Cress

Takakansi:

Even in the future, there are damsels in distress...

Cress, having risked everything to warn Cinder of Queen Levana's evil plan, has a slight problem. She's been imprisoned on a satellite since childhood and has only ever had her netscreens as company. All that screen time has made Cress an excellent hacker. Unfortunately, she's just received orders from Levana to track down Cinder and her handsome accomplice.

When a daring rescue of Cress involving Cinder, Captain Thorne, Scarlet and Wolf goes awry, the group is separated. Cress finally has her freedom, but it comes at a high price. Meanwhile, Queen Levana will let nothing prevent her marriage to Emperor Kai. Cress, Scarlet, and Cinder may not have signed up to save the world, but they may be the only hope the world has.

--

Nappasin mukaani tämän uskomattoman koukuttavan sarjan kolmannen osan lomamatkalleni, ja imeydyin jo lentokoneessa tarinaan mukaan. Lukeminen sujui hujauksessa, onneksi myös muita kirjoja oli matkassa. Cress on tähän mennessä sarjan parhain kirja.

Aloitetaan sanomalla, että Tähkäpää on suosikkisatuna, ja siihenhän Cress perustuu. Rakastin jo muutaman vuoden takaista Disneyn Tähkäpää-elokuvaa, Kaksin karkuteilla (Tangled), ja Cress oli vielä parempi versio. Meyerillä on uskomaton taito sovittaa rakastetut sadut uudellen juuri sopivalla tavalla. Cress on Lunan asukki, shell, siis lunar, jolla ei ole mainpulointikykyä ja joka on immuuni sille. Tämän takia Cress on viety jo vauvana vanhemmiltaan, sillä kunigatar Levana ei hyväksy shellejä. Cress on viettänyt seitsemän vuotta vankina satelliitissa, aivan yksin, vakoillen elämään Maan pinnalla.

Cress on aivan ihana hahmo. Hänestä tuli nopeasti suosikkini. Cress on hyvin naiivi, mutta suloisella tavalla, ja hän kasvaa nopeasti kirjan aikana. Cress on täydellnen lisä kasvavaan hahmokaartiin. Iso plussa näissä kirjoissa menee muuten joka kirjan myötä esiteltävään uuteen päähenkilöön - puutumisen vaaraa ei ole. Scarletissa Carswell Thorne ei vielä täysin vakuuttanut minua, mutta Cressissä aloin pitää hänestä hurjasti. Thornen ja Cressin suhde oli valloittava. Pidän parivaljakoista, jotka ovat kovin erilaisia toisistaan. 

Kirjaa oli ihanan joutuisa lukea. Pääjuoni kulki Cressin tarinassa, mutta sitä sopivasti haljottiin muiden näkökulmin. Tapahtumat tulivat sopivaa tahtia, ja jokainen luku tarjosi jotain uutta, joten paikallaan polkemista ei tapahtunut. Pidin myös siitä, että vaikka matkaan tuli mutkia ja vastoinkäymisiä sattui, mikään ei silti mennyt täysin mönkään. Meyerin teksti on yhä edelleen herkullista lukea, vaikka tässä miljöö ja arkisten asioiden kuvailu jäivätkin toiminnan alle. 

Kirjan päättyessä sitä tuli kauhea ikävä. Näin käy aina välillä, kun oikein hyvän kirjan saa päätökseen. Cinder ja Scarlet olivat molemmat erinomaisia kirjoja, mutta tuntuu että vasta Cressissä päästiin kunnolla vauhtiin. Harmikseni Winter ei ollut päätynyt matkalle mukaan, ja odottelee yhä hyllyssä muiden lukemattomien joukossa. Odotukset ovat suuret, ehkä hieman liiankin. Winter hahmona jo esiteltiinkin Cressin sivuilla. Hän vaikutti todella mielenkiintoiselta.

--

Pressing her lips, Cress held her fingers in front of him. Waved them back and forth. There was no reaction.

"What happened?" he said. "The last thing I remember is trying to get under the bed."

"You hit your head on the bed frame, and I dragged you under here. And then we landed. A little rocky, but... that's all. You just hit your head."

"And that can cause blindness?"

"It might be some sort of brain trauma. Maybe it's only temporary. Maybe... maybe you're in shock?"

He settled his head on the floor. A heavy silence closed around them.

Cress chewed on her lip.

Finally, he spoke again, and his voice had taken on a determined edge. "We need to do something about this hair. Where did that knife go?"

s. 123

--

Kirjan nimi: Cress

Kirjoittaja: Marissa Meyer

Julkaisuvuosi: 2014

Kustantaja: Square Fish

Sivumäärä: 550

Luettu loppuun: 9.5.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩✩

The Dream Thieves

Takakansi:

If you could steal things from dreams, what would you take?

Ronan Lynch has secrets. Some he keeps from others. Some he keeps from himself.

One secret: Ronan can bring things out of his dreams.

And sometimes he's not the only one who wants those things.

Ronan is one of the raven boys - a group of friends, practically brothers, searching for a dead king named Glendower, who they thinks is hidden somewhere in the hills by their elite private school, Aglionby Academy. The path to Glendower has long lived as an undercurrent beneath town. But now, like Ronan's secrets, it is beginning to rise to the surface - changing everything in its wake.

--

The Rave Cyclen toinen osa ei todellakaan jättänyt kylmäksi. Tässä päästiin jo ensimmäinen osan pintaraapaisua syvemmälle, mukaan seikkailuun. Hahmot olivat jo entuudestaan tuttuja ja nyt heistä opittiin yhä lisää. Enkä edelleenkään osaa valita suosikkiani.

Maggie Stiefvater tuntee hahmonsa. Sen näkee selvästi, kuinka tarkasti hahmot on rakennettu ja toteutettu. Hahmot eivät jää vain tyhjiksi kuoriksi, nimiksi paperilla. Niiden takana on ehkä vuosienkin kehitys ja tuttavuus. Stiefvater on niin taitava hahmojenkäsittelyssään, että hän saa tylsiltäkin vaikuttavat hahmot kiinnostamaan lukijaa suunnattomasti.

Hän saa jopa toimimaan kerronan monen hahmon silmin. Kirja ei tunnu pirstaleiselta, vaan tuntuu soljuvan eteenpäin Stiefvaterin taitavan kerrontatyylin ansiosta. Hän käyttää ilmiömäisesti symboliikkaa, metaforia, maalailee sanoillaan. Hänen tekstinsä on kaunista, mutta hän ei kaunistele asioita. Kirjassa on siis myös säröjä. Pidän myös siitä, että romantiikka ei ole se pääasia vaikka onkin vahvasti läsnä. Kirjassa keskitytään enemmän hahmojen sisäisiin kamppailuihin, suhteisiin itsensä kanssa.

Tunnelma kirjassa oli ihana, tällaiset yhden ystäväporukan seikkailu/quest kirjat ovat aina lähellä sydäntä. Jokainen hahmo myös kasvaa kirjassa, oppii itsestään ja muista uutta, ja samalla myös opettaa lukijaa. Yliluonnolliset elementit ovat ihanan utuisia ja omaperäisiä - mutta eivät silti vieraita. Ronanin unimaailma on kuvattu upeasti, ja kirja käy läpi myös univarkauden negatiivisia puolia. Kirjassa on siis hieman kauhua painajaisten seuratessa Ronania todellisuuteen niin että pelko tuntuu hiipivän myös omiin luihin. Univarkaudessa on jotain todella vangitsevaa ja karmivaa - myös ihmisiä voi tuoda unista.

Kiva lisämauste kirjassa oli sivujuoni, Mr. Gray, 'hitman' jonka tehtävänä on löytää 'Greywaren', jolla tarkoitetaan tätä unista tuojaa. Hän ei kuitenkaan alussa tiedä, että kyseessä on henkilö, ei esine. Mr. Gray oli kutkuttavan salaperäinen hahmo ja pidin kuinka hänen tarinansa kietoutui lopulta yhteen varsinaisen kanssa. Juuri sopivalla tavalla 'harmaa' hahmo!

Seuraavat The Raven Cycle -sarja osat odottelevatkin jo parhaillaan. Kannattaa ehdottomasti tutustua tähän sarjaan, jos englanniksi malttaa lukea ja on kiinnostunut modernista ja hieman omaperäisemmästä fantasiasta.

--

Ronan allowed the weight of his blue-eyed gaze to rest heavily on Gansey, making him understand that he wasn't getting another answer. His father had told him to never tell. And so he had never told.

Gansey felt the entire year reshaping itself in his head. Every night he'd been terrified for Ronan's well-being. All of the time Ronan had said, It's not like that. At once he was incensed Ronan would have allowed him such continuous fear and relieved that Ronan was not such a foreign creature after all. It was easier for Gansey to wrap his head around a Ronan who made dreams real than a Ronan who wanted to die.

s. 135

--

Kirjan nimi: The Dream Thieves

Kirjoittaja: Maggie Stiefvater

Julkaisuvuosi: 2013

Kustantaja: Scholastic

Sivumäärä: 437

Luettu loppuun: 4.5.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩½

Lumoava kaaos

Takakansi:

Tämä kesä muuttaa sekä loihtijoiden että kuolevaisten maailman.

Juuri kun Ethan kuvitteli tottuneensa kummallisuuksiin, hän joutuu kohtaamaan mahdottoman. Gatlinin pikkukaupunki on kaaoksen kourissa: heinäsirkkaparvia, sietämättömiä helleaaltoja ja yliluonnollisia myrskyjä seuraa toisensa perään. Ihmiset alkavat odottaa maailmanloppua, eikä Lenan loihtijasuvun voimat ole enää haltijoidensa vallassa.

Niin pelottavaa kuin kaaos onkin, Ethan painii myös omien painajaistensa keskellä - painajaisten, jotka seuraavat häntä jo unen ulkopuolelle. Hän alkaa unohtaa asioita ja nimiä, jopa tärkeimpiä muistojaan, eikä ole ketään, jolta pyytää apua.

Loihtijatyttö Lenan ja kuolevaisen Ethanin rakkaudelle ei ole kirjoitettu onnellista loppua...

--

Tässäpä sitä ollaan kolmannen osan parissa. Lumoava kaaos jatkaa samaa tarinaa, samalla tyylillä. Voin heti alkuun sanoa, että pidin tästä kirjasta enemmän kuin edellisestä. Ehkä sen takia, että miljöö oli jälleen Gatlinin kaupunki ja Lena ja Ethan olivat yhdessä, eikä heidän välillään ollut turhaa draamaa.

Tämä sarja kuitenkin tuntuu niin lässähtäneeltä. Ontuvalta. Olen yrittänyt jo pitkään löytää sitä suurinta vikaa, mutta mitään ei tunnu löytyvän. Minulla on usein tämä ongelma, eikä siinä ole mitään vikaan jos jokin vain ei iske ilman suurempaa syytä. Jos edellisessä kirjassa hermostutti Lena, niin tässä kirjassa oli Ethanin vuoro. Inhoan sellaista 'hahmo ei ole oma itsensä' -juonikaarta, vaikka tosin Ethanin kohdalla se ei ollut nyt yhtä paha kuin Lenan edellisessä osassa.

Hahmojen kohdalla minulla alkoi olla ristiriitaisia tunteita. Hahmoissa on potentiaalia, ja pidän niistä monista, mutta jotenkin alkoi tuntua että kirjailijat menettivät heistä hallinnan, eivät osanneet enää kirjoittaa heitä yhtenäisesti ja kiinnostavasti. Eniten tämä näkyi Linkin ja Ridleyn kohdalla, sekä hieman myös Amman. Liv oli myös kirjoitettu aika haparoivasti, ja minua ärsytti Ethanin haikailu häntä kohtaan. Joitakin hahmoja tunnuttiin unohtaneen hetkeksi, ja heidät kaivettiin sitten esiin juuri kätevällä hetkellä. Minne Ridley hävisi? Kirjan parhaimmistoa oli tällä kertaa Lena, sekä hänen enonsa Macon.

Iso plussa täytyy antaa Sarafinen taustatarinasta, joka toteutettiin flashbackein. Ennen minua oli ärsyttänyt tässä sarjassa joidenkin hahmojen stereotyyppisyys ja yksiulotteisuus, erityisesti 'pahisten' kohdalla, mutta nyt Sarafinen hahmo kypsyi. Tykkäsin myös kirjan rauhallisesta etenemistavasta ja edelleekiin myös tunnelmasta. Näitä teoksia on kuitenkin tullut luettua nyt sen verran takellellen, että mietin vielä viimeisen osan lukemista.

Pidän tätä edelleenkin eriskummallisena sarjana sen piileskelevän suosion vuoksi. Huomasin myös, kuinka hankala näkökulmahahmo Ethan on. Ote hänestä tuntuu jatkuvasti lipsuvan, ja hänessä on paljon rasittavia piirteitä. Myös rakkaustarina tuntui kamalan nykivältä. Mutta pidän siitä, että tämän sarjan kohdalla tyttö on se 'mystinen ja yliluonnollinen' ja poika 'tavallinen kuolevainen'. 

Lumoava kaaos käväisi jo melkein kolmen tähden arvosanassa. Melkein, mutta ehkei sitten kuitenkaan.

--

Amma mutisi itsekseen ja vaihtoi korttien järjestystä kerran toisensa jälkeen. "Minä en näe mitään. On pakko olla jokin keino. Aina on jokin keino. Pitää vain jatkaa etsimistä."

Tartuin hellästi hänen olkapäihinsä. "Amma. Laske kortit alas. Puhu minulle."

Hän nosti ylös yhden kortin. Siinä oli kuva siipipuolisesta varpusesta. "Unohdettu tulevaisuus. Arvaa, miksi näitä kortteja sanotaan? Kohtalon korteiksi. Ne kertovat nimittäin enemmän kuin tulevaisuuden. Ne kertovat kohtalon. Ymmärrätkö sinä eron?" Pudistin päätäni. En uskaltanut sanoa mitään. Amman mieli oli järkkynyt. "Tulevaisuus voi muuttua."

s. 348

--

Kirjan nimi: Lumoava kaaos (alkuperäinen Beautiful Chaos)

Kirjoittaja: Kami Garcia, Margaret Stohl (kääntäjä Aila Herronen)

Julkaisuvuosi: 2011

Kustantaja: WSOY

Sivumäärä: 480

Luettu loppuun: 30.4.2016

Mistä kirja: kirpputori

Arvosana: ✩✩½

Teemestarin kirja

Takakansi:

Maailmasta on loppumassa vesi.

Suunnattoman katastrofin - ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkin muun - läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurivallan alla.

Noria on teemestarien sukua, ja pian on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo - ja edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus. Aikana, jona veden kätkeminen on rikoksista pahin, sotilasvallan katse kiinnittyy väistämättä teemestarin taloon.

--

Teemestarin kirja on vaihteeksi suomalaista dystopiaa. Olen lukenut pitkään englanniksi, tai sitten käännöskirjoja, ja ihan alun perin suomeksi kirjoitettu kirja pistää heti joukosta. Teksti on raikasta, soljuvaa, paljon luonnollisempaa kuin käännösversioissa. Ehkä juuri tämän takia monet suosivat alkuperäisiä kieliversioita.

Teemestarin tarinaan on helppo sujahtaa mukaan. Itärannalla on kerronnan lahja, ja tarina soljuu luontevasti. Tällä kertaa eletään dystopiamaailmassa, jossa juomavesi uhkaa loppua ja sitä säännöstellään ankarasti. Kirjan päähenkilö Noria kuuluu teemestarin sukuun – vuosien ajan hänen perheensä on toimittanut teeseremonioita sekä pitänyt huolen salaisuudesta, tunturin vesilähteestä. Kirja on kerrottu minäkertojalla, joka ei kuulu suosikkikerrontatapohini. Monet tuntevat että juuri minäkertoja päästää heidät hahmon lähelle, mutta mielestäni se päinvastoin etäännyttää hahmosta. Siksipä tuntui, että en saanut Noriasta kaikkea irti, vaikka pidinkin hänestä hahmona. Hän oli realistinen hahmo, sillä hänellä oli epävarmuuksia, tiedonjanoa ja hän teki myös virheitä.

Kirjassa vahvana nousi esille Norian ja Sanjan ystävyyssuhde, joka saattoi olla ainakin Norian puolelta jotain syvempääkin, jos niin tahtoi tulkita. Pidän kirjoista, joissa on vahvoja ystävyyssiteitä, sillä ystävyyssuhde voi olla paljon monisyisempi kuin romanttinen. Kirjojen parhaat romanssitkin alkavat ystävistä. Kirja on ovelasti kirjoitettu, tuntui että lukija yritettiin saada koko ajan epäilemään Sanjaa, mutta asia ei ollutkaan niin.

Mitään kaavamaisuutta kirjassa ei ollut. Dystopiaa oli lähestytty ihan omalla tavallaan, mikä on nykyään harvinaista, onhan dystopia trendi. En ole lukenut tarpeeksi suomalaisia dystopioita verratakseni Teemestarin kirjaa kotimaisiin kumppaneihinsa, mutta kyllä tässä oli uniikki vivahde. Ei ole ihme, että kirjaa on viety myös maailmalle.

Teemestarin kirja oli todella raikas, tasainen ja huolellisesti rakennettu kirja. Tuli jano tätä lukiessa, kun puhuttiin koko ajan teestä ja vedestä. Teeseremonia oli mielenkiintoisesti kuvattu perinne, toi kirjaan itämaisen vivahteen, vaikka tapahtumapaikka oli selkeästi tulevaisuuden Suomi, ainakin maantieteellisesti. Olin myös tyytyväinen kirjan loppuun, sillä se ei ollut ennalta-arvattava. Tuntui, että kirja jaksettiin kirjoittaa loppuun saakka. Kirja oli miellyttävä lukukokemus, sen tunnelma ihana, mutta koukkuun en jäänyt. 

--

"Haluaisin kaivautua muovihaudan pohjaan asti. Ehkä silloin ymmärtäisin entismaailmaa ja ihmisiä, jotka heittivät tämän kaiken pois."

"Ajattelet heitä liikaa", Sanja sanoi.

"Sinäkin ajattelet heitä", vastasin. "Et kävisi täällä muuten."

"En minä heitä ajattele", Sanja sanoi. "Vain heidän laitteitaan, sitä mitä he osasivat ja sitä minkä he jättivät meille." Hän vaikeni ja laski kätensä käsivarrelleni. Tunsin hihan kankaan läpi hänen sormiensa lämpimät ääriviivat ja niitä ympäröivän auringon, kaksi erilaista kuumuutta vierekkäin. "Ei maksa vaivaa ajatella heitä, Noria. Eivät hekänn ajatelleet meitä."

s. 34-35

--

Kirjan nimi: Teemestarin kirja

Kirjoittaja: Emmi Itäranta

Julkaisuvuosi: 2012

Kustantaja: Teos

Sivumäärä: 330

Luettu loppuun: 24.4.2016

Mistä kirja: Suomalainen kirjakauppa

Arvosana: ✩✩✩½

Kapinallinen

Takakansi:

Tris on selvinnyt perhettään kohdanneesta raa'asta hyökkäyksestä, mutta maksanut selviytymisestään kovan hinnan. Sodan uhka on käsin kosketeltavissa eri osastojen välillä.

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Kuuluuko siihen Neljä ja heidän tempoileva rakkaustarinansa? Sitä Tris ei tiedä. Selvää on, että sodassa ja rakkaudessa on aina valittava puolensa.

--

Edellinen alennuskirja, Sininen herttuatar, ei onneksi osoittautunut pettymykseksi. Sen sijaan Kapinallinen teki sen. Trilogian edellinen osa, Outolintu, oli ihan hyvä kirja. Siinä oli kaikki potentiaali, ja se oli hyvä toimiva kokonaisuus, vaikka en lopusta pitänytkään. Olisi pitänyt sen perusteella arvata, mitä tästä kirjasta tulee tulemaan...

Kapinallinen lässähti kuin ilmapallo. Se alkoi melko lupaavasti, kaikki eteni sopivaa tahtia, mutta sitten koko kirjaan turtui. Siitä ei saanut mitään irti. Tapahtumat oli kuvattu kauhean kökösti, maailmanrakennus oli huonoa. Ei yhtä huonoa, kuin Maze Runnerissa, mutta läheltä alkoi liipata. Seerumien ja simulaatioiden käytti oli naurettavaa ja jo science fiction -tasolla epäuskottavaa. Tai ainakin epäuskottavan oloista. 

Hahmot - tylsiä. Tris ja Tobias eivät tuntuneet samoilta kuin ensimmäisessä kirjassa. Toki he molemmat olivat läpikäyneet muutoksia elämässään, mutta jotenkin hukkasin heidät. Joistakin hahmoista pidin, heitä olivat Christina ja kirjan alkupuolella esiintynyt Vaatimaton, Susan. Pidin myös Calebin yllättävyydestä, Jeanine Matthewsista, vaikka kirjailija ei hyödyntänyt häntä täysin sekä Peteristä, sillä hän muodostui omalla tavallaan todella harmaaksi hahmoksi. Muut hahmot olivat niin sieluttomia, että teki mieli kiristellä hampaita. Siksi hahmojen kuollessa ei tuntenut mitään. Kirjailija ei muutenkaan osannut kirjoittaa hahmojen kuolemia, vaan käytti niitä shokkikeinoina. Tuntui, että hahmon pointti oli vain se, että hän kuolee...

Kirja tuntui jo valmiiksi loppuunkulutetulta. Tusianadystopiaa, en ymmärrä miksi tämä on niin suosittu. Perinteinen väliosa, kirjassa ei ole mitään erityistä, se vaan lamaannuttaa lukija. Tällaista kapinasähellystä on luettu ennenkin. Paras dystopiasarja mitä olen lukenut, on ollut Ally Condien Tarkoitettu. Muuten sanoisin Nälkäpeli, mutta viimeinen osa ei miellyttänyt minua. En pitänyt siitä, kuinka Trisin ja Tobiasin välille yritettiin luoda väkisin jännitettä. Heidän kemiansa tuntuivat muutenkin hiipuneen. Tris ärsytti minua. Hän oli kamalan lapsellinen ja hänen käytöksensä oli paikoin typerää.

Kirja muutenkin tuntui kauhean ohuelta? Hahmojen nimet eivät tuntuneet oikeilta, miljöötä oli vaikea hahmottaa ja kerronta tuntui ontuvan. Positiivista kirjassa oli ehkä geneerinen viihteellisyys, ja dystopia kiehtoo aina. Kirja myös valotti jonkin verran eri osastoja ja näytti, mitä osattomat puuhasivat. SPOILER en kyllä pitänyt siitä, että Tobiasin äiti olikin hengissä ja johti osattomia, ja kuinka nopeasti Tobias antoi hänelle anteeksi. Se vain ei toiminut näin omasta mielestäni. Mutta makuasia.

Tämän sarjan lukeminen taisi jäädä tähän. Kiinnostaa kyllä tulevat tapahtumat, että kyllä tässä jokin vielä kiehtoi, mutta taidan tyytyä leffaversioon, vaikka ainakin tuo ensimmäinen leffa toi esiin vain Outolinnun pelkän rangan. Tai sitten luen juonitiivistelmän netistä, heh.

--

"Uskaliaat pitävät hiuksensa vapaina, eikö niin?" hän kysyy.

"Joskus", minä vastaan. "Osaatko tehdä letin?"

Hänen notkeat sormensa punovat letin joka kutittaa selkääni. Tuijotan tiukasti kasvojani peilissä kunnes hän saa työnsä tehtyä. Kiitän häntä, ja hän lähtee huoneesta pieni hymy huulillaan ja sulkee oven. 

Tuijotan edelleen peiliin, mutta en enää näe itseäni. Voin vieläkin tuntea niskassani Susanin sormien kosketuksen joka muistuttaa kovasti äidin kosketusta viimeisenä yhteisenä aamunamme. 

s. 17

--

Kirjan nimi: Kapinallinen (alkuperäinen Insurgent)

Kirjoittaja: Veronica Roth (kääntäjä Outi Järvinen)

Julkaisuvuosi: 2013

Kustantaja: Otava

Sivumäärä: 381

Luettu loppuun: 17.4.2016

Mistä kirja: Suomalainen kirjakauppa

Arvosana: ✩✩½

Sininen herttuatar

Takakansi:

Ranska 1430. Kuvankaunis nuori Jacquetta on lähetetty Luxemburgiin isotätinsä lady Jehannen oppiin. Vierailun aikana hän ystävystyy linnan vankityrmässä viruvan Jeanne d’Arcin kanssa. Vasta kun tämä poltetaan roviolla, Jacquetta murtuu täysin ja ymmärtää, kuinka paljon yhteistä heillä olikaan.

Jacquetta palaa kotiin, ja hänet naitetaan Bedfordin herttualle. Hänestä tulee vaikutusvaltainen ja rikas herttuatar, mutta selviää että herttua ei suinkaan nainut häntä kauneuden tai älyn tähden. Ja silloin kohtalo puuttuu peliin.

--

Pidän historiallisista romaaneista, ja eritoten minua kiinnostaa Englannin kuningassuku ja heidän koukeronsa. Aikaisemmin tänä vuonna luin Conn Igguldenin Myrskylinnun, joka myös kartoittaa samaa aikakautta ja kattaa samoja tapahtumia, tosin eri painolla. Jacquettan tarina ulottuu laajemmalle aikavälille. Myrskylinnusta en niin pitänyt, mutta Sininen herttuatar tempasi yllättäen mukaansa Jacquettan elämään. Pidin Gregoryn lähestymistavasta yhtenäisellä naisnäkökulmana ja tekstin rikkaudesta, kun taas Iggulden kirjoitti pirstaleisesti ja puuduttavasti.

Gregory oli onnistunut luomaan Jacquettasta pidettävän äänen tarinaansa. Historialliset romaanit ovat varmasti vaikeimmasta päästä kirjoittaa, mutta Gregory kirjoittaa uskottavasti. Pidänkin historiallisista romaaneista erityisesti sen takia kuinka ne opettavat tosiasioista, vaikka sisältävätkin paljon tulkintaa ja fiktiota. Sininen herttuatar kattoi tapahtumia yli kolmenkymmenen vuoden ajalta, joten aikamoinen oppitunti tämäkin oli.

Kirjassa yksi keskeisimmistä teemoista oli noituus, sekä naisen asema. Se, kuinka helposti voimakkaaksi noussutta naista saattoi syyttää noituudesta. Kirja esittelee Jacquettalle yliluonnollisia kykyjä, sillä hän pystyy näkemään vilauksia tulevasta ja kuulee jumalataresiäitinsä laulun, kun kuolema lähestyy hänen perhettään. Yliluonnolliset elementit toivat tarinaan tietysti oman mausteensa, mutta söivät hieman uskottavuutta. Lisäksi Jacquetta tykkäsi puuhastella yrttien, amulettien ja pelikorttien kanssa, vaikka olikin varovainen, sillä kiinnijääminen olisi ollut kohtalokasta. Jacquetta oli hienovaraisella tavalla ovela, ja ehdottomasti kunnianhimoinen, näkihän sen siinä kuinka hän vaihtoi puolta ja hylkäsi ystävänsä kuningattaren. Samalla Jacquetta osasi olla myös lempeä ja pehmoinen, sekä ymmärtäväinen.

Kuningatar Margareeta oli toinen naishahmo, joka oli vahvasti esillä. Pidinkin Gregoryn Margareetasta enemmän kuin Igguldenin, sillä Igguldenin hahmokehitys hieman ontui. Margareeta oli suorastaan pelkkää pippuria! Aivan riemastuttava hahmo, joka ei keinoja karttanut (*sydänsilmät*). Jacquettan ja Margareetan ystävyys oli kirjan parhaita anteja, harmi vain että se päättyi ikävästi. Toinen Jacquettan tärkeä ihmissuhde oli hänen toinen aviomiehensä Richard Woodville. Heillä oli oikein perinteinen kielletty romanssi, ja kirjailija oli kirjoittanut heidän rakkautensa syväksi ja uupumattomaksi. Lapsiakin syntyi yhteensä neljätoista.

Sen jälkeen kun kuningatar Margareeta esiteltiin kirjassa, kirja hieman väsähti. Tuntui että siinä kuljettiin samaa pyörää – Jacquetta kulkee Hovin ja lapsivuoteen välillä, kuningatar on tuohduksissaan milloin mistäkin, ja kuningas ei saa mitään aikaiseksi, Jacquetta kaipaa Richardia ja niin edelleen. Aivan lopussa tietenkin kohottiin loppuhuipentumaan, mutta kirjan ensimmäinen kolmannes oli sen parasta antia. Olin odottanut myös, että kirjassa olisi enemmän Jeanne d’Arcista, mutta häntä käytettiinkin vain kirjan alussa Jacquetta ’heräämisen’ laukaisevana tekijänä. Lisäksi myöhemmin elämässään Jacquetta tuntui unohtaneen Jeannen tyystin, hänen mainittiin myöhemmin vain muutaman kerran.

Vielä yksi asia, mikä kirjassa oli varsin herkullista, oli ennakointi. Tulevista tapahtumista jonkin verran selvillä oleva lukija huomaa Jacquettan ennustuksissa tutuilta kuulostavia piirteitä, tai sitten Jacquetta ihan huomaamattaan viittaa ajatuksissaan tulevaa. Sininen herttuatar on kolmas osa Philippa Gregoryn Ruusujen sota –sarjaa, jonka jokaisessa osassa on taas yksi historian unohtama nainen äänessä. Jälkisanoissaan kirjailija valottaa hieman todellista Jacquettaa, josta sain mielestäni vielä häikäilemättömämmän kuvan. Sääli että patriarkaalinen maailma unohtaa juuri Jacquettan kaltaisivat naisvaikuttajat, mutta onneksi tämä kirja tarjosi tilaisuuden tutustua häneen. Kirjan edelliset osat sijoittuvat jälkeen Sinisen herttuattaren, joten siksi tutustuin Jacquettaan ensin. Aion aivan varmasti lukea lisää tätä sarjaa.

--

Puren hammasta ja huomaan, että täti on tarttunut tiukasti käteeni. ”Älä vain pyörry”, hän suhisee. ”Sinun täytyy pysyä pystyssä.” Seisomme käsikkäin ilmeettömin kasvoin, niin kuin emme olisikaan keskellä painajaista, joka kertoo minulle kuin tulikirjaimin kirjoitettuna millainen loppua tyttöä odottaa, jos hän uhmaa miesten sääntöjä ja luulee että voi itse määrätä kohtalonsa. En ole täällä vain todistamassa, mitä kerettiläiselle tapahtuu. Olen todistamassa, mitä tapahtuu naiselle, joka luulee tietävänsä enemmän kuin miehet.

Vilkaisen rovion savuharson läpi linnanikkunaan, joka kuuluu meille, ja näen Elizabethin katselevan aukiolla. Hän huomaa minut, ja kauhusta tyhjät katseemme kohtaavat. Hitaasti hän ojentaa kätensä ja tekee merkin, jonka Jeanne meille näytti vallihaudan äärellä kuumassa auringonpaisteessa. Elizabeth piirtää etusormellaan ilmaan ympyrän, kohtalonpyörän, joka voi nostaa naisen niin korkealle, että hän komentaa kuningasta, tai langettaa hänet näin alas: häpeälliseen ja tuskalliseen kuolemaan.

s. 50

--

Kirjan nimi: Sininen herttuatar (alkuperäinen The Lady of the Rivers)

Kirjoittaja: Philippa Gregory (kääntäjä Natasha Vilokkinen)

Julkaisuvuosi: 2011

Kustantaja: Bazar

Sivumäärä: 554

Luettu loppuun: 10.4.2016

Mistä kirja: Suomalainen kirjakauppa

Arvosana: ✩✩✩½

Lumoava pimeys

Takakansi:

Aluksi suru tuntuu yhdistävän äitinsä menettäneen Ethan Waten ja Macon-enoaan kaipaavan Lena Duchannesin muun maailman pikkumaisuuksia vastaan. Lena oli joka tapauksessa Ethanin unelmien tyttö, jota ilman hän ei edes osaa kuvitella elävänsä. Pian enonsa hautajaisten jälkeen Lena kuitenkin alkaa yllättäen käyttäytyä oudosti ja vetäytyä Ethanin rakkauden ulottuvilta.

Samaan aikaan omituiset näyt piinaavat Ethania, joka ajautuu yhä syvemmälle kotikaupunkinsa Gatlinin menneisyydestä kumpuaviin salaperäisyyksiin. Veistä haavassa kääntelee myös enkelikasvoinen harrikkakundi John, jonka seuraa Lena ei näytä kohta enää haluavankaan vastustaa.

Kun Lena katoaa, häntä epätoivoisesti etsivä Ethan saa vastaansa verenhimoisten inkubusten armeijan. Mutta olisiko tavallisen kuolevaisen pojan ja yliluonnollisuuksiin yltävän loihtijatytön rakkaustarina sittenkään edes ollut mahdollinen?

--

Kirjasarjan ykkösosasta tehtiin leffa pari vuotta takaperin, jonka kävin katsomassa itseasiassa ennen kirjan lukemista. Pidin kirjasta Lumoava kirous itse asiassa todella paljon, ottaen tosiaan huomioon, että leffa tuli nähtyä ensin ja tiesin jo tapahtumat. Muistan kirjassa lumonneen eritoten sen tunnelma, mutta ihmettelen kuitenkin kirjasarjan suosiota, sillä en ole nähnyt tästä koskaan mitään hehkutusta - missään. Ilman tuota leffaa en tietäisi tästä mitään.

Jos en ykkösosasta niin aikoinaan olisi pitänyt, tämä kakkososa olisi saattanut jäädä lukematta, varsinkin kun aikaa välissä on kulunut melko paljon ja tapahtumat ovat hieman hämärän peitossa, vaikka leffan visuaalisuus muistamisessa auttoikin. Sarjan kakkos- ja kolmososat löytyivät tässä hiljattain kirpputorilta, joten päätin tehdä heräteostoksen.

Ensimmäisenä kirjaa aloittaessani ajattelin, että luen tätä väärään vuodenaikaan. Tämähän on ilmiselvä kesäkirja, ei kevään. Joistakin kirjoista vain tulee tällaisia tuntemuksia, ihan ilman syytäkin. Tunnelma oli jotakuinkin kohdallaan, mutta kirja ei imaissut mukaansa, ja huomasin pian harmikseni, ettei tämä ollut olllenkaan enää niin lumoavaa luettavaa. 

Kirja on kerrottu minäkertojana Ethanin näkökulmasta, mikä on rajallista, mutta virkistävää, sillä nykyään kirjoihin tupataan tunkea vaikka ketä kertojiksi. Ainoastaan epilogi oli Lenan serkun Ridleyn näkökulmasta. Ethan on tuikitavallinen poika - paitsi että hänen äitinsä on kuollut, hän elää näkijän kanssa, hän saa itsekin kummallisia näkyjä ja hänen tyttöystävänsä on voimakas loihtija... Ethan on ihan mukava hahmo, mutta hieman lattea niinkuin päähenkilöillä on joskus tapana. Kyllä sympatiat ovat hänen puolellaan, eikä hän raivostuta, mutta ei myöskään herätä muunlaisia reaktioita. 

Lena puolestaan... sanotaanko että en pitänyt siitä millaiselle polulle hänen kohdalla tässä kirjassa oltiin lähdetty. Sellainen vetäytyminen ja salailu ja angsti vain raivostutti minua ja tuntuu että vastaavasta on luettu aivan liian monessa ya-romanssikirjassa. Lisäksi tässäkin oli kolmiodramaa, itseasiassa oikein neliödramaa. Tuntui että kirjanpitäjäopiskelija Liv oltiin esitelty kirjaan vain suhdesekoilujen vuoksi, paikka myöhemmin hän kyllä sai kunnollisemman roolin. Silti, Liv ei oikein napannut, hän oli ärsyttävä enkä pitänyt siitä kuinka Ethan vertasi häntä jatkuvasti Lenaan. Jos Lena on Ethanin unelmien tyttö, miksi pitää haikailla Livin perään? Pidin kyllä joistakin hahmoista, mainittakoon Link, Ridley ja Amma. Siitä mistä en myöskään pitänyt, oli Ethanin ja Lenan 'parempi kuin muut -asenne' koulun stereotyyppisiä primadonnia kohtaan. Eikö voisi keksiä jo jotain uutta, ja luoda hahmoille ulottuvuuksia?

Juoni sentään kirjassa kulki jotenkin sujuvasti, ja juuri sopivaan tahtiin, vaikka loppuasetelma muistutti liikaa ensimmäisen kirjan vastaavaa. Loihtijoiden maailma on oikein kiehtova, ja huomasi että kirjailijat olivat panneet siihen vaivaa ja ajatusta eikä häiritseviä porsaanreikiä, joita huomaa jopa paljon suosituimpien kirjailijoiden sarjoissa (esim. J. K. Rowling) alinomaa, jäänyt. Vaikka hieman kyllä häiritsi inkubusten vampyyrimäisyys - really? Lisäksi en pitänyt jälleen eräästä stereotypiasta - pahiksista, jotka olivat a) Lenalle sukua, b) yksiuloitteisia ja c) muuten vain stereotyyppisiä. Alkaa pistäkö pahiksia 'nauramaan kimakasti/pahaenteisesti/maanisesti', tulee vain myötähäpeän tunteita ja hahmolta menee täysin uskottavuus...

Tämä sarja taitaa taas olla niitä, joista on kasvanut ulos. Näin kirjassa kaiken, josta pidin, mutta en loppujen lopuksi niinkään pitänyt kirjasta. Koska kolmososa tuli ostettua, luen nyt vielä ainakin sen. Itseasiassa pidin miten asiat selvisivät tämän kirjan lopussa, varsinkin parista juonenkäänteestä. Toivon hartaasti että kolmanteen osaa on keksitty jotain omaperäisempää, hahmot kehittyvät eikä sama rumba jatku - ja että pahikset saavat ulottuvuuksia, ja stereotypiat jätetään vähemmälle. Ja John Breedistä haluan tietää lisää, hahmo jäi niin sivuun vaikka hänet jo takakannessa mainittiinkiin.

--

Kumarruin nostamaan korun, ja käteni tärisivät holtittomasti. En ollut kertaakaan nähnyt Lenaa ilman tuota kaulakorua. En koskaan. Hopeinen nappi kiilteli hiekan läpi, klemmaritähti oli juuttunut silmukkaan, johon Leno oli sitonut punaisen narunpätkän. Nämä eivät olleet pelkästään Lenan muistoja. Ne olivat meidän yhteisiä muistojamme; muistoja kaikesta siitä, mitä olimme yhdessä tehneet. Todisteita jokaisesta onnellisesta hetkestä Lenan elämässä. Paiskattuna syrjään niin kuin kaikki rikkonaisten simpukankuorien palaset ja sotkuiset levät, jotka olivat huuhtoutuneet rannalle.

Tämä oli jonkinlainen merkki, eikä se luvannut hyvää.

s. 392

--

Kirjan nimi: Lumoava pimeys (alkuperäinen Beautiful Darkness)

Kirjoittaja: Kami Garcia, Margaret Stohl (kääntäjä Aila Herronen)

Julkaisuvuosi: 2010

Kustantaja: WSOY

Sivumäärä: 469

Luettu loppuun: 3.4.2016

Mistä kirja: kirpputori

Arvosana: ✩✩½