässä tapauksessa kun kirja on reilu tuhat sivua pitkä. Kirja keskittyy seitsemän henkilön, Häviäjien, ympärille, mutta kirjassa nähdään myös monen muun henkilön näkökulma. King käyttää teoksessaan kaikkitietävää kertojaa, johon kesti hetken tottua. Lisäksi kirjassa hypitään ajassa. Takaumissa on takaumia, ja monesta asiasta kerrotaan ohimennen, vihjaillaan, ennen kuin se varsinaisesti tapahtuu. Tällöin kaikki ei tule yllätyksenä, mutta se sopii kirjan tyyliin. Väliin on myös ujutettu välinäytöksiä, tarinoita jotka tukevat ja rakentavat varsinaista juonta.

Se on kauhutarina, mutta ennen sitä, se on tarina lapsuudesta. Se opettaa, että olemme tosiaan lapsia vain hetken ja aikuistuminen on välttämätöntä. Lapsuuteen ei voi koskaan palata, ja jossakin vaiheessa se haalistuu muistoissa, jättäen silti hyvin syvät jäljet ihmiseen. Vuorotellen lapsuudesta ja aikuisiästä lukiessa mieleen hiipii haikeuden tunne. Kunpa kaikki olisi kuten kesällä 1958! Aivan sama, vaikka Se terrorisoi kaupunkia, ja Häviäjät joutuivat tekemään asioita, joita lasten ei ikinä tulisi joutua tekemään. Mutta ainakin aikuisikä oli vasta edessäpäin. Ainakaa kaikki ei ollut vielä ohi. Kirjassa Se vaikutti eniten lapsiin. Kun jotain kummalista, Sen aiheuttamaa, tapahtui, aikuiset kääntyivät pois, kun eivät olisi huomannetkaan. Kuten Se itse totesi, lasten pelolla on helpompi ruokailla. Myös kontrasti lapsuuden ja aikuisuuden välillä oli kiehtova. Lapsuus ikään kuin kaikui aikuisissa hahmoissa, vaikka he olivatkin sen unohtaneet.

Toinen, mikä kirjassa ihastutti, oli Häviäjien välinen ystävyys. Jokainen hahmo toimi toisen kanssa, mutta parhaimmillaan he toimivat ryhmänä. Vaikka he erosivat toisistaan, Sen aiheuttamat kokemukset pitivät heitä yhdessä ja lujittivat heidän suhteitaan. Hahmoihin ja heidän ystävyyteensä ei voinut olla kiintymättä. Porukan kemia toimi loistavasti.

Lisäksi kuvitteellinen Derryn pikkukaupunki heräsi kirjan sivuilla eroon. King kertoi kaupungista valtavasti; sen maantieteestä, historiasta, rakennuksista, ihmisistä... Kaupunki voisi olla yhtä hyvin todellinen, sillä siitä tunnista helposti myös oman kotikaupungin piirteitä. Sen kauhu on jatkuvasti läsnä. Milloin vain, Se voi astua Häviäjien tielle ja yrittää hankkiutua heistä eroon. Se voi ottaa minkä muodon tahansa, näyttäytyä minä vain mitä kukin pelkää, mutta yleensä Se tunnetaan Pelle Penninvenyttäjän olomuodossa. (Tässä on kuva kirjaan perustuvasta 90-luvun minisarjasta.) Siitä tekee pelottavan juuri se seikka, että Se voi olla mitä vain.

Kirja teki ehdottamasti suuren vaikutuksen. Sen lopetettua mielen valtasi haikeus ja nostalgia. Sen luettua halusi palata lapsuuteen, vain hetkeksi, tai ehkä ikuisuudeksi. Se, että Se on paljon muutakin kuin pelkkä kauhua, kertoo että tämänkin genren voi ottaa tosissaan. Sain kirjasta paljon irti. Ehdottomasti toisen lukukerran arvoinen.

Kuinka ärsyttävän vaikeaa onkaan kirjoittaa kirjasta nimeltä Se!

--

Kauhua jatkui seuraavat kaksikymmentäkahdeksan vuotta, ellei peräti ikuisesti, ja minun tietääkseni ja ymmärtääkseni se alkoi sanomalehdestä taitetusta veneestä, joka purjehti sadeveden täyttämässä katuojassa.

Osa 1, s. 11

--

Tuli hiljaista ja Mike oivalsi yhtäkkiä kaksi asiaa: he halusivat sanoa jotain, kertoa hänelle jotain... eikä hän ollut aivan varma halusiko hän kuulla sitä. Ben oli poiminut käteensä kepin ja töhersi sillä maahan mitä sattui. Hänen kasvonsa olivat hiusten piilossa. Richie pureskeli jo muutenkin rosoisia sormenkynsiään. Vain Bill katseli suoraan Mikeen päin.

- Mikä on hätänä? kysyi Mike levottomasti.

Bill sanoi hyvin hitaasti: - M-m-me ollaan kerho. S-sää voit tulla kerhoon mukaan jos sä h-h-haluat, mutta s-s-sun täytyy säilyttää me-meidän sa-sa-salaisuudet.

- Esimes kerhotalo vai? kysyi Mike entistä levottomammin. - No tottakai --

- Meillä on toinenkin salaisuus, sanoi Richie eikä vieläkään katsonut Mikea. - Ja Iso-Bill on sanonu, että meillä on tänä kesänä tärkeämpääkin tekemistä kuin kaivaa maan alle kerhotalo.

- Ja se onkin totta, lisäsi Ben.

Yhtäkkiä kuului viheltävä henkäisy. Mike säpsähti. Eddie se vain oli. Hän oli laukaissut sumuttimensa. Hän katsoi Mikea anteeksipyydellen, kohautti olkapäitään ja nyökkäsi.

- No, sanoi Mike viimein, - kertokaa jo ihmeessä.

Bill katsoi toisia. - Va-vastustaako kukaan sitä, että se tulee meidän k-k-kerhoon?

Kukaan ei puhunut eikä nostanut kättään.

- K-kuka haluaa kertoa? kysyi Bill.

Seurasi taas pitkä hiljaisuus eikä Bill tällä kertaa rikkonut sitä. Viimein Beverly huokaisi ja katsoi Mikeen.

- Me tiedetään, kuka on tappanu kaikki lapset, hän sanoi. - Se ei oo ihminen.

He kertoivat hänelle yksitellen: jäällä kävelleestä pellestä, spitaalisesta kuistin alla, viemäristä roiskuneesta verestä ja sieltä kuuluneista äänistä, vesitorniin kuolleista pojista. Richie kertoi, mitä oli tapahtunut, kun hän ja Bill olivat menneet uudestaan Neibolt-kadulle, ja Bill puhui viimeisenä ja kertoi liikkuvasta kouluvalokuvasta ja kuvasta, johon hän oli työntänyt kätensä. Lopuksi hän selitti, että Se oli tappanut hänen veljensä Georgien ja että Häviäjien Kerho oli ottanut pyhäksi päämääräkseen tappaa hirvion... oli hirviö sitten mikä oli.

Osa 2, s. 77-78

--

Kirjan nimi: Se (alkuperäinen It)

Kirjoittaja: Stephen King (kääntäjä Ilkka ja Päivi Rekiaro)

Julkaisuvuosi: 1986

Kustantaja: Tammi

Sivumäärä: 635+498

Luettu loppuun: 12.1.2016

Mistä kirja: Riihimäen kaupunginkirjasto

Arvosana: ✩✩✩✩✩

The Kill Order

Takakansi:

They thought the end came in a flash.

Before WICKED was formed, before the Glade was built, before Thomas entered the Maze, sun flares hit the earth, killing most of the population.

The worst is yet to come.

Mark and Trina were there when it happened. They survived. But now a virus is spreading. A virus that fills humans with murderous rage.

There is no cure. No escape.

They're convinced that there's a way to save those who are left - if they can stay alive. Because in this new, devastated world, every life has a price. And to some you're worth more dead than alive.

The end is only the beginning.

--

Hyvää uutta vuotta! Ja sitten pari sanaa tästä kirjasta...

Tässä sitä oltiin, 13 vuotta ennen The Maze Runnerin tapahtumia, valmiina ottamaan selvää kaikesta mikä oli jäänyt auki.

Vaikka pitihän se arvata, ettei tästä paljoa irronnut. Tällä kertaa lähdetään Markin matkaan. Vuosi sitten Maa kohtasi katastrofin, ja nyt Mark kumppaneineen todistaa kuinka tappava virus päästetään valloilleen tekemään selvän jäljelle jääneistä ihmisistä.

Kirjasta ei tule sitä tuntua, että se kuuluisi samaan sarjaan varsinaisen trilogian kanssa. Toki samoja termejä heitellään (The Flare, berg, flat trans...), ja Dashnerin kirjoitustyylin tunnistaa, mutta olisin toivonut selkeämpää yhteyttä. Perusteellisempaa syventymistä. Kirjassa kerrotaan, kuinka Teresa päätyi WICKEDin kynsiin, mutta olisin toivonut enemmän muiden henkilöiden taustoista. Olisin mielelläni lukenut jotain vaikka Arisiin tai Minhoon liittyvää. Toivoin suorastaan, että kirjassa kerrotaan Chuckin vanhemmista, jotka Thomas lupasi etsiä, mutta mitä ei koskaan tapahtunut. Esiosana se kertoi kyllä tarinan - tarinan leviävästä viruksesta, mutta entäs korventava aurinko? Miten ihmiset elivät katastofin jälkeen? Mikä muuttui, mikä oli melkein kuin ennen?

En saanut uusista hahmoista mitää irti. Minulle he olivat vain nimiä jotka veivät tarinaa jotenkuten eteenpäin. En tiedä miltä Mark ja Trina näyttivät, saatika sitten millaisia ihmisiä he olivat, tai olivat olleet. Ainoa minkä sain selville oli heidän perusluonteensa. Olisin kaivannut hahmoihin, jälleen, lisää syvyyttä. Valitettavasti esiosan hahmot olivat vielä ohuempia kuin varsinaisen trilogian.

Kirjaan oli ajoin hankala keskittyä. Johtuneiko se siitä että tämä oli kolmas tätä sarjaa putkeen, vaiko alenevasta kiinnostuksesta, mutta minusta tuntui ettei Dashner osannut kertoa tarinaansa. Hänellä oli kaikki ainekset, kaikki potentiaali, mutta sielu tuntui puuttuvan. Teksti oli kamalan puhdasta ja kaavamaista, siitä oli vaikea saada otetta. Vääränlaisiin asioihin keskityttiin. Kolme lukua Markista kamppailemassa henkensä puolesta oli puuduttavaa. Jossain vaiheessa oli luettava väkipakolla eteenpäin jotta pääsisin jossain vaiheessa taas raiteille. Ei hyvä merkki.

Tämän sarjan ollessa nyt takana voin todeta, että ehkä tämä ei ollut aivan minua varten. Ei sytyttänyt. Pidin ensimmäsestä kirjasta, toisestakin hieman, kolmannesta muodollisesti. Tämä oli niitti arkkuun. Ideana sarja on kiehtova, vaikkakin tusinadystopia, mutta silti. Harmitta sarjan fanien puolesta että sisältö on kovin ohutta, vaikka tarina onkin paikoin sykähdyttävä. 

Enpä keksi muuta enää sanottavaa. Tämä oli nyt tässä, en luultavimmin tutustu Dashnerin tuotantoon tämän enempää. Nyt jätetään tämä masentava maailma taakse ja siirrytään upouusiin seikkailuhin jonnekin muualle...

--

"My Head! My head! My head!"

"Darnell," Mark whispered, knowing there was no way he could talk to his friend now. And despite how guilty and sick it made him feel, Mark also knew he couldn't possibly go in there to try and help. It would be beyond stupid.

"My heeeeeeaaaaaad!" Darnell shouted in one long, drawn-out wail of such ferocity that Mark stepped back again. He didn't know if he could bear to look anymore.

There was the sound of movement inside, the shuffling of feet. Then a loud thunk against the door. Then another. And another.

Thunk. Thunk. Thunk.

Mark closed his eyes. He knew what that horrible sound was. Trina was suddenly there, pulling him into her arms, squeezing him tightly as she shook with sobs. Alec protested but only halfheartedly. It was too late now.

There were a few more thunks, and then a last, long, piercing scream that ended it a wet, gurgly burst. After that, Mark heard Darnell slump to the floor with an exhale of breath.

He was ashamed of himself, but all Mark felt in that quiet moment was relief that the ordeal had finally ended. And that it hadn't been Trina.

s. 61

--

Kirjan nimi: The Kill Order

Kirjoittaja: James Dashner

Julkaisuvuosi: 2012

Kustantaja: Delacorte Press

Sivumäärä: 327

Luettu loppuun: 28.12.2015

Mistä kirja: Suomalainen kirjakauppa

Arvosana: ✩✩

The Death Cure

Takakansi:

It's the end of the line.

WICKED has taken everything from Thomas: his life, his memories, and now his only friends - the Gladers. But it's finally over. The trials are complete, after one final test.

Will anyone survive?

What WICKED doesn't know is that Thomas remembers far more than they think. And it's enough to prove that he can't believe a word of what they say.

The truth will be terrifying.

Thomas beat the Maze. He survived the Scorch. He'll risk anything to save his friends. But the truth might be what ends it all.

The time for lies is over.

--

Tässä oli The Maze Runner -sarjan huipennus. Edelleenkin, jatkamme Thomasin ja kumppaneiden matkassa. Thomas saa mahdollisuuden saada muistonsa takaisin, mutta hän muutaman ystävänsä kera, kieltäytyy siitä ja pakenee WICKEDin kynsistä uuteen epämiellyttävään seikkailuun.

Vaikka olen aikaisemmin sanonut sarjan hahmojen sieluttomuudesta, Thomas, Newt ja Minho jotenkin vain ovat onnistuneet kasvamaan kiinni vaikkei heissä varsinaisesti mitään erityistä olekaan. Varsinkin kiinostus Thomasia kohtaan kehittyi lisää tämän kirjan aikana, mutta valitettavasti Thomas ei vieläkään muistanut kaikkea, joten moni asia jäi ilman suoraa vastausta. Toivottavasti tämän sarjan esiosasta selviäisi vielä jotain, sillä The Death Cureen oli kamalan vaikea tyytyä. 

Kaipasin tähän kirjaan hieman malttia. Hieman lisää aikaa hahmoille vielä kasvaa. Vielä tarkempaa miljööseen tutustuttamista. Millaista elämä kaikkien katastrofien jälkeen Maapallolla oikein enää oli? Mistä kaiken kaikkiaan koostui WICKED? Kuka on Chancellor Paige? Selviääkö tämä kaikki tosiaan vasta esiosassa The Kill Order vai oliko se tarkoitus jättää niin moni asia epäselväksi? 

The Death Cure eteni kamalan nopeasti. Miljöö vaihtui heti kun edelliseen ehti hieman tutustua. Hahmoja tuli ja meni, uudet niistä eivät jääneet edes mieleen ja jotkin vanhat hahmot sysättiin vain syrjään. Teresa, jonka harteille oli viritelty isoakin roolia edellisissä kirjoissa, jäi tässäkin hyödyntämättä. Mutta olihan Thomasilla Brenda korvaamassa Teresan poissaoloa... 

Odotin tältä kirjalta enemmän. Edellisten osien perusteella en tietenkään paljoa, mutta edes jotain WOW-momenttia olisin yhä kaivannut. Odotin sellaista pitkälle viimeisille sivuille, mutta mitään kovin nerokasta tai mullistavaa ei tapahtunut. Pidin silti loppuratkaisusta. (SPOILER) Pidin siitä, että parannuksen etsiminen luovutettiin ja immuunit ihmiset siirrettiin turvaan aloittamaan uutta elämää. Se oli omalla tavallaan yllättävä ja sopiva ratkaisu, mutta ei ehkä sellainen mitä olisin kaivannut.

Olen ja aloittanut lukemaan The Kill Orderia, jonka tapahtumat sijoittuvat 13 vuotta ennen The Maze Runneria. Katsotaan mitä Dashnerilla on vielä hihassa tähän dystopiamaailmaan.

--

He didn't care anymore. Whatever happened, happened. He knew that for the rest of his life he'd be haunted by what he'd seen. Chuck gasping for air while he bled to death, and now Newt screaming at him with raw, terrifying madness. And that last moment of sanity, eyes begging for mercy.

Thomas closed his own, and the images were still there. It took a long time for him to fall asleep.

s. 252

--

Kirjan nimi: The Death Cure

Kirjoittaja: James Dashner

Julkaisuvuosi: 2011

Kustantaja: Delacorte Press

Sivumäärä: 324

Luettu loppuun: 24.12.2015

Mistä kirja: Suomalainen kirjakauppa

Arvosana: ✩✩½

The Scorch Trials

Takakansi:

Solving the Maze was supposed to be the end.

Thomas was sure that escape from the Maze would mean freedom for him and the Gladers. But WICKED isn't done yet. Phase Two has just begun. The Scorch.

There are no rules. There is no help. You either make it or you die.

The Gladers have two weeks to cross the Scorch - the most burned-out section of the world. And WICKED has been sure to adjust the variables and stack the odds against them.

Friendships will be tested. Loyalties will be broken. All bets are off.

There are others now. Their survival depends on the Gladers' destruction - and they're determined to survive.

Never stop running.

--

The Scorch Trials jatkaa siitä mihin The Maze Runner jäi. Thomas ja kumppanit eivät olekaan turvassa, vaan heillä on uusi koetus edellä. Pakkaa sekotetaan paljastamalla, että he eivät olleetkaan ainoa ryhmä joiden täytyi selviytyä sokkelosta. 

Thomasin ja kumppaneilla on vain yksi vaihtoehto: ehtiä perille kahdessa viikossa. Tällöin he saavat parannuksen sairauteen, joka heihin kaikkiin on tartutettu. Pitkä matka alkaa, mutta kirjan lyhyyden vuoksi se tuntuu yllättävän... lyhyeltä.

The Scorch Trials on tyypillinen trilogia keskiosa. Siinä ei tapahdu mitään varsinaista yllättävää, se ei ole kovinkaan mieleenpainuva ja luultavasti harvan suosikkiosa. Muutamia uusia hahmoa edetellään. Vanhat hahmot kasvavat sen minkä voivat. Siinä ei ole varsinaista huipennusta, millainen on pakosti ensimmäisessä ja viimeisessä osassa. Loppujen lopuksi The Scorch Trials on pakollinen liima, joka yhdistää The Maze Runnerin ja The Death Curen.

The Scorch Trials koostuu lähinnä Thomasin pyrkimyksistä päästä turvapaikkaan. Jälleen tulee huomattua, kuinka ärsyttävän kätevä Thomas on hahmona. Hän potee vieläkin muistinmenetystä, vaikka menneisyys alkaa palata hänelle pala palalta. Hän kuitenkin tuntuu olleen yksi keskeisimmistä hahmosta kokeiden suhteen. Thomas ei ole ryhmän varsinainen johtaja, mutta hän käyttäytyy kuin johtaja. Thomasin oikea tehtävä on tulla tapetuksi - mutta sitä ei tapahdukaan, ja hän pelastuu. The Scorch Trials jättää vielä paljon aukkoja Dashnerin dystopiseen maailmaan, vaikka kokonaiskuva alkaakin piirtyä. Jäin toivomaan, että maailmaa olisi jaksettu syventää ja enemmän mysteereitä olisi paljastunut. Nyt kaikki jännite on pakkautunut viimeisen osan kohdalle. Toisaalta se voi tehdä siitä varsin vaikuttavan. 

Ideana kaikki toimii. Kaikki on jännittävää ja kaikesta haluaa lukea, mutta hahmot ovat kovin onttoja. Ja miksi tähänkin oli pakko kirjoittaa väkisin romantiikkaa? Eivätkö Thomas ja Teresa voineet olla vaan ystäviä? Mielestäni heidän suhteensa toimi erinomaisesti ja uniikisti nimenomaan ystävyyssuhteena. Romanttiset tunteet tekevät suhteesta yhtäkkiä kamalan tavanomaisen. Toisaalta, onhan Thomas vain teinipoika, ja kiinnostuihan hän hieman uudesta uudesta tytöstä. 

Voin sanoa, että pidin The Scorch Trialsista, mutta olen lukenut paljon paremminkin kirjoitettuja keskiosia, että The Scorch Trials valitettavasti kalpenee ja jää vain yhdistäväksi sillaksi, vielä melko heikoksi sellaiseksi. 

--

"I think I know," Aris said, so quietly Thomas wasn't sure he'd heard him correctly.

"Huh?"

"I think I know. Why there were two groups. Are two groups."

Thomas looked over at him, could barely see the surprising look of calm on his face. "You do? What then?"

Aris still didn't seem very winded. "Well, actually I have two ideas. One is I think these people - WICKED, whoever they are - are trying to weed out the best of both groups to use us somehow. Maybe even breed us or something like that."

"What?" Thomas was so surprised he almost forgot about the screaming. He couldn't believe anyone would be so sick. "Breed us? Come on."

"After going through the Maze and what we just saw happen in that tunnel, you think breeding is far-fetched? Give me a break."

"Good that." Thomas had to admit that the kid had a point. "Okay, so what was your other theory?" As he asked it Thomas could feel the weariness brought on by the run settling in; his throat felt like someone had poured a glassful of sand down his gullet.

"Kind of the opposite," Aris responded. "That instead of wanting survivor from both groups, they want one group to live through to the end. So they're either weeding out people from the guys and the girls, or an entire group altogether. Either way, it's the only explanation I can think of."

s. 109-110

--

Kirjan nimi: The Scorch Trials

Kirjoittaja: James Dashner

Julkaisuvuosi: 2010

Kustantaja: Delacorte Press

Sivumäärä: 360

Luettu loppuun: 11.12.2015

Mistä kirja: Suomalainen kirjakauppa

Arvosana: ✩✩½